Mika Aaltola – outo tapaus

Tässä on nyt jotain, mitä en käsitä.

Mika Petteri Aaltolan kansansuosio on edelleen kova. Kuulemani mukaan hänen ympärillään pörrää puhekeikoilla ihmisiä kuin kärpäsiä. Väkisin tässä joutuu miettimään, kuinkahan moni fani on oikeasti perehtynyt Aaltolan kannanottoihin vuosien varrella. Minä pikkaisen yritin.

Haastatteluissa Aaltolan ajatus pätkii ja poukkoilee kuin katkokävelevän sekakäyttäjän askel, joten on parempi kääntyä hänen kirjallisen tuotantonsa puoleen. Otinkin lukuun Aaltolan vuonna 2019 julkaistun kirjan Poutasään jälkeen. Halusin tietää, mitä Aaltola on tuuminut ennen Venäjän hyökkäystä.

Ikävä kyllä kirja osoittautuu samanlaiseksi sekasotkuksi kuin haastattelutkin. Opuksen julkaissut Docendo on laatukustantaja ja kustannustoimittaja on taatusti tehnyt kaikkensa saadakseen Aaltolan ajatusrisukot edes säälliseen järjestykseen, mutta se on näemmä ollut – Aaltolan omaa termiä käyttääkseni – mission impossible.

Ainakin minulle tuottaa vaikeuksia lukea tällaisia virkkeitä: ”Venäjää voidaan tarkastella oman toimeliaisuutensa funktiona.” ”Havahtumiselle on usein kontrasteihin perustuva tapahtumasarjansa.” Tai: ”Venäjällä globalisaatio ei johtanut tilan funktioiden lisääntymiseen.” Aaltola rakastaa kapulaisia termejä, sellaisia kuin ”solmukohtaharventuma”. Väsyksiin asti saamme lukea esimerkiksi ”poikkirajallisuudesta”.

Kontrasti oli huima, kun luin Aaltolan kirjan jälkeen Mihail Šiškinin teoksen Sota vai rauha, joka sekin analysoi Venäjää ja sen muodostama uhkaa. Šiškiniin siirtyessäni tuntui kuin olisi liittynyt kuoppaiselta metsätieltä moottoritielle. Sama tunne tulee, kun Aaltolan jaarittelujen ja sekavien metaforien jälkeen kuuntelee kirkasälyisiä kommentaattoreita, sellaisia kuin vaikkapa Risto E.J. Penttilä tai Kristi Raik.

Tai löytyyhän esimerkki lähempääkin: Mikan sisar Elisa Aaltola esiintyi alkusyksystä niin selväsanaisesti A-studiossa vastustaessaan turkistarhausta, että ihailla pitää.

Valitettavasti veli on aivan eri maata. Mikan haastattelut ja kirjalliset tuotokset palauttavat lähinnä mieleen sen vanhan viisauden, että sameat vedet vain näyttävät syviltä; ei ole ensimmäinen kerta, kun kömpelöllä retoriikalla koetetaan peittää sisällön heppoisuus.

Niin, se sisältö. Hämmentävintä on, että Aaltola haluaa esiintyä uutena tuulena ja menneen maailman poliitikkojen raikkaana vaihtoehtona. Vuonna 2019 julkaistun kirjan tunnelma on nimittäin aivan toinen.

On erikoista, kun kaltaiseni turpoharrastelijat kyllä osasivat nähdä jo 1990-luvulta alkaen, että Venäjä on meille uhka ja Suomen pitäisi hyvän sään aikana liittyä Natoon. Sen sijaan Aaltola suhtautuu kirjassaan hyvin nihkeästi Suomen Nato-jäsenyyteen. Hän vannoo ”liikkumavapauden” nimiin ja kirjoittaa, että ”ei ole aika ratkaista Nato-jäsenyyttä”. Venäjää hän ymmärtää kuin 1970-luvun tunkkaisimmat suomettajat konsanaan. Vaarallinen kansainvälinen tilanne on Aaltolan mukaan ”helpommin hallittavissa Venäjän huolia ja sopeutumisongelmia helpottamalla.”

Tämä on nyt juuri sitä samaa suomettunutta liturgiaa kuin se menneiden vuosikymmenten historiankirjoitus, joka taustoitti talvisotaa ”Neuvostoliiton legitiimeillä turvallisuusintresseillä”

Aaltola ymmärtää kirjassaan niitä virolaisia, jotka arvostelevat Viron liittymistä Naton jäseneksi, se kun vei sen kuuluisan liikkumavapauden. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään, mikä on tämä mystinen ja moneen kertaan toisteltu liikkumavapaus, joka Viron olisi pitänyt säilyttää. Että voi vapaasti liukua totalitaarisen roistovaltion syliin?

Edes Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei herättänyt Aaltolaa. En voi unohtaa, mitä hän jaaritteli Ylen A-studiossa hyökkäyksen jälkeen. Jokseenkin kaikille muille oli viimeistään tuolloin selvinnyt, millainen roistovaltio Venäjästä oli tullut ja kuinka tärkeä Nato-jäsenyys Suomelle on. Mutta näin Aaltola:

”Kun eri skenaarioita katselee, niin voihan siellä sellaisiakin olla, joissa se [Nato-jäsenyys] on niin kuin mielekäs tapa toimia, mutta siinä niin kuin Venäjä asetetaan aikamoiseen pinteeseen eli Venäjä sellaisen haasteen alle, että se ei ehkä taipuisi näistä etupiirihaaveistaan, jotka koskee Suomea ja jotka Venäjällä on isovenäläisessä ajattelussa hyvin niin kuin hallitseva piirre nyt Putinin kaudella ollut.”

Tässä vaiheessa Suomen kansa ymmärsi hyvin, että Natoon pitää liittyä, mutta Ulkopoliittisen instituutin johtaja siis ei.

Edellisen valossa ei tietenkään yllätä, että Aaltola kannattaa kirjassaan kaasuputkea ja Euroopan energiansaannin sitomista Venäjään.

Aaltolan analyysien osumatarkkuus on häkellyttävän huono. Aaltola ei uskonut, että Trumpista tulee presidentti, hän sanoi vielä talvella 2022 ettei Suomi liity Natoon, Venäjän hyökättyä hän arvioi Ukrainan puolustuksen murtuvan hetkessä, seuraavaksi hän ennusti Venäjän talouden romahtavan talouspakotteiden alla…

Aina huti. Se on melkoinen saavutus mieheltä, joka uusimmassa kirjassaan toistelee jankutukseen asti, miten hänellä on peräti 30 vuoden ulkopoliittinen kokemus. Erityisen kornia on, että Suomen Kuvalehdessä (27.10) hän rehvastelee ennustajankyvyillään.

Sekin on hyvä huomata, että Aaltola esiintyy mieluusti Venäjä-asiantuntijana, vaikka hänen tutkimusintressinsä ovat olleet muualla. Väitöskirjansa hän teki hullun lehmän taudista.

Entäpä Aaltolan arvot? Hän on mielellään tuonut esiin hengellisyyttään, jopa vahvaa kristillisyyttään. Siihen nähden jokseenkin käsittämätön hetki koettiin alkusyksystä Sanna Ukkolan ohjelmassa.

Ukkola kysyi Aaltolalta, ”olisitko myös pedofiilien, raiskaajien ja narkomaanien presidentti?” Aaltolan poukkoilevasta pajatuksesta tulkitsin, että ei hän olisi. Kovin kaukana siis ollaan Jeesuksen aatoksista, hän kun asettui juuri langenneiden puolelle. Aaltola poikkeaa radikaalisti jopa Paavo Lipposesta, jolle aikoinaan esitettiin sama kysymys – ja Lipponen vastasi ykskantaan ”kyllä”.

Eipä kerro Aaltolan hengenelämästä mitään erityisen ylevää myöskään ne ylimieliset ja narsistiset lausunnot, joita kuulimme vaalikampanjan alkajaisiksi: ”Jokainen varmasti on seurannut tekstejäni ja lukenut kirjojani ja katsonut haastatteluita ja kuunnellut tuhansia sivuja menneisyyttä…”

Ei, Aaltola hyvä, emme me kaikki ole lukeneet ja tutustuneet historiaasi, meillä on ollut tässä muutakin tekemistä.

Oma lukunsa on sitten vielä paniikinomainen omien sanomisten paikkailu ja pyörtäminen. Ensin Aaltola lyttää muut presidenttiehdokkaat – heillä ei ole asiantuntemusta – ja seuraavaksi hän sitten kehuukin heidät pystyyn. Ensin Aaltola esittää kehnosti perusteltuja väitteitä median toiminnasta – se kuulemma koplaa maksettuja mainoksia ja muuta näkyvyyttä – ja kun tästä nousee meteli, seuraavassa käänteessä hän jo sanoo nostavansa hattua medialle.

Luulisi että Aaltola alkaa jo itsekin kyllästyä sammakoihinsa.

Mutta ehkä niin ei käy, koska mitään merkittävää kehitystä ei ole havaittavissa. Viime tiistaina istuin Aalto-yliopistossa seuraamassa EVA:n järjestämää presidenttipaneelia, ja siellä näin taas tutun Aaltolan. Häneltä kysyttiin, miten Suomen pitäisi vastata, jos selviää että Venäjä on kaasuputken rikkomisen takana. ”Vastaukseksi” saimme jälleen kuulla sinne tänne seilaavaa pajatusta, tätä perinteistä aaltoilua, kaikesta muusta paitsi itse aiheesta – aivan kuin presidenttiehdokkaamme ei olisi edes kuullut kysymystä. Kannattajat toki palkitsivat papatuksen aplodeilla.

Sama tapahtui, kun Aaltolalta kysyttiin, millaiset suhteet Suomen pitäisi rakentaa Venäjään. Ei vastausta, mutta aplodit toki kuultiin taas.

Evoluutio on kenties ohjelmoinut ihmislajiin halun turvautua vaikeina aikoina kookkaisiin ja matalaäänisiin miehiin, mutta analyyttisempaa otetta tarvitaan. Musiikkipuolella on jo ymmärretty etsiä laulajaa ulkonäön sijaan pelkän äänen perusteella, ja vastaavaa Voice of Finland -otetta taidettaisiin tarvita nyt politiikassakin – tosin ääni ei riitä, vaan sisältöäkin sopisi olla.

Summa summarum. Meillä on nyt valtakunnan korkeimpaan vakanssiin hinkumassa hassuja puhuva ja vähän hukassa oleva mies, josta äkkiarvaamatta tuli superjulkkis ja – ymmärrettävää kyllä – pää meni sekaisin ja vauhtisokeus iski. Silloin on erityisen tärkeää, että kansa sentään pitää päänsä kylmänä eikä puhalla kuplaan enää yhtään lisää ilmaa.

I’m sorry to say that but I just had to. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostakusta jotain kivaa.