Peruskoulun oppimistulosten heikentymisen taustalla olevien syiden selvittäminen edellyttää monitieteistä lähestymistapaa.

Suomen Kuvalehden 14.7.2022 julkaistussa artikkelissa: ”Väärä tulos” käsitelty peruskoulun oppimistulosten heikentyminen on saanut viime vuosina osakseen runsaasti huomiota, jota on selitetty niin oppilaiden inkluusiota lisäävillä opetusjärjestelyillä kuin ilmiöoppimisen tai digitaalisten oppimismenetelmien käyttöönotollakin. Suomen Kuvalehden jutussa viitataan Helsingin yliopiston psykologian emeritaprofessorin Liisa Keltikangas-Järvisen näkemyksiin koskien Aino Saarisen oppimistulosten heikentymistä käsitellyttä väitöskirjaa seuraavasti:

”Myös Liisa Keltikangas-Järvinen on ymmällään tapahtuneesta. Hänestä tunteet ja mielipiteet ovat nousseet tutkimustulosten rinnalle, mikä on tieteelle vaarallista. Tutkimustuloksia arvioidaan sen mukaan, sopivatko ne vallitsevaan ajatteluun. Saarinen yhdisti tunnustetun ongelman eli heikentyneet oppimistulokset oppimismenetelmiin, joita kouluissa ajetaan vahvasti läpi. Yhteyttä ei hyväksytty, tulos leimattiin vääräksi, josta seurasi hyökkäys häntä vastaan.”

Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen integraatio-opetuksen ja inkluusion lehtori Aimo Naukkarisen pelkästään inkluusion myönteisiä puolia korostava Jyväskylän yliopiston sivuilla julkaistu kirjoitus on puolestaan otsikoitu seuraavasti: ”Perusopetuksen ongelmat ovat merkki inkluusion suuresta tarpeesta”.

Pelkästään inkluusion hyvien puolien korostaminen perusopetuksessa näyttää perustuvan samoihin virhepäätelmiin kuin laajemminkin yksipuolisesti laadullista ja / tai etnografista metodologiaa edustavissa tutkimuksissa usein tapahtuu. Tieteenfilosofisesti kyse on ns. selittävän reduktionismin sivuuttamisesta, jonka mukaan uskottavan ymmärryksen rakentaminen mistä tahansa monimutkaisesta inhimillisestä ilmiöstä edellyttää reduktionistisesti tarkasteltuna selittämisen ketjussa ”alempana” sijaitsevien ihmistieteiden, kuten psykologian, kognitiivisen neurotieteen tai biologian havaintojen suhteuttamista yleisemmän tason ilmiötä laadullisesti tai kuvailevalla tavalla mallintavien tutkimusten tuottamaan tietoon. Tällaista lähestymistapaa sovelletaan muun muassa analyyttisessä sosiologiassa ja sosiogenomiikassa, joiden edustajia löytyy Suomesta Turun yliopiston sosiologian laitokselta ja Helsingin yliopiston kriminologian laitokselta. Yhdysvalloissa tällaista sosiologiaa harjoitetaan muun muassa Princetonin (Dalton Conley) ja Stanfordin (Jeremy Freese) huippuyliopistoissa. Yleisemminkin ihmistieteiden välinen yhteistyö on ollut jo pitkään maailmalla kasvussa, jonka seurauksena myös sellaiset tieteenalat kuin epigenetiikka ja käyttäytymistaloustiede ovat syntyneet. Myös kognitiotiede perustuu lähtökohtaisesti monitieteiseen lähestymistapaan. Suomessa sen sijaan ihmistieteiden välinen yhteistyö on vähäistä, johtuen muun muassa suomalaisen sosiologian pääasiallisesta keskittymisestä laadulliseen ja subjektiiviseen tutkimusotteeseen, muiden ihmistieteiden jakaessa laajemmin yhteiset kvantitatiivisen ja vertailevan tutkimuksen edellyttämät metodologiset lähtökohdat, kuten Hannu Lehti ym. kirjoituksessaan ”Yhteiskuntatieteellinen tutkimus ja metodologia Suomessa” osoittavat: (Tiedepolitiikka 2021 / 4).

Inkluusion, ilmiöoppimisen ja digitaalisten oppimismenetelmien käyttöönoton selittäminen suhteessa oppimistulosten heikentymiseen edellyttää monitieteistä tarkastelua. Vaikka inkluusion ja uusien oppimismenetelmien suhde oppimiseen on ilmiönä enemmän kuin osiensa summa (emergenssi), niiden välisen suhteen kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää – ei pelkästään tarkasteltavan ilmiön kuvailua subjektiivisin menetelmin – vaan selittävän reduktionismin valjastamista tutkimusasetelmaa ohjaavaksi periaatteeksi huomioimalla selittämisen ketjussa alempana sijaitsevien osatekijöiden välisen yhdysvaikutuksen aiheuttamat seuraukset tarkasteltavaan ilmiöön (oppilaiden vuorovaikutus ja oppiminen). Näin havaitaan, että niin tavoiteltava kuin inkluusio arvopäämääränä onkin, voi siitä maksettava hinta muodostua liian kovaksi, jos sen toimeenpanon seurauksena kognitiiviset kuormitustekijät opetustilanteessa ylittävät oppilaiden yksilöllisen tiedonkäsittelykyvyn (reduktio). Inkluusio voi siis onnistua tavoitteessaan vain, mikäli sitä toteutettaessa samalla varmistetaan yksilötason prosessien (reduktio) esteetön toiminta inhimillisen tiedonkäsittelykyvyn puitteissa (kognitio). Ilman monitieteistä tutkimusasetelmaa on vaikeaa tai jopa mahdotonta sanoa missä määrin näin todella tapahtuu.

Arto Selkälä, Kvantitatiivisen tutkimuksen yliopistonlehtori, Lapin yliopisto

Taloussosiologian Dosentti, Turun yliopisto

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu