Jukka ja Mikko – makkaratehtaan pojat

Jukka ja Mikko –
makkaratehtaan pojat

Tiedotusvälineissä oli äitienpäivän aattona lupsakkaita
uutisia.

Opetusministeri Jukka Gustafsson vaati kesälukukautta
yliopistoihin yhdessä STTK:n johtaja Mikko Mäenpään kanssa. Tämän jalon
aloitteen tarkoituksena oli saada nuoret mahdollisimman nopeasti yliopistoista
tuotantoelämään.  Gustafssonin mielestä
nykyinen rahoitusmalli oikeastaan velvoitti siihen.

Fantastinen uudistus
– avioliitosta pakottaen avoliittoon ja köyhyyteen

Nämä keväänkorvalla esitetyt vaatimukset vaikuttavat
ulospäin aivan perustelluilta.

Todellisuudessa nämä kuitenkin kertovat järkyttävällä
tavalla siitä miten vähän korkeatkin virkamiehet ja ministerit ymmärtävät ja
tietävät yliopistojen arjesta.

Nykyinen hallinto ja rahoitusmalli, jossa yliopisto on
”itsenäinen” ja valtiolla ei ole enää ”velvoitteita” muistuttaa sellaista
hypoteettista tilannetta, jossa avioliitossa vanhempi osapuoli (ehkä mies)
toteaisi, että tämä suhteen muoto on vanhanaikainen ja että avoliitossa se yhteinen
suhde vasta rupeamaan kukkimaan ”fantastisesti”.

 Tämän jälkeen mies
yksipuolisesti eroaisi mutta kuitenkin pitäisi itsestään selvänä, että puolison
toimittaisi ”omat velvollisuutensa” niin kuin ennenkin – mutta että rahaa ei
tule enää automaattisesti ja että kaikki riippuu entisen aviopuolison
tottelevaisuudesta.  Lähtökohtana olisi
vielä se, että tätä ennen mies olisi vienyt puolisolta omistusoikeuden siihen
kiinteistöön, jossa toinen asuu. 

Kiinteistökaappaus

Ennen yliopistouudistusta valtio oli julistanut yliopistojen
joskus satoja vuosia vanhat ja hallitsijalta saadut kiinteistöt valtion
omaisuudeksi ja perusti erityisen kiinteistöfirman, jolle tämä omaisuus
annettiin. Myöhemmin rakennetut rakennukset on maksanut suomalainen
veronmaksaja. 

Kaappaus johti siihen, että yliopisto joutui aluksi
maksamaan ”muodollista” vuokraa. Höynäytettäville yliopistoihmisille luvattiin,
että vuokra olisi vain ”laskennallista” ja että rahat tulisivat valtiolta. Nyt
sitten tämä vuokrataakka iskee yliopistojen budjetteihin täydellä teholla.

Ajatuksena oli se, että kiinteistöistä pitää ansaita tietty tuottoprosentti.  Se ei haittaa onko rakennus yli 200 vuotinen
tai että sitä ei voisi todellakaan vuokrata vapailla markkinoilla. Tärkeintä on
ansainnan ajatus, joka pitää todistaa euroilla, eikä lisääntyneenä ajatteluna.
Kyseinen kiinteistöbisnes-huijaus ajatus oli kotoisin USA:sta ja se liittyy
olennaisesti siihen samaan kuplaan, jonka puhkeaminen on nyt vienyt maailman
talouden rapakuntoon. On kuvaavaa, että myös sosiaalidemokraatit ovat puolueena
olleet ajamassa tätä reaganilaista ajatusta myös meille.  Aatteet ovat joskus niin joustavia…yes we can!

Kuriositeettina mainittakoon, että 1990-luvulla eduskunnalle
aiottiin aikoinaan tehdä tämä sama temppu, mutta silloinen puhemies laittoi
näille suunnittelijoille jauhot suuhun. Eduskunnan rakennusta ei onnistuttu
kaappaamaan. 

Kurjuutta ja
diktatuuria

Mitä tämä kaikki on merkinnyt sitten ruohonjuuritasolla?
Ensinnäkin, valtio on ohjannut rahoitustaan sillä tavalla, että se antaa
suosionsa merkiksi rahaa ”hyödyllisille” yliopistoille, jossa tuotetaan
”huippututkimusta” ja ”hyödyllisiä asioita”. Se, että tuloksia ei oikeastaan
ole tai ne tulevat vasta 20 vuoden päästä, ei merkitse mitään. Saadaan raha
palamaan! Tämä on ollut mahdollista siksi, että joillakin valtion ääntä surutta
käyttävillä virkamiehillä on ollut omat suosikkinsa, joille rahaa on sitten
kasattu pinoiksi asti.

Suosikkipolitiikka on laittanut muut – ns. ”renkiyliopistot”
rehkimään ja nöyrtymään liike-elämän edessä; on ollut pakko kiertää hattu
kourassa ja anella rahaa yksityisiltä tahoilta. Periaate on ollut kuin Roope
Ankalla: Aku saa valtiolta 2 euroa jokaisesta kerjätystä eurosta.

Yliopistouudistus on myös tuhonnut jo 800 vuotta vanhan hallintomallin,
idean kollegiaalisuudesta.  Vanhan kollegiaalisen
hallintomallin idea oli antaa päätösvalta kaikille professoreille ja estää yksinvalta.
 Ajatuksena myös oli se luonnolliselta
tuntuva seikka, että monen ihmisen osallistuessa yliopistoa koskeviin
päätöksiin asiat tulevat monipuolisemmin ja tasapuolisemmin käsitellyksi, kuin
jos valtaa käyttää vain yksi ihminen. Uudessa mallissa yliopistojen
perushallinto keskitettiin laitoksille, jossa johtajilla on täydellinen valta
rahoituksesta ja tutkijoiden tulevaisuudesta.

Ennen rekrytaatio tapahtui tiedekuntatasolla ja silloin
lähtökohtana oli se, että tieteellisesti ansioituneimmalla olisi oikeus
virkaan. Nyt, kun kaikki on johtajan harkinnassa, merkitsee se sitä, että uusia
tuloksia tuottavien ja vanhoja näkemyksiä haastavien tutkijoiden pääsy
yliopistouralle voi olla kiinni yhden ihmisen päätöksestä.  Jos johtajana on aito tiedemies, tässä ei ole
ongelmaa. Jos johtajana on omaa agendaansa ajava tai johtajan asemassa omia tai
oman lojaliteettityhmänsä tulkintoja puolustava toimija, tilanne on kuitenkin
toinen. Tässä tilanteessa uusi hallintomalli suosii serviiliutta ja
sopivuutta  sekä edellyttää käytännössä
vain yhden ihmisen positiivista käsitystä uusien yliopistotoimijoiden kyvyistä.
On varsin epäselvää miten tämä hallintomalli ruokkii ja tukee uusia
innovaatioita, ennakkoluulotonta tutkimusta ja vanhan kyseenalaistamista.
Hallintomalli voi olla tuhoisa suomalaiselle yhteiskunnalle sekä
tieteenharjoituksen tasolle.

Uusi hallinto ei ole myöskään kevyempi kuten uudistuksessa
ajateltiin vaan tilanne on kuin miehellä, joka joutuu kantamaan entistä
talvitakkia sekä vielä kesätakkia yhtä-aikaa.  Yliopiston johto, tiedekuntataso ja laitostaso
haluavat tässä niukassa tilanteessa osoittaa tehokkuutensa ja alttiutensa
palvella korkeampia tahoja.

Kahden hallinnon
loukussa

Tavalliselle tutkijalle tämä näkyy siinä, että
tiedekuntataso ja laitostaso kilpailevat kuin paarmat siitä miten tutkijaa
voisi enemmän pistää ts. työtaakkaa voisi enemmän valvoa ja lisätä. Oman
hyödyllisyyden osoittamiseksi on ollut pakko vaikeuttaa ja sabotoida sitä
tavallista työtä kaikenlaisilla raportoinneilla ja kyttäämisellä. Ei siis
suinkaan niin, että katsottaisiin mitä jokin tutkija on tehnyt ja etsittäisiin
tuloksia. Kyseinen metodi olisi liian yksinkertainen ja primitiivinen.  

Uusi hallinto ja rahallinen niukkuus merkitsee myös sitä,
että joillain laitoksilla ei saatu tilata pari vuotta sitten edes
käyntikortteja. Osoitetiedot piti merkitä rasvaisille papereille ja
lautasliinoille. Matkustaminen tapahtuu omilla rahoilla ja ulkomaisille kollegoille
on sanottava, että en pääse konferenssiin, kun ei ole matkarahaa. Yhteydet on
pidettävä sitten sähköpostilla (onneksi sen käytöstä ei ole vielä veloitettu).  Ulkopuolinen opetus – että voitaisiin
hyödyntää  muilla aloilla kuin
yliopistossa toimivien ihmisten tieteellistä asiantuntemusta  – kuulostaa nykyään ufolta. Ei ole rahaa. 

Protestoijia ja kyselijöitä on sitten peloteltu sillä, että
”olkaa nyt edes iloisia siitä että teillä on työtä!”. Tutkijoille ja
opettajille on iskostettu vanhaa kunnon torpparihenkeä ja alamaispelkoa.  Asioista ei saa puhua.

 Maisterit Gustaffson
ja Mäkelä: makkaratehtaan ajattelua

Gustaffsonin ja Mäkelän aivoitukset eivät itse asiassa
vähennä valmistumisaikoja.  Kyseessä on
ajattelu, jossa yliopisto vertautuu lähinnä makkaratehtaaseen.  

Tosiasiassa opiskelijoiden tietä on määrätietoisesti
siloteltu aina 1990-luvulta lähtien. Bolognan sopimuksen mukainen remontti
merkitsi sitä, että opintomääriä ”devalvoitiin” rankasti.  Meidän maisterimme ovat nykyään tiedollisesti
”kevyt linja” oppineita verrattuna siihen oppimäärään mitä edellytettiin ennen
tätä uudistusta.  Tämä on fakta. 

Esitetty idea siitä, että lisätään opetuksen määrää, on
ymmärtämättömyydessään huikea.  Ihminen
voi istua luennoilla vaikka klo 6.00 aina klo 20.00 saakka oppimatta mitään. Oppiminen
ei tapahdu samalla tavalla kuin lihamuhennosta pakataan lootaan tai hk:ta suoleen.  Kysymys on opetuksen laadusta ja
yksilöllisyydestä. 

Erityisesti opetusministerin tietämättömyyttä ja harhaista
maailmaa täytyy hämmästellä.

Useissa tutkimuksissa on aivan
selvästi osoitettu, että opiskelijoiden valmistumisen hitaus johtuu rahapulasta;  siitä, että opiskelijat kurjistetaan ja että
näiden on tehtävä työtä samalla kun opiskelee. 
Onko tässä kyseessä jokin ”vanhasen amneesia”? Ensin nämä ministerit
leikkaavat opiskelijoiden rahoitusta ja sitten kirkuvat sitä, että nuoriso ei
valmistu tarpeeksi nopeasti. Yleensä opiskelijat myös tekevät töitä kesäisin ja
elävät näillä rahoilla sitten talven. 
Pitäisikö tämäkin tulo riistää pois?

Ainoa tapa miten näitä valmistumisaikoja voidaan vähentää on
se, että opiskelijoiden ei tarvitse mennä töihin opiskeluaikana….tai sitten se,
että me opettajat päästämme kaikki läpi ja teemme itse ne tentit.

Ratkaisu: todellinen
ero

Yliopistojen henkilökunnan ainoa mahdollisuus on tässä
tilanteessa vaatia täydellistä valtion ja yliopistojen eroa. Ensinnäkin
kiinteistöt on palautettava niiden laillisille omistajille täydellisesti ja
kokonaisuudessaan ja 10 vuoden aikana viedyt vuokrarahat on palautettava myös.
Senaattikiinteistön johto on annettava yliopistoille itselleen.  Mitään osittaista tai vähittäistä palautusta
ei pidä hyväksyä kuten nyt on tehty.

Toiseksi, suomalaiset maksavat sen verran veroja, että he
ovat myös oikeutettuja yliopistolaitokseen ja sen hyvään opetukseen.  Ei voi olla niin, että meillä on samaan
aikaan korkea veroprosentti ja yliopistot, jotka ottavat kohta lukukausimaksuja.  Kansainvälisesti katsottuna meidän
yliopistolaitoksemme on halpa ja edullinen verrattuna siihen mitä se
tuottaa.  Jos valtio ei siihen kykene pitämään
sitä yllä, on se tunnustettava ja verotuksen määrää on korjattava sen verran,
että lukukausimaksujen maksaminen onnistuu tavalliselta pieni ja
keskituloiselta.

Täydellisen eron jälkeen voidaan sitten joko laskuttaa
valtiota tai kansalaisia. Kahteen kertaan tätä ei voida tehdä.

Mitä yliopisto on?

Mitä yliopistot ovat? Nyt ne eivät ole mitään. Mitä ne haluaisivat
olla – yliopisto.

Yliopisto on yhteisö, johon kuuluvat opiskelijat, opettajat
ja muu henkilökunta. Valta yliopistossa kuuluu meille.  Meillä on myös oikeus toimia ns. työnantajan
roolissa ja saatava mahdollisuus vähentää typerimpiä byrokraattisia keksintöjä
pois.

Kaksinkertaiset hallinnot on lopetettava ja ennen kaikkea
yliopistoille on palautettava demokratia ja kollegiaalinen päätöksenteko.
Nykyinen tapa tuottaa palvelualttiita jeesmiehiä ja naisia, joilla ei ole mitään
positiivista annettavaa isänmaan tai maailman asioihin.

Vaaleissa on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Me
voimme valita niitä puolueita ja henkilöitä, joille suomalainen sivistys ja tieto
merkitsevät vielä jotakin.

Dosentti Arto Luukkanen

Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu