Perussuomalaisuuden olemus tänään, eli miten vennamolaisista  tuli nykypersuja.

Perussuomalaisuus tänä päivänä ei ole sitä mitä Vennamot edustivat, eikä sitä mitä Timo Soini edusti, vaan jotain ihan muuta.  Perussuomalaisuus on sitä mitä Halla-aho edustaa, mutta ei se perussuomalaisuus ihan sitäkään ole miltä se nyt näyttää.  Se miltä perussuomalaisuus näyttää on sitä miltä Halla-aho haluaa perussuomalaisuuden nykyisin näyttävän,  mutta se miltä perussuomalaisuus näyttää ei ole sitä mitä perissuomalaisuus oikeasti on.


En halua tässä nyt sen enempää paneutua Vennamoiden ja Timo Soinin vanhoihin aatteisiin, retoriikkaan ja politiikkaan, ne on kulleet ja kuopattu, nykyperussuomalaisuudessa ei ole niistä enää mitään jäljellä. 

Nykyperussuomalaisuus alkoi kuitenkin kehittymään jo poika-Vennamon aikakaudella, sellaisten yksityisajattelijoiden kuten Sulo Aittoniemi toimesta, joiden ajattelu perustui puhtaaseen rasismiin ja jotka sen takia saivat valtaisaa kannatusta kansan parissa ja joita sen takia ei oikein olisi voitu häätää puolueesta,  vaikka jotkut olisivat varmasti halunneet, mutta he eivät edustaneet puolueen linjaa, he olivat hyväksyttyjä vain siksi että he ja heidän retoriikkansa toivat puolueelle rutkasti lisää kannattajia ja ääniä.

Vennamoiden puolueen hajoamisen jälkeen perustettu Timo Soinin kipparoima perussuomalainen puolue kituutti pitkään, vähän kuten Harkimon puolue nykyisin, kunnes Soini nosti rinnalleen attoniemeläisesti puhtaan rotuopin kannattajan ja reippaasti sen puolesta argumentoivan Tony Halmeen, jonka kannatus kansan parissa lähti heti nousuun ja perussuomalaiset alkoi myös puolueena saamaan kannatusta.


Perussuomalaisten kannatuksen kasvu on sen jälkeen perustunut lähinnä sen edustajien ”aittoniemeläis-halmeelaiseen” retoriikkaan, eli rotupuhtautta ihannoivaan isänmaallisuuteen, johon retoriikkaan toi uusia ja vähän sivistyneempiäkin sävyjä alunpitäen blogeistaan tunnettu tohtori Halla-aho, joka myöhemmin nousi puolueen johtoon ja syrjäytti koko puolueessa sen perinteisen linjan joka Timo Soinin johdolla oli keskittynyt lähinnä EU-vastaisuuteen.  Uusi linja keskittyi rotu-opilliseen pakolaisvastaisuuteen.

Puolueeseen nousi nyt entistä enemmän kansanedustajia kansan parista, ihmisiä jotka olivat tottuneet kovaan “aittoniemeläis-halmemaiseen” retoriikkaan sekä somessa, että vaalikentillä. Heidän panoksensa puolueen kannatuksen kasvuun oli ollut ratkaiseva, vaikka heidän kiinnostuksensa politiikkaan rajoittuikin lähinnä vain pakolaisvastaisuuteen ja heidän ajattelunsa muissa politiikan kysymyksissä oli varsin ohutta, tavallisen kansalaisen tasoa.

Tämä uusi linja ja se uusi henki mikä puolueessa sen uuden hajoamisen jälkeen vallitsi oli ollut perussuomalaisen puolueen kannatuksen peruspilari, vaikka se ei ollut sen virallinen lija,  jo aiemmin ja puolueen kannatus perustui siihen ja nyt edelleen.  Puolueen uuden johtajan, tohtori Halla-ahon,  kannatus perustui lisäksi suurelta osin oikeistoradikaalien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen, Soldiers Of Odinin, uusnatsien  ja muiden vastaavien ryhmien jäsenten aktiiviseen tukeen ja heidän hakeutumiseensa perussuomalaisen puolueen jäseniksi, antamaan äänensä Halla-aholle puheenjohtajavaalissa, missä Halla-aho nostettiin puolueen johtoon.


Halla-aho oli tietenkin kiitollinen saamastaan kannatuksesta, tulipa se miltä taholta tahansa, mutta Halla-ahon tavoite oli kauempana, ministeriydessä ja pääministeriydessä ja siihen suurin este näytti olevan muiden puolueiden suhtautuminen Halla-ahon poliittiseen linjaan, joka oli lähinnä pakolaisvastaisuutta, mutta osin myös EU- kriittisyyttä ja vihreiden arvojen vastaisuutta, koska ne olivat asioita joihin perussuomalaisten suosio perustui.

Muiden puolueiden suosio perustui vastaavasti valistusajan humanistisille aatteille, joiden mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia, eikä ihmisiä voi arvottaa ihonvärin tai uskonnon perusteella. Muut puolueet ovat myös pääasiassa EU-myönteisiä ja vihreät ajatukset ja aatteet ovat kaikkien muiden puolueiden agendalla myönteisessä mielessä, ainoastaan perussuomalaiset eivät niitä kannata, vaan päinvastoin vastustavat.


Halla-aholla oli/on siis pulma,  miten päästä yhteistoimintaan puolueiden kanssa joilla on lähes samat arvot keskenään ja melkein päinvastaiset arvot kuin mitä hänen omalla puolueellaan on.  Haasteet  puolueyhteistyölle olivat siis ilmeiset ja ministerin posti näytti/näyttää epätodennäköiseltä. 

Pitäisikö kenties muuttaa hieman puolueen linjauksia?  Se olisi vaikeaa, koska puolueen suosio perustuu juuri noihin linjauksiin,  siis pakolaisvastaisuuteen, EU vastaisuuteen ja vihreiden arvojen ja niiden  mukaisen politiikan vastustamiseen.


Halla-aholle ei siis ollut/ole muuta keinoa päästä tavoitteisiinsa, pääministeriyteen,  kuin puolueen kannatuksen edelleen kasvattaminen, mutta sille oli/on olemassa luontainen este.  Se väestönosa joka oli altis “aittoniemeläis-halmeelaiselle” retoriikalle ja ajattelulle oli/on jo suurinpiirtein saavutettu ja oli/on ryhdyttävä haalimaan kannattajia myös “sivistyneemmistä” piireistä.

Siihen tavoitteeseen oli/on yksi este. Puolueen kansan parista vaalien kautta ja muuten julkisuuteen tulleet kannattajat eivät olleet/ole valmiita esiintymisellään houkuttelemaan äänestäjiä ja kannattajia paremmista piireistä.  

Puoluetta piti ryhtyä siivoamaan ja pitää kai edelleen siivota,  Kansanedustajien ja muiden puoluetta julkisesti edustavien piti/pitäisi miettiä mitä puhuvat.  Kansanomaisesta rahvaanomaisesta kielestä ja “aittoniemeläis-halmemaisesta” retoriikasta piti/pitäisi päästä eroon, kohti sitä retoriikan tasoa mitä puheenjohtaja itse edustaa.


Suorat rasistiset viittaukset piti/pitäisi pukea sellaiseen muotoon jonka vain aito rasisti tunnistaisi rasistisiksi ja ranskalaiseen valistusaatteeseen uskova suvakki voisi tulkita puheen omalla tavallaan ja myös hyväksyä sen.  Tätä nimittäin Halla-aholainen oikeaoppinen retoriikka on viimeaikoina ollut.  Halla-aho ei ole luopunut omasta ajattelustaan, joka ilmenee hänen menneistä blogiteksteistään, joiden takana hän edelleen seisoo, mutta nykyisin hänen kielenkäyttönsä on hiotumpaa ja edellä kuvaamallani tavalla kaksimielistä.

Pelkkä puolueen edustajien retoriikan hiominen ei ollut/ole ainut toimi jolla Halla-aho pyrkii tekemään puolueensa muiden puolueiden silmissä yhteistyökelposemmaksi ja samalla uusien “sivistyneempien” edustajaehdokkaiden kannalta houkuttelevammaksi.  Puolueesta on kovalla kädellä karsittu nimenomaan niitä viiteryhmiä jotka alunpitäen ovat olleet Halla-ahon kaikkein tärkein tuki puolueessa. 

Tällainen politiikka on tavallaan Halla-ahon kannalta veitsenterällä tasapainoilemista, mutta ilmeisesti hänen mielestään se kannattaa, eli se on ainut tapa millä hän arvelee voivansa saavuttaa tavoitteensa, eli vallan Suomessa.

Valtahan voi olla tavoite sinänsä, ehkä Halla-aho ei muuhun tällä hetkellä pyrikkään. 

Mutta onko Halla-aholla muita tavoitteita vallan lisäksi, pyrkiikö hän todellisiin ihantesiinsa, rotupuhtaaseen Suomeen?   Jos niin on, se on sitten toinen taistelu se, mutta ennenkuin hän pääsee siihen vaiheeseen, hänen pitää se valta saavuttaa millä hän voi tavoitteisiinsa pyrkiä ja siitä varsinaista kamppailua edeltävästä valtakamppailusta on vielä tällä hetkellä kyse.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu