Kehitysavun leikkaaminen

Muistan kun joskus nuorena, silloin kun olin vielä lapsi ja me suomalaiset olimme vielä köyhiä ja usein kipeitäkin, monessa perheessä piti kunnalta anoa rahaa, jotta lapsille olisi voitu hankkia kenkiä, jotta ne olisivat päässeet kouluun, kun oli se oppivelvollisuus. 

Kouluun  ei menty autolla, eikä bussilla, vaan kävellen tai hiihtämällä, kovassa pyryssä tai pakkasessa, pimeässä tai kuun ja tähtien valossa, jos ei ollut pilviä edessä, auraamattomia teitä pitkin, repussa eväät, maitopullo ja voileipiä.  Joillakin oli voileipien päällä jotain parempaa, lauantaimakkaraa tai teemakkaraa, mutta ei kaikilla.


Suomalaiset maksoivat sotakorvauksia ja sota-aikana otetut lainatkin maksettiin tunnollisesti takaisin, vaikka kaikilla ei ollut töitäkään ja paljon porukkaa lähti Ruotsiin ja muualle leivän perässä.

Ne jotka pääsivät töihin Suomessa tekivät kovaa työtä metsissä ja rakennuksilla, tehtaissa ja pelloilla, pienellä palkalla. Ruotsissa pääsi huomattavasti paremmille tienisteille ja monet lähettivät sieltä rahaa Suomeen, tai tienasivat siellä pesämunaa jotta olisivat voineet aloittaa uuden elänän Suomessa.

Suomea rakennettiin uudestaan sodan jäljiltä ja rakentajien ruokkimiseksi pienviljelijät viljelivät peltotilkkujaan ja lypsivät pientä karjaansa ja tomittivat maidon meijeriin. Se maitotili oli se ainut tili.


Silti kirkossa kehitysmaiden köyhille kerättyyn kolehtiin löytyi jostain pennosia.

Kirkossa tai kirkon lailla toimivassa  rukoushuoneessa käyminen oli aika pakollinen velvoite koululaisille siihen aikaan, ainakin minun kouluaikanani ja sinne kolehtiin panivat omat roponsa kaikki, myös ne joilla oli jalassaan kunnan kustantamat kengät eikä kouluun kannetuissa eväissä ollut leivän päällä sitä makkaraa.

En ollut järin uskonnollinen silloin, kuten en nytkään, mutta tunsin jonkinlaista ylpeyttä suomalaisuudesta, koska olimme sellainen kansa ja sellaisia ihmisiä jotka halusivat auttaa niitä jotka olivat vielä meitäkin köyhempiä.


Nyt, kun kuulumme maailman rikkaimpiin ja olemme maailman onnellisin kansa ja ministeri Ville Tavio julistaa että enää emme sitten meitä köyhemmille enää mitään apuja anna, eikä rahaa tipu, vaan käytämme kaikki itse, oman yleellisen elämämme edelleen parantamiseksi, niin oikein se hävettää ja se häpeä on kyllä varmasti ihan oikeutettua häpeää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu