Valintani on Stubb

Edellisessä blogissa tuli äksyiltyä Mika Aaltolalle, joten taitaa väliin olla positiivisemman äänilajin vuoro. Siksipä nyt käsittelyssä on Alexander Stubb.

Edessä ovat pitkästä aikaa kiinnostavat presidentinvaali, kun virka on aidosti auki. Viimeksi en edes äänestänyt, ja syy oli selvä. Vain yksi ehdokas kannatti Suomen Nato-jäsenyyttä, ja häntä taas en voinut taistolaishistoriansa vuoksi kannattaa.

Nyt on parempi tilanne, mahdollisia äänestettäviä on muutamakin. Heistä ääni menee, hassua kyllä, Alexander Stubbille.

Hassua sikäli, että sosiaalinen etäisyytemme on niin pitkä. En samastu Stubbin elämään tai elämänpiiriin. Nykyäänhän on tapana puhua identiteettipolitiikasta ja siitä kuinka äänestämistäkin ohjaa heimohenki: ketä äänestät, sen heimoon kuulut.

Ja me olemme eri heimoista, Alex ja minä, ei voi mitään. Tulen varattomasta perheestä – isävainaalta jäi perinnöksi vanha talvitakki jonka vetoketju oli rikki – ja tietääkseni Stubbin tausta on aika lailla toinen. Stubb puhuu sujuvasti vähintään viittä kieltä, minä puhun yhtä ja sekin on suomi. Stubb pukeutuu kalliin mannermaisesti, itse en osaa edes tehdä karavattisolmua – enkä aio opetellakaan.

Muistan myös, kun aikoinaan luin Stubbin elämäkertakirjan Alex. Pelkkä lukeminen hengästytti. Kirja kuvasi toimeliaan ja herkeämättä uusiin haasteisiin syöksyvän dopamiinimiehen. Itse pysyttelen mieluiten mukavuusalueella, ja se alue on aika usein sohva. Mieluiten hyvän kirjan kanssa. Urheilua olen vihannut kuin ruttoa, kun taas Stubb – no, te tiedätte.

En ole himpun vertaa uskonnollinen, ja tunkkaisen konservatiivinen koti, uskonto, isänmaa -rimpsu takertuu kurkkuun.

Listaa voisi jatkaa, mutta säästän lukijaa.

Miksi ihmeessä siis Stubb? Siksi, että äänestämisen ei pidä olla identiteettipolitiikkaa ja samastumispintojen haentaa. Kun valitaan presidenttiä, päätöksen pitää perustua tarkkaan mietintään, kenestä saisi parhaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajan ja Suomen edustajan maailmalle.

Stubbista sen saisi. Suomen turvallisuudelle aivan elintärkeää on vahva kytkentä länteen ja Nato-jäsenyys, ja sitähän Stubb osasi ja uskalsi kannattaa jo silloin, kun se oli hyvin epäsuosittua. Nato-näkemyksessä ei edes ollut kyse yhdestä mielipiteestä vaan laajasta turvallisuuspoliittisesta ymmärryksestä ja rohkeudesta olla ”väärää mieltä” silloin, kun näkemys ei ollut linjassa muotiasenteiden kanssa.

Kaikista ehdokkaista Stubb pystyy parhaiten pyyhkimään viimeisetkin suomettumisen hilseet Suomi-neidon olkapäiltä ja aloittamaan uskottavasti uuden ajan ulkopolitiikassa. Stubbin sosiaalisilla taidoilla Suomi olisi myös kokoaan isompi maa kansainvälisillä pelikentillä – urheiluvertausta käyttääkseni.

Kun tänään seuraillaan Martti Ahtisaaren surusaattoa, samalla voi miettiä, että vahvasti länsimielisen ja verkostoitumistaitoisen Ahtisaaren työn uskottavin jatkaja olisi varmasti juuri Stubb.

Ja mitä Stubbin usein arvosteltuun elitismiin tulee, ehkä juuri tässä siitä ei ole varsinaista haittaakaan? Kun valtiovierailun juhlaillallisilla eteen lävähtää hummerihökötys, luulisin Stubbin löytävän vaivatta oikeat ottimet ja saattaapa hän siinä sivussa heittää vieruskavereille muutaman jäätä murtavan tilannehuomionkin, parilla kielellä. Ihan tärkeitä taitoja virassa, jossa edustustilaisuutta pukkaa.

Itse olen kohdannut Stubbin vain kerran. Siitäkin on kauan, yli viisitoista vuotta, olimme Ylen radio-ohjelmassa puhumassa turvallisuuspolitiikasta. Mukana oli myös muuan vasemmistovaikuttaja, jolle ei riittänyt Naton tomera vastustus, vaan hän myös pani surutta historiaa uusiksi ja kiepsautti talvisodankin jollain logiikalla Suomen syyksi.

Minulla tietysti kiristyi pinna, mutta Stubbilla ei; hän onnistui löytämään vastaväittäjänsä puheista jotain, mistä oli samaa mieltä ja korosti sitä. Mieleen jäi Stubbin sovitteleva sävy. Saman huomasin hiljattain EVA:n paneelissa, jossa Stubb pariinkin otteeseen kehaisi Li Anderssonin puheenvuoroja, vaikka luulisi juuri heillä olevan suurimmat linjaerot.

Saattaapa joku muistaa senkin, miten historioitsija Juhani Suomi lyttäsi Stubbia ja nimitteli tätä muun muuassa ”ölähteleväksi vasikaksi”. Kun Stubbilta sittemmin tivattiin televisiohaastattelussa kommenttia Juhani Suomesta, hän oli haluton lähtemään nälvintänokitteluun. Lopulta Stubb sentään muotoili jotenkin niin, että ”Juhani Suomi on maailman paras Juhani Suomi”.

Itse en olisi kyennyt moiseen diplomatiaan. Mutta onneksi en olekaan pyrkimässä presidentiksi.

En nimittäin halua presidentiksi ihmistä, joka on sellainen kuin itse olen, haluan pikkaisen paremman.