Presidentti Niinistön päättötodistus

Sauli Niinistön kahdentoista vuoden presidenttikausi on lopuillaan, joten on päättöarvioinnin ja arvosanan aika.

Niinistön aloitus oli hyvä. Joku vielä muistaa, että heti ensimmäisenä virkavuotenaan hän polkaisi pystyyn syrjäytymisen vastaisen kampanjan Ihan tavallisia asioita. Kampanja lähti ajatuksesta, että sosiaalitoimi ja julkiset instituutiot eivät voi tehdä kaikkea syrjäytymisen ja ulkopuolisuuden torjumiseksi, vaan tarvitaan muutakin – meidän tavallisten ihmisten tavallisia arjen tekoja. Enemmän voisimme pitää toisiimme yhteyttä, kysellä mitä kuuluu, tehdä ja toimia yhdessä; vähemmän ruutuelämää, enemmän elävää kohtaamista, välittämistä.

Tarpeellinen kampanja, siis. Viranomaiset eivät voi korvata omaisia ja muita läheisiä.

Nopeasti kävi selväksi, että Niinistön vaalivoitosta kimpaantuneet punavihreät eivät olleet antaneet anteeksi oman ehdokkaansa tappioita ja alkoi epä-älyllinen lyttäys, eikä suomalaisarkeen yhteisöllisyyttä ja inhimillisyyttä puhaltavassa kampanjassa nähty mitään hyvää. Mediamaisema täyttyi olkiukko-argumenteista, kun presidentin tavoitteena katsottiin olevan sosiaaliturvan alasajo.

Olin äänestänyt Niinistöä, ja tarinan tässä vaiheessa kannatin häntä enemmän kuin koskaan.

Kampanjaa siivittänyt Niinistön humanismi näkyi myös hänen viimeisessä uudenvuodenpuheessaan. Siinä hän ehdotti yhteiseksi lupaukseksemme alkaneelle vuodelle, että kohtaisimme toisemme reilusti, ymmärtäen ja ihmisyyttä kunnioittaen.

Siihen kun pystyisimme. Aggressiivinen ja epäargumentatiivinen someöykkäröinti ei ole kunniaksi kenellekään.

Niinistön eduksi pitää tietty lukea myös presidentillinen ja salonkikelpoinen habitus ja muun muassa vastuulliset varoittelut valtion holtittomasta velkaantumisesta – mistä Niinistöä pilkattiin boomeriksi – vaikka budjettipolitiikka ei toki presidentin tontille kuulukaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka sen sijaan kuuluu. Ja siinä ikävä kyllä Niinistön suksi alkoi lipsua ennen kuin hiihto oli varsinaisesti ehtinyt edes alkaa, ja vieläpä aivan perustavassa kysymyksessä. Tarkoitan tietysti Niinistön nihkeää suhtautumisesta Suomen Nato-jäsenyyteen.

Aluksi koetin ohittaa Niinistön Nato-änkyröinnin tai sitten yritin nähdä sen takana shakkitaidoistaan tunnetun presidentin kaukonäköistä taktiikkaa. Elättelin toivoa, että Niinistö ensin saa Nato-vastaisen kansan samastumaan omaan kantaansa, ja tämän jälkeen hän hivuttaisi lausuntojaan Nato-myönteisemmiksi kansalaismielipiteen seuratessa perässä.

Näin ei valitettavasti tapahtunut. Päinvastoin, Niinistön Nato-kielteisyys vain vahvistui vuosien mittaan.

Hämmentävien lausuntojen ja tekojen lista on pitkä. Kaiken taustalla on se, että Venäjän miehitettyä Krimin alkuvuodesta 2014 Niinistö alkoi ulkopoliittisen havahtumisen sijaan rakentaa erityissuhdetta Putiniin. Näin siitä huolimatta, että tuossa vaiheessa Putinin Venäjä oli jo ehtinyt käydä brutaalia sotaa Tšetšeniassa, Georgiassa ja Syyriassa. Ne kuuluisat naamiot oli riisuttu ajat sitten.

Erityisen synkkä hetki koettiin vuoden 2015 eduskuntavaalien alla, kun Niinistö otti puolueiden puheenjohtajat koolle, piti puhuttelun ja paimensi heidät hiljaiseksi: Nato-kysymyksen ei pidä nousta vaaliteemaksi – vaikka juuri tuolloin olisi ollut erittäin tärkeää nostaa Nato-kissa pöydälle. Sen sijaan Niinistö täräytti politiikan ykkösketjulle, että Nato-jäsenyyttä ei pidä hakea.

Syksyllä 2015 Niinistöltä kysyttiin Ylen Ykkössaamussa, olisiko hän valmis suosittelemaan Nato-jäsenyyttä kansalle, jos Ruotsi päättää hakea puolustusliittoon. Niinistö tokaisi, että ei pidä jossitella. ”En minä vastaa siihenkään, että jos taivas putoaa niskaan.”

Vastaus oli outo. Erilaisiin skenaarioiden varautuminenhan on turvallisuuspolitiikan ydintä.

Vaikea oli ymmärtää sitäkään ajatuksenjuoksua, kun Niinistö EVA:n presidenttitentissä syksyllä 2017 filosofoi, että liittoutua ei tarvitse, koska ”hätätilassa syntyy liittoumia ilman jäsenyyksiä”. Eli liittoutua voi, mutta sen pitää tapahtua vasta viimeisessä hädässä, pistooli ohimolla ja ilman että jäsenmaiden kesken olisi ehditty kunnolla rakentaa sotilaallista yhteistyötä ennen kriisiä?

Presidentinvaaleissa 2018 Niinistö odotetusti vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä ”vallitsevissa olosuhteissa”. Kokoomukselle tilanne oli kiusallinen, tai skitsofreeninen oikeastaan: sehän oli jo pitkään kannattanut Suomen jäsenyyttä länsimaiden puolustusliitossa, mutta puolueen kannattama ehdokas vastusti liittoutumista. Suorastaan irvokkaaksi asetelma meni, kun kokoomus kaikkein ärhäkimmin kävi vaalien ainoan Nato-mielisen ehdokkaan eli Nils Torvaldsin kimppuun – joka siis edusti Nato-kysymyksessä kokoomuslaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Vaalit olivat kaiken kaikkiaan surkuhupaisat. Koska yhtä lukuun ottamatta kaikki ehdokkaat vastustivat Natoon liittymistä – sen sijaan kuultiin ihmeellistä höpinää ”aktiivisesta vakauspolitiikasta” – itse jätin kokonaan äänestämättä. Torvaldsia en hänen taistolaishistoriansa vuoksi voinut kannattaa.

Mutta palataan Niinistöön. Kun Alexander Stubb samana vuonna 2018 arveli aivan perustellusti, että yleinen mielipide tulisi perässä, jos Niinistö alkaisi kannattaa Nato-jäsenyyttä, presidentti kiehahti: Jos joku ajaa jotakin asiaa, niin hänen tai heidän pitäisi olla niin vahvoja, että he saavat sanomansa läpi ilman, että minun täytyy ensin muuttaa oma mielipiteeni. Ja sen jälkeen vaaditaan, että minä muutan vielä muittenkin mielipiteet. Eikö siinä ole jotain hassunkurista?” kuului Niinistön yhtä kärttyinen kuin kryptinenkin kommentti.

Samana kesänä Niinistö antoi Financial Times -lehdelle sentään selkokielisen lausunnon: ”Suomalaiset eivät halua Nato-jäsenyyttä, ja minä olen suomalainen.” Deduktiivinen logiikka ei jätä tulkinnoille sijaa: Niinistö ykskantaan asettui vastustamaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Nato-kielteinen linja jatkui syyskuussa Frankfurter Allgemaine -lehdessä: ”Venäläiset ovat tehneet hyvin selväksi, että kun he katsovat rajan yli, he näkevät suomalaisia. Jos olisimme Natossa, he näkisivät vihollisia.”

Lisätä pitää vielä Niinistön vuosien varrella esittämät toiveet Nato-kansanäänestyksestä – siis turvallisesti silloin, kun tiedossa oli kansan vankka Nato-vastaisuus – eivätkä huomaamatta ole jääneet presidentin ilmeet ja kehonkieli Naton noustessa keskusteluun. Ärtynyt venkoilu vaalipaneeleissa ja muissa tv-haastattelussa teki asian harvinaisen selväksi: ei pelkästään Nato vaan myös Nato-keskustelu oli jotain, mitä Niinistö halusi vältellä viimeiseen asti.

Enää ei siis yllättänyt, että Niinistö vielä Venäjän hyökättyä Ukrainaan suhtautui Suomen Nato-jäsenyyteen penseästi. Ylen A-studiossa 28.2. 2022 hän näytti tuttuun tapaansa kiusaantuvan Nato-kysymyksestä eikä osoittanut minkäänlaista johtajuutta kiperässä paikassa. ”Se on kansan käsissä sitten”, Niinistö puuskahti toimittajan viitatessa suomalaisten muuttuneeseen Nato-kantaan.

Jopa sen jälkeen, kun Suomi oli jättänyt Nato-hakemuksensa, Niinistö halusi viivyttää jäsenyyden toteutumista. Tammikuussa 2023 hän kertoi Ylen A-talkissa Suomen linjan olevan yhä se, että Suomi liittyy Natoon yhtä aikaa Ruotsin kanssa – joka ei siis ole jäsen vieläkään.

Tuoreimmat maistiaiset Niinistön Nato-allergiasta saimme, kun hän kertoi vierastavansa puhetta ”Nato-Suomesta”, kun ei kuulemma Norjaakaan kutsuta Nato-Norjaksi. Ei tosiaan kutsuta, mutta siihen on syynsä: Norjan Nato-jäsenyydellä on pitkä historia, mutta Suomen liittyminen Natoon merkitsi isoa turvallisuuspoliittista käännettä ja on siksi huomionarvoista. Kun Nato-jäsenyys arkistuu, etuliite putoaa pois. Sitä paitsi: eikö Venäjän silmissä ole ihan hyvä nyt korostaa, että me tosiaan olemme Nato-maa?

– –

Nyt pitkä presidenttiys päättyy ja kaikki alkaa olla sanottu ja tehty. Huomaamme, että Niinistön aika solahtaa vaivatta historialliseen jatkumoon, jota on perusteltua kutsua Halosen-Niinistön linjaksi. Tai jos elekieli ja retoriikka otetaan mukaan, osuvin luonnehdinta kenties olisi väistelyn ja vaivaantuneisuuden linja.

Iso plussa tietenkin on – tai pikemminkin turvallisuuspoliittisen katastrofin välttäminen – että Niinistö lopulta keväällä 2022 muutti Nato-kantaansa kansan perässä. Unilukkarina esiintynyt oli itse ollut unessa, mutta nyt kansa ravisteli hereille.

Lopputulos on toisin sanoen hyvä, Suomi on osa läntisten demokratioiden puolustusliittoa, emme päätyneet Venäjän etupiiriin. Mutta seuraava kysymys ei enää ole turvallisuuspoliittinen, vaan ennemmin filosofinen. Jos tavoitteeseen päästään, mutta ensisijaisesti tuurilla eikä taidolla, kuinka suuri kiitos lopputulemasta presidentille kuuluu? Onko joutavaa nillittää menneistä – väärin sammutettu! – jos kerran päästiin siihen, mihin haluttiin?

Ei se aivan joutavaa ole. Tulevien historiankirjoittajien tehtäväksi jää tarkemmin selvittää, kuinka ohuella trapetsilla Venäjän hyökkäyksen jälkeen taiteilimme, mutta jo nyt voi sanoa, että elimme todellisia vaaran kuukausia. Jos Venäjä olisi miehittänyt sodan alkupäivinä Kiovan ja kaatanut Ukrainan hallinnon, mikä olisi vallan hyvin voinut tapahtua, Euroopan turvallisuuspoliittinen kartta olisi piirretty uusiksi ja olisimme jääneet ilman läntisen puolustusliiton suojaa aggressiivisen ja voimansa tunnossa uusia hyökkäyssuuntia tähyilevän Venäjän kainaloon.

Vaarallisilla vesillä seilattiin myös jäätyämme tuskastuttavan pitkäksi ajaksi Nato-hakemuksinemme Turkin pelinappulaksi, ja kolkko hetki koettiin silloinkin, kun välittömästi Venäjän hyökkäyksen jälkeen selvisi, ettei Yhdysvallat sodan eskaloitumisen pelossa noin vain haluakaan meitä Naton jäseneksi.

Tältä koko kansakunnan kohtalon vaakalaudalle tuupanneelta vaikkakin onnellisesti päättyneeltä trilleriltä olisi vältytty, jos Suomi olisi osannut ajoissa hakea läntisen puolustusliiton jäsenyyttä. Tästä virheestä eivät vastuutaan voi välttää sen enempää Tarja Halonen kuin Sauli Niinistökään.

Siksi kiitettävä yleisarvosana presidenttikausilta on poissa laskuista, eikä turvallisuuspoliittinen tuuripeli kanna aivan kahdeksikkoonkaan. Arvosanaksi tulee seurauseettinen seitsemän puoli.

Ei tietty huono sekään, mutta parempaa olisin toivonut. Niinistö ei jää historiaan presidenttinä, joka aktiivisesti vei Suomen Natoon, vaan presidenttinä, joka viime tipassa taipui välttämättömään ratkaisuun kansalaismielipiteen paineen alla.

ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu