Työmarkkinasopimuksista ja rintamakarkuruudesta

OECD on kuluvan vuoden aikana julkaissut katsauksia, joissa sen keskeinen viesti on muuttunut aikaisemmasta. Vielä pari vuotta sitten kehotettiin purkamaan työmarkkinoiden jäykkyyksiä viemällä työehdoista sopimista työpaikkatasolle. Nyt katsotaan, että kattavasti koordinoitu työehtosopimusjärjestelmä tukee kansantaloutta parhaiten. Koordinoitu eli keskitetty sopimusjärjestelmä nostaa naisten työllisyysastetta ja pienentää nuorisotyöttömyyttä sekä tavanomaista työttömyyttä. Ennen kaikkea koordinoitu sopimusjärjestelmä parantaa tuottavuutta ja luo hyvinvointia.
Tämä viesti on otettava vakavasti joka taholla, sillä meillä on yhteinen Oy Suomi Ab, josta on pidettävä huolta sillä siellä me työskentelemme, elämme ja asumme.
Useiden kilpailijamaiden on järjestelmiä tutkiessa voi havaita, että niissä tehdään valtakunnan tasoisia ratkaisuja, joilla voidaan löytää paras työvoiman, pääoman ja hyvinvoinnin lisäämisen kombinaatio.

 

Pacta sunt servanda

Sopimuksessa on kaksi osapuolta, jotka sitoutuvat sopimukseen ja toteuttavat sopimuksen, siis vastaavat siitä. Tämä markkinatalouden perussääntö on tänä syksynä unohtunut työnantajaleiriltä monessa kohdin.
Vaikeimpana kysymyksenä työmarkkinakierroksella on EK:n ja työtekijäpuolen keskusjärjestöjen sopimus suomen kilpailukyvyn edistämisestä eli KIKY. Välittömästi kun sopimus oli aikaansaatu ja jäsenjärjestöt taipuneet mukaan talkoisiin, jolla kansakunnan tilaa lähdettiin korjaamaan, ilmoitti EK että se ei enää vastaa mistään solmimistaan sopimuksistaan. KIKYstä syntyi kiista, joka olisi kunniallisesti pitänyt ratkoa samalla tasolla, jolla se sovittiinkin. Nyt kiista KIKY sopimuksesta kaatuu yksittäisten sopimusalojen neuvottelupöytiin. Miten ihmeessä teknologiateollisuuden työehtosopimuksen osapuolet voisivat ratkoa paineita, joita on kuntasektorilla taikka kumipyöräliikenteessä taikka tuoreeltaan Postissa? Nyt eri tahot, valtakunnansovittelija etunenässä, kaatavat kuitenkin neuvottelupöytään eri alojen kysymyksiä ratkottavaksi. Lopputuloksena on se, että neuvottelut eivät etene.

 

EK:n rintamakarkuruus sitä vastoin on aikaansaanut lakkoja ja rauhattomuutta sekä vaikeuttanut tilannetta Suomessa.

EK kopioi ajatuksensa luopua sopimustoiminnasta Ruotsista, jossa toimittiin samoin. Ruotsissa kuitenkin rakentui tilalle toiminnallisesti aikaisemman kaltainen järjestelmä – Industriavtalet. Siinä laajemmassa pöydässä neuvotellaan koko valtakunnalle kustannusraamit, jotka sitten toteutetaan kaikilla sopimusaloilla samalla kun alat ratkovat omat alakohtaiset kysymyksensä. Ruotsissa on muodostettu sopimusosapuolet, jotka katsovat työmarkkinoita valtakunnan vinkkelistä ja vastaavat sopimuksestaan.

Tämä Ruotsin malli ei suurestikaan poikkea mekanismista, jota meillä kutsuttiin TUPOksi. Tässäkin mallissa kansantalouden kannalta keskeisten toimijoitten mukaan sovitaan yleinen kustannusraami, joka käytännössä tulee lähes kaikkien sopimusalojen hyväksymäksi sopimuskierroksilla.

Meidän ja Ruotsin järjestelmien suurin ero on yleissitovuudessa, jolla siististi ulotetaan myös järjestäytymättömät yrityksen sopimusten piiriin. Kuitenkin vain työehtojen noudattamisen tasolla. Ruotsissa taas järjestäytymättömät yritykset pakotetaan allekirjoittamaan liityntäsopimus, jossa heidät kytketään alan valtakunnalliseen sopimukseen. Kummastakaan järjestelmästä ei voi jäädä ulos. Ruotsissa sopimukseen pakottamisen lopputuloksena on toki laajemmat oikeudet neuvotella TESsin valtuutuksella paikallisia sopimuksia. Suomessa yleissitovuuden nojalla yrityksen ei tarvitse keskustella ammattiliiton kanssa eikä yritys voi hyödyntää sopimuksissa olevia osapuolten keskenään sopimia menettelyitä esimerkiksi paikallisissa ratkaisuissa. Mutta niihin pääsee käsiksi, jos työnantaja liittyy alansa työnantajaliittoon.

Yrittäjäjärjestöt, jotka huutavat paikallisen sopimisen perään, unohtavat sen, että sopimukseen tarvitaan kaksi osapuolta ja tahto sopia. Osapuolena työehtoja sovittaessa tulee aina olla työntekijöitten yhteenliittymä eli ammattiyhdistys. Sopimus on siis aina sopimus. Jotakin, joka on molemmille osapuolille mieleen tai ainakin hyväksyttävissä ja siitä sopimuksesta on osapuolen myös vastattava.

Pienet ja keskisuuret yritykset ovat tärkeitä työllistäjiä ja toimivat usein kovilla markkinoilla. Siksi olen kummastellut, miksi heidän joukkonsa ei ole ollut valmis yksinkertaistamaan asioita tekemällä sopimuksia yhdessä. Moni alihankkija tekee tuotantonsa yhdelle tai parille toimeksiantajalle. Eikö olisi helpompaa kaikille vastata tarjouspyyntöön laskelmalla, jossa tietää työvoimakustannusten olevan samalla tasolla kuin muillakin, jotka tarjouksen jättävät. Silloin kilpailtaisiin vain osaamisella ja sijoittumisella.

Teemme karhunpalveluksen Suomelle, mikäli emme jatka OECD:n opastamana kattavan työehtosopimusjärjestelmän ylläpitämistä. Sopimusjärjestelmää ja siihen liittyviä lakeja on toki päivitettävä. Yhteistoimintalain uudistaminen on yksi mahdollisuus luoda uutta toimivaa ohjausta.

Samoin näkisin mielekkäänä koota työministeriön satellittitoimistoista yksi työmarkkinavirasto, jossa olisi yhteistoiminta-asiamies ja valtakunnansovittelija ja kukaties myös yleissitovuuden vahvistamislautakunnan työt. Näin saisimme luotua palveluorganisaation, joka voisi tukea hyviä käytäntöjä paremmin resurssoituna kuin nykymallissa, jossa jokaisella taholla on riittämätön resurssi käytettävissään.

Kaikessa sopimustoiminnassa tulee kunnioittaa pariteettia, ja huolehtia siitä, että sopimuspöytiin viedään vain sellaisia asioita, joiden ratkaisemiseen osapuolilla on valtuudet.

Arto Helenius

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu