Pitäisikö olla huolissaan kun ei yhtään ahdista tämä korona, siitä puhuminen alkaa sen sijaan pikkuhiljaa ahdistamaan

Alkaa pikkuhiljaa ahdistamaan kun ei ollenkaan ala ahdistamaan tämä korona.  Pitäisi pelätä ja pitäisi tuntea yksinäisyyttä kun ei voi tavata muita ihmisiä ja pitää varoa ettei vain saisi tautia eikä vain sitten tartuttaisi muita.

Eihän se tauti mikään helppo juttu ole, voi joutua hengityskoneeseen, teho-osastolle ja jopa ruumisarkussa hautaan.  Monille on niin käynyt.  Mutta kun ei vain osaa pelätä mitään.  En tarvitse muiden tukea, en pappia enkä kallonkutistajaa.  Olen elänyt niinkuin normaalisti haluankin elää, eikä nuo naamarit tai käsidesit  tahtia ole haitanneet.  Varovaisuus ei ole ollut mikään taakka, kunhan muistaa vaan ottaa aina ne naamarit matkaan ja desinfioi kädet aina kun sellainen puteli ja tolppa on näkyvissä jossain.  Ulkomaille ei ole päässyt, mutta eihän  sinne nyt joka vuosi ole pakko mennä, se ei ole mikään katastrofi, eikä tunnu missään.  Mikä tässä sitten pitäisi niin pirun ahdistavaa olla.

Nyt  alkaa pikkuhiljaa ahdistamaan se kun pitäisi kuulemma olla ahdistunut ja väsynyt.  Mutta kun ei ahdista yhtään, eikä väsytä yhtään.  Olenko minä jotenkin epänormaali?


En ole elänyt sota-aikaa, enkä siis tiedä mitään siitä, mutta kauheaa oli kuulemma ollut.  Nyt vain mietityttää se että oliko se sittenkään niin kauheaa, jos kauhea määritellään tällaiseksi koronataudiksi.  

Tottakai se sitten on kauheaa jos itse saa sen koronan.  Flunssakin on kauheaa jos sen itse sairastaa, muttei se niin kauhealta tunnu jos joku muu ihminen, sellainen jota en tunne, sairastaa flunssaa tai koronaa.  Niille se on vaikeaa ja kauheaa jotka sairastaa, muttei minulle.


Tottakai sotakin oli kauheaa niille jotka menettivät veljen sodassa, kuten äitini, tai koiven, kuten setäni, tai jos menetti talon ja maat ja kotiseudun, kuten isoisäni ja hänen perheensä.  Ei se niille muille varmaan niin kauheaa ollut, sellaisille jotka ei siinä mitään  kärsineet eikä menettäneet.  

Minäkään en niistä sodan kauheuksista mitään koskaan tiennyt, vaikka se vanhempi sukupolvi varmasti siitä kärsi.  En minä nyt  kumminkaan sitä niiden kärsimystä niin kovasti merkille pannut. Sankarihaudalle vietiin kukkia ja joskus muisteltiin Karjalaa.  Samanlaista risukkoa siellä oli kuin mitä täälläkin on, isä sanoi.  Totesin saman kun itse kävin paikalla, samanlaista risukkoa ja sen talon rauniot löytyivät sieltä risukon seasta.   

Ne jokapäiväisen päivittäisen tavallisen elämän kärsimykset silloin lapsuudessa olivat kyllä aivan selvät.  Sellaisiakaan kärsimyksiä ei nykypäivänä enää ole.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu