Populismin monet kasvot

Kun maailmassa jossa on tuhannen ihmistä, jotka eivät elä yhteisessä järjestäyneessä yhteiskunnassa vaan muodostavat erilaisia liittokuntia jotka pitävät toisiaan eri asteisina vihamiehinä tai ystävinä, sata ihmistä päättää muodostaa keskenään liiton jonka avulla  paremmin pystytään puolustamaan omia etuja niitä muita yhdeksääsataa ihmistä vastaan, kuin mitä yksi ihminen tai pienempi liittokunta pystyisi, on aivan selvää että se ihminen joka liittyy siihen sadan ihmisen liittokuntaan menettää itsenäisyytensä ja hänen pitää noudattaa niitä sääntöjä joita siinä sadan ihmisen liittokunnassa yhdessä sovitaan.

Vaihtoehtona itsenäisyyden menetykselle on joko pysyminen liitoista erillään, jolloin olisi kokolailla isompien liittokuntien armoilla, tai sitten voisi yrittää muodostaa pienempiä liittokuntia, kuten vaikkapa kymmenen ihmisen liittokuntia, jolloin itsenäisyyden menettäminen ei olisi yhtä täydellistä, mutta liittokunnan tuoma turvakin olisi paljon pienempi.  Edellytksenä olisi tietenkin että löytää itselleen liittolaisia siihen pienempään ryhmään.

Jos suurinpiirtein kaikki sopivat liittolaiskandidaatit olisivat joko mieluimmin siinä sadan ihmisen ryhmässä  kuin pienemmässä ryhmässä, tai sitten kokonaan irti ryhmistä, tai vain irrallisilla sopimuksilla ryhmiin liitetty, ei isosta ryhmästä irti pyristelevällä ja omaa itsenäisyyttä havittelevalla ole juuri muita vaihtoehtoja kuin yrittää pärjätä kovassa maailmassa liittoutumatta kenenkään kanssa, eli olemalla ryhmien ulkopuolinen.  Se voi onnistua vain jos on iso ja väkevä ja nopea ja ovela.  Kaikki eivät sellaisia ole.


Jos ihminen pitää itseään sen verran heikkona että pitää ilman liittoutumista toimimista riskinä turvallisuudelleen, ei muuta vaihtoehtoa siis ole olemassakaan kuin liittyä siihen sadan hengen porukkaan jonka kuvittelee antavan sen tarvittavan turvan.

Se taas merkitsee sitä että on tyydyttävä niihin päätöksiin mitä siellä sadan hengen porukassa yhdessä päätetään.  Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin tehdä niin kuin on sovittu, vaikka pitäisi tehtyjä  päätöksiä huonoina.  Toinen vaihtoehto on sitten jättäytyä ryhnän ulkopuolelle ja yrittää pärjätä yksinään ja yksin yrittää saada koko maailman kanssa sellaiset sopimukset joilla pärjää paremmin kuin siinä sadan hengen ryhmässä sovituilla säännöillä.


Suomi on juuri tuollaisessa asemassa  EU:ssa.  EU:ssa yhdessä tehtyjä päätöksiä voi pitää huonoina ja niitä voi arvostella, mutta niille ei mitään voi,  ellei sitten haliua erota koko puljusta.  Yksi henkilö ei voi päättää sadan hengen ryhmässä mitä tehdään, eikä Suomi voi päättää EU:ssa mitä siellä tehdään.

Jos on päätetty pysyä EU:n jäsenenä sellaisten johtajien jotka ovat EU:ssa pysymisen kannalla ei kannattaisi kovin paljon tuhlata aikaansa EU:ssa tehtyjen päätösten arvostelemiseen, kannattaisi yrittää puolustaa tehtyjä päätöksiä, jotta kansa ymmärtäisi miksi ne on tehty ja miksi ne on parempi hyväksyä, koska Suomi ei voi sanella EU:n päätöksiä mutta haluaa kuulua EU:hun ja siis noudattaa niitä päätöksiä joita EU:ssa yhdessä tehdään.


Tasavallan presidentti on nyt valinnut toisen linjan.  Presidentti on päättänyt lähteä lujasti arvostelemaan EU:ssa yhdessä tehtyjä päätöksiä, vaikka tietää sen hyvin että yksi ihminen ei voi päättää sadan ihmisen puolesta mitä tehdään, vaan päätökset tehdään porukalla.

No,  presidentillä on tietenkin nyt kyllä melko varmasti ihan  jotain ihan muuta mielessä kuin EU:n päätöksien purkaminen tai EU:sta irtaantuminen.  Presidentti haluaa vaikuttaa joihinkin muihin asioihin kuin EU:n tekemiin päätöksiin.  Presidentti Niinistö on poliitikko ja tietää miten politiikassa pärjätään.  Niinistö on myös taitava populisti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu