Kehon kieli ja mitä se kertoo näyttelijöistä ja politikoista

Minä olin ennen sellainen ihminen joka yritti hahmottaa maailmaa ja ihmisiä pääasiassa sanojen kautta.  Kiinnitin huomiota sanoihin, enkä piitannut seurata miltä sanoja näytti ja miltä sen ääni kuulosti, enkä ilmeisesti olisi osannut edes tulkita niitä kaikkia kasvonilmeitä, eleitä,  pieniä tahattoma kasvolihasten liikkeitä ja asentoja ja kehon erilaisia tahattomia liikahduksia ja kehon asentoja sekä äänensävyjä.  Halusin omalta osaltani yksinkertaistaa maailmaani sulkemalla eleiden ja ilmeiden kertoman tarinan pois tietoisuudestani.

Koska olin orientoitunut hahmottamaan maailmaa sanojen kautta, minulle oli mieluisaa kirjoitettu teksti.  Vaikka lukeminen ja erityisesti kirjoittaminen ei ollut minulle kovin helppoa, siitä huolimatta että opin omatoimisesti lukemaan kolme vuotta ennen kuin aloitin koulun,  kommunikointi suoraan ihmisten kanssa puhumalla oli minulle vielä vaikeampaa kuin kirjoitettu teksti.  Sen takia  ilmeisesti suuntauduin kirjallisuuteen ja lehtiin ja suullisessa kommunikaatiossa kiinnitin huomioni sanoihin.   Sanatkin olivat minulle kyllä vaikeita, en helposti oppinut uusia sanoja ja kirjoittaminenkin oli vaikeaa,  erityisesti kielioppi ja käsin kirjoittaminen, koska ennen ei ollut mitään tietokoneita, eikä edes kirjoituskoneita, joiden avulla siistin tekstin tekeminen olisi ollut helpompaa.   

Puhuttu ja erityisesti kirjoitettu kieli oli minulle  silti helpompaa kuin kehon kieli, jota en osannut lukea, enkä halunnut sitä edes opetella, koska kirjoitettu teksti avasi minulle ovet maailman ymmärtämiseen, ilman sitä vaikeaa elekieltäkin, joka oli usein ristiriidassa puhutun puheen kanssa.   Jätin ne ele-jutut siis vain huomiotta ja yritin selvitä maailmasta ilman niitä .


Myöhemmin tietenkin minun  oli pakko antaa periksi ja opiskella sitä elekielenkin tulkintaa, eikä se loppujen lopuksi niin vaikeaa ollutkaan,  paitsi jos sitä yrittäisi tulkita ja selittää sanallisesti.  Pelkästään jonkinlaiseen autismiin viittaava  kirjallinen asioiden tulkinta ja esitystapa, ei ollut minulle riittävä keino elämästä selviytymiseen,  oli vain pakko yrittää opiskella tulkitsemaan sitä elekieltä, jotta tietäisi mitä ihmiset oikeasti ajattelevat.  

Minun kohdallani elekielen tulkinnan opiskelu tapahtui kuitenkin enemmän tietoisella tavalla, usemmat ihmiset kai osaavat sitä ilmeisen tiedottomasti, ja myös oppivat sen tiedottomasti, joten he eivät itse edes tiedosta sitä että he tulkitsevat ja hallitsevat elekieltä, paremmin tai huonommin.


 


Elekielen etevimmistä käyttäjistä minulle tulee ensimmäisenä mieleen elekielen mestarit, näyttelijät, jotka hallitsevat elekielen käyttöä  paremmin tai huonommin, mutta yleensä paremmin kuin muut.  On toki sellaisiakin näyttelijöitä joiden menestys näyttelijänä perustuu ulkonäköön tai omaan persoonaan, niin että heitä mielellään käytetään näyttelijöinä, vaikka he vaan tuovat jokaiseen esitykseen mukaan oman persoonansa ja oman ulkonäkönsä ja se riittää.

Parhaat näyttelijät ovat sellaisia jotka saavat omalla eläytymisellään, pääasiassa juuri  niillä eleillään mokroilmeillään ja äänesävyillään  myös käsikirjoituksen kökön, eli huonon  ja epäuskottavan kohtauksen, näyttämään uskottavalta.  Ihailen sellaista näyttelijätyötä ja sellaisia näyttelijöitä jotka pystyvät tähän, se on nautinnollista näyttelijäntyötä, vaikka tiedostaisinkin itse käsikirjoituksen kökköyden,  Huonoimmat näyttelijät ovat sellaisia jotka pilaavat uskottavan ja hienon käsikirjoituksen ja kohtauksen  kököllä ja epäuskottavalla näyttelemisellä, kun eleet ja ilmeet ja äänensävyt eivät oikein sovi siihen käsikseen.


Valitettavasti on todettava että erityisesti ruotsalaiset näyttelijät osaavat näytellä paremmin kuin  suomalaiset.  Esimerkiksi poliisisarjoissa, ruotsalaisissa dekkarisarjoissassa, joita mielelläni seuraan, ei yleensä esiinny huonoa näyttelijätyötä, toisin kuin suomalaisissa dekkareisa.

Minä arvostan näyttelijän työssä  sitä että näyttelijä pystyy tekemään käsikirjoituksesta uskottavan tuntuisen, kuten ruotsalaiset näyttelijät pystyvät, vaikka käsis olisi kökkö.   Näyttämötaide on mielestäni juuri sitä.  Jos keskityttäisiin vain käsikirjoituksen ja kohtausten uskottavuuteen ja hyvyyteen ja aitouteen, ei näyttelijöitä edes tarvittaisi, käsikirjoitus riittäisi.



Kun sillä samalla metodilla millä seuraan näyttelijäntyötä, seuraan politiikkaa, ei voi välttyä seuraavilta huomioilta.  

Politikot seuraavat julkisessa esiintymisessään lähes aina jotain käsikirjoitusta, samoin kuin näyttelijät näyttelijäntyössään.  Saman puolueen poliitikoilla on sama käsikirjoitus,  Jos poliitikko poikkeaa käsikirjoitusta ja tuo mukaan omia henkilökohtaisia mielipiteitään se on ilmeinen virhe, jota puolue ei tietenkään voi sietää.   Onhan se toki ymmärrettävää, sellainen antaa puolueesta epäselvän kuvan, eivätkä äänestäjät enää voi tietää miten puolueessa oikein ajatellaan asioista.

Puolueiden erilaisten edustajien eleitä ja ilmeitä on siis aikaa tarkkailla heidän esiintyessään telkkarissa, koska siihen mitä he sanovat ei ole tarvis keskittyä, se on sitä samaa mitä puolueen muutkin edustajat sanovat.  Jonkin verran hauskuutta poliittisiin haastatteluihin ja debatteihin tuo tietenkin se miten poliitikot selviävät keskinäisessä kinastelussaan, tai haastattelutilanteessa toimittajan kanssa.  Toiset poliitikot hoksaavat paremmin kuin toiset tuoda esiin seikkoja jotka olisivat esiin tuotavissa, hänen puolueensa näkemyksen tukemiseksi ja vastapuolen argumenttien tyrmäämiseksi.  

Joskus voi vain ihailla miten hyvin joidenkin poliitikkojen järki kulkee, esimerkiksi kelpaa vaikka Ben Zyskowicz. Joskus tulee surku jotakin poliitikkoja, jotka takeltelevat, puhuvat vain jotain poliittista jargonia, eli tyhjää, eivätkä sano niitä asioita jotka olisivat sanottavissa, eivät vain ilmeisesti hoksaa.

Poliitikkojen ilmeet ja elekieli ovat kuitenkin kaikkein mielenkiintoisinta seurattavaa.  Poliitikkojen ilmeet kertovat, eivätkä poliitikot voi sille mitään,  ovatko he oikeasti niiden sanojen takana joita he sanovat.  

Silloinkin jos poliitikko näyttää elekielensä puolesta siltä että hän on aidosti sanomisiensa  takana, jää vielä monta tulkinnan mahdollisuutta,  mainitsen niistä kaksi.  Poliitikko on joko aidosti sitä mieltä mitä sanoo, tai hän on vain luonnostaan lahjakas näyttelijä. 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu