Lukio-opettajan hätähuuto

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta oleellisinta ei ole tietää, mikä on tärkeää, vaan se, mikä on tärkeämpää.” 

– Veli-Markus Tapio, HS 28.7.2020

Jos runollinen vertaus sallitaan, laiva taitaa lipua nyt kohti jäävuorta.

Hallitus nimittäin kokoontuu ensi kuussa budjettiriiheen, jossa on tarkoitus sinetöidä myös oppivelvollisuuden pidennys. Nuorten olisi siis pakko suorittaa peruskoulun perään joko lukio tai ammattikoulu. Tavoitteena on suomalaisten ”osaamistason nostaminen”. Taustalla on huomio, että pelkän peruskoulun käyneiden työllisyysaste on matala.

Pakettiin kuuluu, että toisesta asteesta eli lukioista ja ammattikouluista tulee opiskelijoille kaikin puolin ilmainen, oppimateriaaleja myöten. Muutos astuisi voimaan jo syksystä 2021 alkaen.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Katsotaan ensin, miltä lukioarki näyttää tällä hetkellä opettajan silmin.

Ja aika pahaltahan se näyttää. Aloittaa voin vaikka ahtaudesta. Suurissa kaupungeissa opiskelijoita tulee sisään ovista ja ikkunoista, mutta opetustilat eivät riitä.

Lukujärjestykseen tutustuminen käy jännityksestä, kun koskaan ei tiedä, kuinka eksoottisessa paikassa filosofian kursseja pidetään – musiikinluokassa, kotitalousluokassa vai peräti jumppasalin näyttämöllä? ”Hei Eetu siellä hellan äärellä, vieläkö muistat mitä metafysiikassa tarkoitetaan idealismilla?” Tulkaas esiin congarumpujen takaa ja miettikää, mikä teki Sokrateesta hyvän filosofin!”

Opetushallitus penää oppiainerajojen ylittämistä mutta tuskin tarkoitti aivan tätä.

Tiedän että koulun johto on tehnyt kaikkensa lisätilan saamiseksi – rakennusluvat on hankittu, piirustukset tehty, paperit pantu vetämään – mutta seinä on vastassa, koska kaupungilla ei ole rahaa.

Entä ne ryhmäkoot sitten? Ei ole tavatonta, että reaaliaineiden kursseilla on lähemmäs 40 opiskelijaa. Pöytiä ja tuoleja ei useinkaan riitä kaikille, joten osa istuu kaapistojen päällä läppäri sylissä, toiset ikkunalaudalla ja kolmannet – jossain. Samalla opetushallinnon kouluarjesta vieraantunut palaveriporras lyö pöytään toinen toistaan kunnianhimoisempia visioita opiskelijoiden yksilöllisestä ohjauksesta ja monipuolisesta arvioinnista.

Kivoja tavoitteita varmasti kaikki, mutta jospa opetusryhmät saataisiin ensin sen kokoisiksi, että oppisi esimerkiksi tuntemaan kaikki opiskelijat? Kun keskustelee eri kouluissa opettavien kollegoiden kanssa, tuntemukset osoittautuvat kiusallisen yhdenmukaisiksi. Niin kauan kuin ryhmäkoot ovat mitä ovat, opettajat suhtautuvat suureen osaan koulubyrokraattien linjauksista kuin neuvostotyöläinen Puolueen julistuksiin: teorioissa varmaan noin mutta käytännössä sitten vähän toisin.

Hallinnon haaveiden ja arjen realiteettien välillä irvistää räikeä ristiriita.

Miksei ryhmiä sitten pilkota lukioissa pienemmiksi, varsinkin kun aineenopettajia on läjäpäin työttöminä? Sama syy tietenkin taas: rahaa ei ole. Rahoituksen perustana on niin sanottu opiskelijakohtainen yksikköhinta, joka joutui viime vuosikymmenellä ankaraan leikkuriin. Säästöjen jäljiltä lukioiden valtionosuuksissa ammottaa noin tuhannen euron vaje per opiskelija.

Samalla tutkimukset kertovat, että opiskelijoiden uupumus on lisääntynyt ja viihtyvyys vähentynyt.

Opiskelijatulva ja tilanahtaus ovat vieläpä elitistisiä suuren kaupungin ongelmia, pienillä paikkakunnilla on sitten omat päänsärkynsä. Kursseja jää kokonaan pitämättä, koska opiskelijamäärät katsotaan liian pieniksi. Kouluja lakkautetaan, lukioita yhdistetään, toimintaa ”tehostetaan”.

Tosin eipä kurssitilanne saa kasvukeskuksissakaan hyppimään riemusta. Pelkästään Helsingin lukioissa järjestetään nyt vuositasolla satoja kursseja vähemmän kuin ennen leikkauksia.

Ja nyt päästään siihen toisen asteen maksuttomuuteen. Äkkiä hallitukselta näyttääkin löytyvän rahaa siihen, että kaikille lukiolaisille jaetaan ilmaiset oppimateriaalit.

Paitsi että ei löydy. Ei ainakaan tarpeeksi, sillä valtion tuki kunnille uhkaa jäädä selvästi vajaaksi. Niinpä konkurssikypsien kuntien pitää jatkossa etsiä taas uusia säästöjä, ja katse kääntyy väistämättä opetukseen.

On tämä tosiaan nurinkurinen hanke. Raskaasti velkaantuva valtio käyttää rutosti rahaa sillä seurauksella, että opetuksen taso heikkenee. Koulutusinvestointina markkinoidusta uudistuksesta näyttääkin tulevan koulutusleikkaus.

Siinä ei se paljon pauhattu osaaminen kohene.

Voin vain kuvitella, miten persaukiset kunnat alkavat kilpailuttaa oppimateriaaleja, tuuppaavat opettajille halvimmat ja kertovat että noilla mennään, pedagogiset näkökulmat ja opettajan autonomia ovat sellaista hyvän sään luksusta, että niihin ei enää ole varaa.

Sitäkin kuulee, että hienostihan se maksuttomuus on onnistunut peruskoulussakin. Mutta ei se ihan ole. (Vaikka maksutonta peruskoulua sydämestäni kannatankin.) Monissa kouluissa oppilaat saavat käyttöönsä jo valmiiksi resuiset ja sotatut kirjat, mikä uhkaa tappaa opiskeluhalut alkuunsa. Nyt samaa kurjuutta ollaan viemässä lukioonkin.

Kaameimmissa visioissa asiantuntijoiden huolella laatimista oppimateriaaleista halutaan tykkänään eroon. Todellinen syy on tietysti säästö, mutta äkkiäkös trendikäs peitekieli naamioi leikkaukset ”uudeksi oppimiskäsitykseksi”; eihän se ole itseohjautuva ja tietovarantoaan aktiivisesti konstruoiva nuori eikä mikään, joka ei luo materiaaleja itse avoimiin digioppimisympäristöihin. (Jostain syystä saan jo allergisia reaktioita ympäristö-sanan liturgisesta viljelystä, rasittavuudessaan sen ohittaa vain prosessi.)

Onkin odotettavissa, että uudistuksen myötä oppimateriaalin ja opetuksen laatu laskee ja kuormitus lisääntyy niin opettajilla kuin opiskelijoilla. Mutta väliäkö tuolla. Sitä paitsi onhan opettajiston kapina pystytty ennenkin kesyttämään ritualistisella nuolaisulla: ”Suomessa on maailman parhaat opettajat, kyllä te selviätte.”

Voin jo nähdä senkin, miten opetushallinto orkestroi kohtapuoliin oikein kunnon konsulttikupletin, jossa kovinta ääntä käyttävät digiympäristöjään kaupittelevat ja ”perinteisistä oppikirjoista” olkiukkoja vääntävät uuden toimintakulttuurin jalkauttajat – ilman että sen tueksi löytyy tutkimusnäyttöä. Esimakuahan olemme jo saaneet, kun eräänkin kunnan sivistystoimenjohtaja pilkkasi ammattilaisten laatimia oppimateriaaleja vertaamalla niitä ”eineksiin”; itseään kunnioittava opettaja tekee muun työn ohella oman makunsa mukaiset kirjat verkkoon. Eiväthän gourmet-ravintolatkaan mitään Saarioista tarjoile.

Laadukkaan oppimateriaalin typerän vähättelyn lisäksi tässä unohtuu, että kokki on palkattu kokkaamaan mutta opettajaa ei ole palkattu oppikirjailijaksi.

Kyllä, tiedän, ja olen huomannut ihan itsekin: digiä ja erilaisia verkkoalustoja tarvitaan, niistä on korvaamaton apu opetuksessa. Mutta samaan aikaan opiskelun rungoksi tarvitaan asiantuntijoiden huolella tekemät ja jäsentämät oppimateriaalit – diginä tai printtinä – joista opiskeltavat tietokokonaisuudet hahmottuvat mahdollisimman ymmärrettävästi.

Ikävä lisätvisti uudistukseen tulee vielä siitä, että maksuttomat materiaalit entisestään loitontavat nuoria kirjastoista ja kirjakaupoista. Kirjat löytävät tiensä yhä harvemman lukiolaisen kouraan, enkä ihmettelisi vaikka uudistus tarkoittaisi melkoista suoneniskua koko kirja-alalle. Mutta mikäli olen lukenut ilmapiiriä oikein, kirjoista ja pitkistä teksteistä vieraantuminen ei ole digikonsulttikehittelijöille mikään ongelma, lähinnä päinvastoin.

Entä onnistuuko oppivelvollisuuden pidentäminen edes ydintavoitteessaan, työllisyyden tuntuvassa parantamisessa?

Sopii epäillä. Taajaan toisteltu logiikkahan kulkee niin, että pelkän peruskoulun käyneiden työllisyysaste jää selvästi jälkeen niistä, joilla on toisen asteen koulutus, joten työllisyys saadaan ylös pakottamalla kaikki lukioon tai ammattikouluun.

Mutta tässä uhkaavat mennä korrelaatiot ja kausaliteetit sekaisin. Esimerkiksi lukio ei suoraan ole työllistymisen syy. Kuvio on ennemmin se, että kun nuorella ovat elämänhallinta ja mielenterveys kunnossa, hän todennäköisesti sekä opiskelee että kiinnittyy työelämään. Syrjäytymisen syyt löytyvät kauempaa kuin siitä, että toinen aste jää käymättä; se ei ole syy vaan seuraus.

Ongelmat nimittäin ovat alkaneet paljon aiemmin. Parhaillaanhan tilanne on se, että useampi kuin joka kymmenes poika ei osaa peruskoulun päätteeksi lukea ja kirjoittaa sen vertaa, että selviytyisi jatko-opinnoissa. Toisen asteen pakollisuus on enää virttynyttä laastaria ja viivästynyttä jälkihoitoa – joka ei edes hoida. Aliresursoitu velvollisuus ei tunnu avulta vaan rangaistukselta.

Pakosta ei nyt oikein ole muusaksi.

Sitäkin voi miettiä, millaista ilmapiiriä jatko-opintoihin vastentahtoisesti ”opiskelemaan” pakotetut levittävät motivoituneiden nuorten keskuuteen. Entä kuinka paljon helpottaa työllistymistä, jos koulunkäynnistä viisveisaava nuori raahataan armovitosilla toisen asteen läpi ilman että matkan varrella karttuu minkäänlaista ammattitaitoa? Tai toinen tilanne: mitä jos nuori haluaa peruskoulun jälkeen perheyritykseen töihin? Eikö se käy koska on pakko mennä kouluun?

Usein kysytään, voimmeko sallia 2020-luvun työelämää silmällä pitäen sen, että nuori jättää opintonsa peruskouluun. Kysymys on ihan hyvä, ja tietysti pitää pyrkiä siihen, että mahdollisimman moni jatkaa koulua. Mutta silti vastaan: kyllä se pitää joskus hyväksyä. Ehkä vuosi töissä tai kotona palauttaa opiskeluhalut. Näen aikuslukiossa jatkuvasti opiskelijoita, joille lukio ei yhtään maistunut peruskoulun jäljiltä – olivat mieluummin vaikka töissä – mutta myöhemmin syttyi kova motivaatio opiskeluun.

Hallitus vetoaa mielellään ekonomisti Vesa Vihriälän työryhmään, joka talouskriisiin lääkkeitä etsiessään kannatti oppivelvollisuuden pidentämistä. Mutta on vaikea uskoa, että taloustieteilijöistä koostettu kiireinen ryhmä olisi vaivannut päätään peruskoululaisten oppimisvaikeuksilla ja mielenterveysongelmilla tai niillä pulmilla, joiden kanssa talousahdinkoon ajetut lukiot ja ammattikoulut perustyössään painivat.

Eivätköhän talousviisaat ole nähneet vain tilastollisen yhteyden toisen asteen tutkinnon ja työllisyysasteen välillä ja tehneet yksioikoisen päätelmän, että koulupakkoa pitää pidentää.

Suosittelen talousteoreetikoille ja muille seminaariviisaille keskustelua vaikkapa erityisopettajien kanssa, ja tutustuminen pudokasnuoriin kannattaa myös. Se avaa kummasti silmät sellaiselle helposti unohtuvalle yksityiskohdalle kuin koulutodellisuus.

Politiikka on priorisointia. Raha jonnekin on jostakin pois. Jos veroeuroja olisi käytössä määrättömästi, tokihan kannattaisin toisen asteen maksuttomuutta. Mutta julkinen talous on koronan jäljiltä pahasti kuralla – ja oli ilman koronaakin – joten hankkeita pitää panna erityisen tarkasti puntariin.

Nyt voimavaroja kannattaa lisätä mielenterveystyöhön lapsiperheiden parissa, päihdepalveluihin, arjen hallinnan opastukseen, työpajatoimintaan, etsivään nuorisotyöhön, peruskoulun oppilashuoltoon, erityisopetukseen, oppilaanohjaukseen. Kynnystä lapsiperheiden tuensaantiin pitää madaltaa ja sosiaalityön ja koulun yhteistyötä lisätä.

Sosiaalityöntekijöiden pitäisi myös pysyä samoina eikä vaihtua vähän väliä. Yhdeksättä luokkaa lintsaava Netta vanhempineen ei ehkä jaksa enää viidennelle sosiaalityöntekijälle tehdä juurta jaksain selkoa perheen ongelmista.

Sen sijaan tärkeyslistan kärkeen ei luulisi kiilaavan se, että jaetaan keskiluokkaisten perheiden lapsille halpisläppäreitä heillä jo olevien lisäksi.

Kenenkään koulutie ei saa katketa rahapulaan, ja jos nuori on varattomasta perheestä eivätkä rahat riitä opiskeluun, asia voidaan korjata täsmennetyllä tuella. Sen lisäksi lukioiden perusrahoitus pitää palauttaa kohtuulliselle tasolle.

Syrjäytymisen vastainen työ tehdään pääosin arjessa, mutta se ei onnistu jos annetut resurssit eivät riitä. Tämä koskee tietysti myös ammatillista puolta. On esimerkiksi hälyttävää, että huomattavalla osalla toisen asteen päättävistä matematiikan taidot ovat peruskoulun tasolla, joissakin ammatillisissa tutkinnoissa keskimäärin jopa kolmasluokkalaisen tasolla.

Ongelma ei ole se, etteivät nuoret jatkaisi peruskoulun jälkeen opintoja. Meillähän on jo nuorisotakuu, joka takaa jokaiselle opiskelupaikan. Ongelma on se, että liian moni keskeyttää ne opinnot.

Kun koulun perustyötä vaivaa resurssipula, eniten kärsivät ne, joilla on oppimisvaikeuksia. Ironista onkin, että toisen asteen maksuttomuus uhkaa huonontaa juuri niiden heikoimpien opiskelijoiden asemaa, joiden vuoksi koko uudistus tehdään

Eli väännetään nyt vielä rautalangasta: tarvitsemme pienemmät ryhmät, mahdollisimman paljon lähiopetusta ja asialliset työtilat. Silloin nykyistä harvempi putoaisi kelkasta, ohjaus ja tuki olisivat yksilöllisempää, kaikki viihtyisivät paremmin ja useammat vapaaehtoisesti kävisivät koulunsa loppuun – ja se osaamistaso kohenisi.

Opetusministeri Li Andersson – joka hoitaa pestinsä muuten hienosti – perusteli äsken oppivelvollisuuden pidentämistä ja sanoi, että syrjäytymisvaarassa olevia nuoria autetaan jo, mutta tästä huolimatta toisen asteen tutkinto puuttuu 15 prosentilla ikäluokasta (TS 9.8.).

Kyllä, ja juuri siksi nuoria pitää auttaa enemmän!

Oppivelvollisuuden venyttäjät vastaavat kritiikkiin viittaamalla myös mielellään, kuinka ollakaan, peruskouluun: sen tuloa vastustettiin aikoinaan samoin argumentein, mutta uudistus osoittautui menestykseksi.

Rinnastus ei oikein toimi. Ensinnäkin peruskoulua vastustettiin hyvin erilaisin argumentein – puhuttiin lähinnä tasapäistämisestä, jopa sosialisoinnista.

Toiseksi peruskoulu tuli aitoon tarpeeseen. Ennen sitä oppilaiden loppuelämän koulupolku viitoitettiin varhain, kun lapset jo neljännen luokan jälkeen jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Oppikoulu ei ollut monenkaan vähävaraisen perheen lapsen ulottuvilla, mutta nykyään ammattikoulu ja lukio ovat, kun vain huolehditaan että oppimateriaalituki on riittävä. Opetushan jo on maksutonta.

Ja sanottakoon vielä tämäkin, vaikka nyt lipsahdellaan jo ad hominem -tökkimisen puolelle. Meillä on hallituksessa enimmäkseen osaavia ja sivistyneitä ministereitä, mutta oppivelvollisuusasiassa pelkään peri-inhimillisen turhamaisuuden nyt saaneen otetta.

Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että koulupakon laajentamista niin hanakasti verrataan peruskoulu-uudistukseen, joka oli ikimuistettava käänne Suomen kouluhistoriassa? Onko liian kaukaa haettua, että nyt päättäjiämme kutkuttaa mielikuva pääsystä historiankirjoihin poliitikkoina, jotka urheasti ja kaikesta halpahintaisesta vastustuksesta huolimatta vievät läpi peruskouluun verrattavan reformin?

On miten on, nyt olisi joka tapauksessa hyvä hetki heittää henkilökohtaiset missiot ja julistuksellinen dogmatismi sivuun ja tehdä perusteellinen arvio siitä, millä tavoin käytettynä vuotuiset lähes 200 miljoonaa euroa kaikkein tehokkaimmin torjuisivat syrjäytymistä ja koulupudokkuutta.

Heitän lopuksi kainon toiveen. Jos oppivelvollisuutta nyt kuitenkin jatketaan eikä asiasta enää keskustella, toteuttakaa hyvät ihmiset uudistus sentään rauhallisemmalla tahdilla ja harkitummin. Gallupit kertovat, että aikataulun kohtuullistamiselle on myös kansan vahva tuki. Jopa uudistusta kannattava tutkija Hanna Virtanen (Etla) nostaa varoittavaksi esimerkiksi Unkarin, jossa uudistus tehtiin liian vähäisin resurssein ja jouduttiin siksi perumaan (HS 8.8.).

Nyt on selvästi liian kova vauhti, varsinkin kun muistaa, että koronapandemia on sekoittanut myös koulumaailman.

Jos kyse on historiallisesta koulu-uudistuksesta – sellaisenahan se meille markkinoidaan – silloin yksi vuosi lisää valmistelua ja avointa kansalaiskeskustelua ei liene liikaa vaadittu. Nyt on ilmeinen vaara, että kärsijöinä ovat taas nuoret. Enempää laman lapsia ei tähän maahan tarvita.

ArnoKotro

Lukion opettaja, kolumnisti. Toksinen humanisti. Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj. Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu