Samin tarina

Tilastojen takaa löytyy pysäyttäviä yksilötarinoita.

Viikko sitten kirjoitin, miten lääkärit roiskivat psykiatrisia diagnooseja niille terveillekin asevelvollisille, jotka eivät sovi ahtaaseen miesmuottiin.

Olen ollut mukana parissakin asevelvollisuutta vastustavassa kampanjassa ja kirjoitellut aiheesta paljon, ja siinä yhteydessä olen tutustunut moniin Järjestelmän hampaisiin joutuneisiin.

Jokaisen tarina on omansa, kerron niistä yhden. Olkoon asevelvollisen nimi vaikka Sami Virtanen. Muutamia yksityiskohtia olen muuttanut yksityisyyden suojaamiseksi.

Tätä nykyä Sami on vastuullisessa asiantuntija-ammatissa toimiva keski-ikäinen mies. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa.

Se ei oikeastaan ole ihme. Sami tosin on köyhästä ja moniongelmaisesta perheestä, mutta se ei estänyt häntä menestymästä koulussa – ysit ja kympit putoilivat kuin itsestään. Lukemaan hän oppi viisivuotiaana, ja siitä lähtien hän on rakastanut lukemista ja kirjoittamista.

Ylioppilaskirjoituksista hän sai rivin laudatureja ja pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä, jonka lisäksi hän alkoi lukea yhteiskuntatieteitä.

Opinnot keskeytyivät vuoden jälkeen, kun Sami määrättiin varusmiespalvelukseen. Hän ei kertomansa mukaan ole liikunnallinen tai erähenkinen ihminen, ja tarkoitus oli selvitä armeijasta kuudella kuukaudella. Minimikestoinen intti oli selvästi parempi vaihtoehto kuin yli vuoden kestävä siviilipalvelus.

Vahvin vaikutin oli Samin kotipaikkakunnan ilmapiiri. Inttiin menoa pidettiin itsestäänselvyytenä, vain homot, luuserit ja muut ali-ihmiset jättivät menemättä.

Sivareita halveksittiin ja pilkattiin avoimesti.

Mutta asepalveluksesta ei tule mitään. Ensimmäinen sokki oli jo tukan pakollinen nyrhiminen lyhyeksi. Samilla oli jo vuosia ollut pitkät hiukset, eikä hän siilitukkaisena aluksi meinaa edes tunnistaa peilikuvaansa.

Olo tuntuu vieraalta. Inttihiusten perustelukin on Samista outo. Virallinen syy on turvallisuus, mutta todellisuudessa kyse on siitä, ettei joukosta saa erottua millään tavalla. Ei ajatuksilla, ei käytöksellä, ei ulkonäöllä.

Totaalilaitoksessa yksilöllisyyden nujertava koodisto on karu, persoonalle ei kaikenkattavan kurivallan ja yhdenmukaistamisen alla ole sijaa.

Sami kertoo aina olleensa melko hiljainen ja herkkäkin, hän on viihtynyt yksin, pitänyt pohdiskelusta ja omasta ajasta. Hänelle armeijan ympärivuorokautinen kontrolli, ryhmäpaine ja yksityisyyden riisto ovat myrkkyä.

Tilannetta ei helpota, että Sami on lukenut sosiaalipsykologi Erwin Goffmanin klassikkoteoksen Minuuden riistäjät, jonka kuvaus totalitaarisesta laitoksesta vastaa yksi yhteen ympärillä avautuvaa kasarmitodellisuutta.

Armeijan urpomaskuliininen ilmapiiri puistattaa Samia. Hän muistelee, miten marssiessa nostateltiin yhteishenkeä rehvakkailla lauluilla:

Vanhalla farmari-Mossella

saapui joukko manneja

Manneista mä pidä en

lippaat täytän hymyillen

Rk62 nakuttaa

mannet siinä lakoaa

Toisella kerralla mustalaisten paikalla olivat sivarit.

Toisaalta on Sami sentään jossain hyvä. Armeija teettää alokkaille älykkyystestin, niin sanotun p-testin, joka mittaa verbaalisia, spatiaalisia ja matemaattisia hoksottimia. Kouluttajana toimiva kokelas kertoo Samille, että tämä sai joukkueen parhaat pisteet.

Mutta se on laiha lohtu, palveluksesta ei tule mitään. Samilla on systeemiin sopimaton sielu.

Viimeinen niitti on simputus.

Varusmiehet komennetaan juoksemaan kasarmia ympäri, ja vauhdista pitää huolen se, että kolme viimeistä joutuu juoksemaan uudestaan. Samin kunto ei ole mitenkään kehno, Cooperissakin hän sai tulokseksi melkein 2700 metriä, eikä hän nytkään jää viimeisten joukkoon.

Siitä huolimatta alikersantti osoittaa Samia joukon keskeltä ja komentaa juoksemaan uudestaan. Voi olla, että hän oli nähnyt Samin lukevan iltavapaalla kirjoja, syrjässä muusta porukasta, jotenkin outona ja massaan mukautumattomana.

Hyväksytyn maskuliinisuuden lokero on kulttuurissamme kapea, ja armeijassa se kutistuu musertavan ahtaaksi. Pelkästään kirjojen lukeminen voi pudottaa varomattoman varusmiehen sallitun miesstereotypian ulkopuolelle.

Vielä raskauttavampaa on, jos ei osaa räkättää porukan mukana rasistisille ja sovinistisille vitseille.

Sitten tulee sekin yö, kun varusmiehet herätetään tunnin välein ja kaikki komennetaan palveluspuvussa riviin käytävälle. Kouluttajat repivät takin nappeja irti ja karjuvat ompelemaan ne kiinni. Aina tasatunnein tulee uusi tarkastus, jonka päätteeksi napit revitään uudestaan.

Silloin Samille riittää. Seuraavana päivänä, valvotun yön jälkeen, Sami menee lääkärin vastaanotolle, sitä ei kasarmikuri sentään estä. Sami sanoo lääkärille, että heittäkää vaikka vankilaan, mutta tällaista idiotismia hän ei enää niele.

Varuskunnan lääkäri kirjoittaa yllättävänkin helposti paperit, joilla saa väliaikaisen vapautuksen. Syytä lääkäri ei kerro.

Sen Sami kuulee vanhemmiltaan. Hän nimittäin asuu pienessä varuskuntakaupungissa, ja lääkäri tuntee Samin isän. Vanhemmat osaavat kertoa, että vapautus tuli ahdistuksen vuoksi. Se ettei suostu simputuksen uhriksi on ahdistuneisuushäiriö.

Salassapitovelvollisuus ei tätä armeijan lääkäriä selvästi koske. Eikä Sami tiedä, että tuo on vielä pientä.

Mutta ei mennä asioiden edelle.

Sami palaa siviiliin. Nyt aiemmin vauhdilla edenneet opinnot ja töiden teko takkuavat, kaikessa on väliaikaisuuden tuntu. Elämää varjostaa tieto uudesta palvelukseenastumisesta.

Ennen sitä Samille tehdään kaupungin terveyskeskuksessa laajat psykologiset tutkimukset haastatteluineen ja projektiivisine persoonallisuustesteineen. Niissä hänet todetaan kaikin puolin palvelukseen kelpaavaksi, merkkejä mistään psyykkisestä ongelmasta ei ole.

Eli intti kutsuu taas. Mutta palvelus on jälleen pelkkää piinaa. Lapselliset nöyryytysrituaalit, pelolla johtaminen, robottimainen totteleminen, kollektiivirangaistukset, älytön valvottaminen ja karikatyyrimaisista mieskliseistä voimansa ammentavat kouluttajat ovat liikaa. Hän vihaa Järjestelmää joka hetki.

Ja vähintään yhtä paljon Järjestelmä vihaa häntä.

Mutta Järjestelmällä menee Samin kanssa sormi suuhun. Ei häntä oikein voi vapauttaakaan, sehän ei lain mukaan käy päinsä kuin sairauden tai vamman vuoksi, ja Sami on terve. Vai onko?

Hänet siirretään sotilassairaalaan tutkittavaksi.

Kylmäkiskoinen psykiatri – tai siis psykiatrisen osaston ylilääkäri, sotilasarvoltaan lääkintämajuri – kuuntelee pikaisesti Samia, joka siteeraa Juice Leskistä: ”Tämä kone vielä meidät muusiksi hakkaa.” Siihen psykiatri: ”Vaihda sairaalan vaatteisiin.”

Alkaa pitkä sairaala-aika. Ensimmäisinä päivinä ei tapahdu mitään, ei seuraavinakaan. Psykiatrisella osastolla aika pysähtyy. Silloin tällöin Sami osallistuu ryhmäkeskusteluihin muiden potilaiden kanssa.

Psykiatria ei näy missään. Sairaanhoitajat sentään käyvät välillä kyselemässä, onko kaikki hyvin.

Tavallaanhan kaikki on hyvin. Sairaalassa on kirjasto, josta Sami lainaa ahkerasti luettavaa, etupäässä filosofiaa ja runoja. Kanttiini on iltapäivisin auki, päivärahat riittävät kahviin ja sämpylään. Tupakkahuonekin on: selliä muistuttava koppi, jossa on yksi penkki.

Voihan näinkin elää. Sami makaa sängyllä päivät pitkät ja lukee. Toki hän miettii, että eihän koko kuviossa ole mitään järkeä. Suomessa on ennätyslama ja valtiovallan rahat vähissä, hän haluaisi olla töissä ja opiskelemassa sen sijaan että makaa sairaalan kalliilla vuodepaikalla.

Dilemma on kiperä. Tervettä miestä ei voi vapauttaa, muttei oikein pitää sairaalassakaan.

Tarvitaan siis sairaus.

Kuluu viikko. Sitten toinen ja vielä kolmaskin. Sami pyytää pääsyä psykiatrin puheille, ja vaivoin saa sen järjestymäänkin. ”Jostain syystä halusit tavata minut”, sanoo psykiatri. ”Kyllä. Haluan pois täältä. Tai ainakin kuulla, mikä minua teidän mielestänne vaivaa.”

Psykiatri ei kerro. Eikä Sami pääse pois.

Kuukausi psykiatrisella osastolla tulee täyteen – ja Samin mitta. Sairaala alkaa tuntua vankilalta. Sami pyytää sairaanhoitajaa välittämään ylilääkärille terveiset, että pois pitää päästä tai tämä saa syytteen oikeudettomasta vapaudenriistosta. Kaiken järjen mukaan lain pitää koskea myös sotilassairaalan psykiatrista osastoa.

Silloin alkaa tapahtua. Seuraavana päivänä osastonhoitaja tulee kertomaan, että Sami voi lähteä. ”Minne?” Sami kysyy. ”Ihan mihin haluat”.

Vapautus palveluksesta on nyt pysyvä. Lopultakin Sami saa C-miehen paperit.

Mutta millä perusteella? Sairaalan henkilökunta ei paljasta armahtavaa diagnoosia. Sami kuitenkin haluaa kuulla sen, onhan hän ollut sairaalassa kuukauden, ja hänellä on toki tietoihin oikeus. Hän pääseekin tapaamaan lyhyesti psykologia, joka latelee paperista kovaa tekstiä: Sami kärsii vaikea-asteisista neurooseista ja ennen kaikkea hänellä on vakava persoonallisuushäiriö.

Mitään testejä hänelle ei ole tehty. Sami on tavannut psykiatrin kuukauden aikana pikaisesti kaksi kertaa. Onpa diagnoosi siinäkin mielessä erikoinen, että edellisten perusteellisten testien mukaanhan hän oli täysin terve. Ja nyt siis pysyvästi mielenvikainen.

Mielenvikainen mutta huojentunut. Umpihullun paperit ovat pelastus, niillä vapautus on selvääkin selvempi. Pelottelut vankilatuomiostakin voi unohtaa.

Sami pääsee siviiliin. Opinnot sujuvat reippaasti kahdessa tiedekunnassa, opiskelijaelämä on vilkasta, kavereita on paljon, tyttöystäviä myös. Sami on opintojen ohella töissä, soittaa bändissä ja harrastaa teatteria.

Valmistuttuaan hän pääsee koulutustaan vastaavaan työhön, tapaa tulevan vaimonsa ja perheeseen syntyy kaksi lasta.

Kaikki näyttää olevan hyvin. Mutta diagnoosit alkavat kalvaa. Voiko ihmisoikeuksilla ja tasa-arvolla elämöivä Suomi kohdella kansalaisiaan näin?

Kaiken päälle Sami sattumalta tapaa samassa joukko-osastossa palvelleen miehen ja kuulee jotain tyrmistyttävää. Samin lähdön jälkeen sulkeisharjoitukset olivat menneet pieleen, jolloin kouluttaja oli raivonnut, että hän vielä näyttää ”miten Virtasen Kone toimii”.

Se, mitä Sami oli sanonut lääkärille, huudettiin ilmoille harjoituskentällä.

Kun diagnooseista on kulunut parikymmentä vuotta, Sami varaa ajan työterveyshuoltoon ja kertoo, että tässä on nyt ongelma. Hän tekee vastuullista työtä tehtävissä, joissa vaikuttaa monen ihmisen elämään – ja toimii myös vapaaehtoistyössä lasten kanssa – ja hänellä on seinähullun paperit. Vieläpä sellaiset, jotka kertovat pysyvästä ja vakavasta mielenvikaisuudesta.

Terveydenhoitajan mielestä asiaa on turha murehtia. Armeijassa saaduilla diagnooseilla ei ole mitään väliä, kahdestakaan syystä. Ensinnäkään ne eivät näy missään, ja toiseksi diagnoosit ovat usein hatusta vedettyjä, eikä niitä siis tarvitse ottaa tosissaan.

Sami antaa asian olla, muutaman vuoden. Tietoisuus ylilääkärin diagnosoimasta vakavasta persoonallisuushäiriöstä kuitenkin vaivaa yhä, ja lopulta hän varaa ajan psykiatrille.

Tämä psykiatri kuuntelee. Pitkään. Vastaanotto kestää reilusti yli tunnin.

Sitten psykiatri viittaa Juice Leskiseen hänkin, inttikriittiseen kappaleeseen KK. Psykiatri heittää ulkomuistista:

Askel seuraava sun on intti

jos kieltäydyt, olet kommari tai hintti

Ja hintit ei tee lapsia ollenkaan

joita sodassa pääsisi tappamaan

Keskustelujen päätteeksi psykiatrin kanta on selvä. Mikään ei viittaa siihen, että Sami kärsisi aiemmin diagnosoiduista sairauksista. Jo työhistoria puhuu sitä vastaan. Myöhemmin psykiatri kirjoittaa lausuntoon, että käytettävissä olevien tietojen perusteella on selvää, ettei Sami sairasta hänelle diagnosoitua persoonallisuushäiriötä – eikä ole koskaan sairastanutkaan.

Nyt Samilla on käsissään todellinen vapautuspaperi. Hän on siis terve kuten on aina ajatellutkin, pitkä ja piinallinen prosessi on henkisestikin ohi.

Mutta on vielä jotain erikoista. Sami päättää selvittää, kuka oli se armeijan mystinen psykiatri, joka halusi pysytellä potilailtaan piilossa ja oli outojen diagnoosien takana.

Löytö on hätkähdyttävä. Psykiatri kuoli vain reilun 40 vuoden ikäisenä, pari vuotta sen jälkeen kun Sami oli määrätty hänen potilaakseen.

Toinen erikoisuus tulee vastaan Lääkärimatrikkelissa. Sotilassairaalan psykiatrin yksi harrastuksista oli Amnesty International.

Amnesty International? Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö, joka puolustaa suomalaisia vangittuja totaalikieltäytyjiä ja katsoo heidän olevan mielipidevankeja?

Aukeaa hämmentävä näkökulma. Jospa tarinan pahis onkin hyvis – mikä paljastuu vasta hänen ennenaikaisen kuolemansa jälkeen? Kenpäties armeijan psykiatri halusi pelastaa Samin Järjestelmän kynsistä. Ehkä hän kirjoitti perusteettomat lausunnot, jotta kaikkien kannalta järjettömälle veivaamiselle tulee viimein loppu.

Tätä tukee sekin, että Samia ei ohjattu mihinkään jatkohoitoon.

                —

Samin tarina on hengästyttävä. Huomaan ajatusten sinkoilevan sen äärellä moneen suuntaan.

Muistuttelen itselleni, että tämä on vain tarinan yksi puoli, muitakin näkökulmia epäilemättä on. Puolustusvoimien näkemystä tähän on turha yrittää saada, mutta se olisi varmasti toinen.

Ymmärrän Samia. Se Järjestelmä tai Kone, jota hän kuvaa, on pelottava. Voi vain arvailla, kuinka paljon vastaavia kohtaloita on. Järjestelmän uhrit on saatu häpeäleimoilla hiljaisiksi, vaikkei heillä mitään hävettävää olekaan, päinvastoin. Sen sijaan ihmisoikeuksia polkevan pakkolaitoksen ja lainsäätäjien pitäisi hävetä senkin edestä.

Mutta myös Samin ehdottomuus saa mietteliääksi.

Sami sanoo, ettei luota demokratiaan. Hänen mukaansa asevelvollisuuteen liittyvät yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeusongelmat ”eivät kiinnosta poliitikkoja paskan vertaa”, eivät liioin mediaa tai tasa-arvoviranomaisia. Hän sanoo, ettei kunnioita Suomen lakia eikä oikeuslaitosta.

Hän ei luota lääkäreiden etiikkaan eikä varsinkaan psykiatriaan, jota pitää ”pseudotieteenä” ja ”foucault’laisena vallankäyttönä”. Samin puheista kuultaa kauna, jopa viha, koko yhteiskuntaa kohtaan.

Mitä tuohon voi sanoa? Järjestelmältä toivon muutosta, Samilta anteeksiantoa – jos ei muuten, niin hänen itsensä vuoksi.

Järjestelmä lieneekin jo muutoksen tiellä, vaikkei vauhti riittävä olekaan. Kyllä, yhä edelleen nuorille miehille lätkitään läjäpäin mielivaltaisia diagnooseja, vieläkin simputetaan ja koko systeemi perustuu museaalisiin sukupuolimyytteihin, mutta eivät nuoret enää sellaiseen mankeliin joudu kuin Sami.

Lainlaatijoita myöten pitäisi ymmärtää, etteivät kaikki armeijaan sovi. Homot vapautuivat sairausluokituksesta jo 40 vuotta sitten, mutta pakkolaitokseen soveltumattomille miehille lyödään edelleen diagnoosi otsaan. Vapautus pitäisi saada ilman psykiatrisia leimoja, ja siviilipalveluksella rankaiseminen tulisi lopettaa.

Aloittaa voisi sillä, että nyt vain naisia koskeva koeaika koskisi myös miehiä.

Entä se Samin anteeksianto? ”Jonain päivänä”, hän vastaa.

+14
ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti. Toksinen humanisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu