Satu Ahkerasta-Pekasta

Satu
Ahkerasta-Pekasta

Olipa kerran Ahkera-Pekka.

Ahkera-Pekka leikki pihan ryteikköisessä kulmassa ja pärjäsi
aika hyvin.

Erään kerran sitten Ahkera-Pekalle sanottiin, että hän voisi
liittyä erääseen pihan poikien klubiin, jossa käytettäisiin yhtä rahaa – euroa.

Pekasta se tuntui hyvältä, sillä hän oli käyttänyt omia pähkinöitään sitä ennen
ja vaihtanut näillä tarvitsemiaan asioita muilta lapsilta. Pekalle myös
vihjattiin, että tämä klubi ehkä suojelisi sitä Mursu-Vihtoria vastaan – erästä
uhoavaa isompaa poikaa, joka sattui nyhjäämään Pekan ryteikön vieressä.

Sittenpä tehtiin klubi ja kaikki näytti menevät aluksi hyvin.

Ahkera-Pekka hyötyi tästä eurosta. Oli niin kiva istua
muiden kanssa hiekkalaatikolla ja jutella. Muut lapset näyttivät kuuntelevan
Pekkaa – joskus. Tosiasiassa Rohmu-Gűnther teki kaikki tärkeät päätökset
klubissa.

Sitten alkoivat vaikeudet. 
Muutamat pojat aurinkoisessa eteläosassa tuhlasivat rahansa ja panivat
ranttaliksi.

Kun rahat loppuivat, he pyysivät sitä lainaksi hiekkalaatikon
kokouksissa.  Jos he olisivat rahattomia,
niin koko euro kaatuisi. Niin se vain oli. He kyllä maksaisivat takaisin.

Muutamat työteliäät pojat antoivat aluksi rahaa. Ensin
muutamia euroja ja sitten satoja euroja. 

Ahkera-Pekkakin joutui antamaa lainaa ja apua – ensin Rehti-Kostakselle,
sitten Laulavalle-Paddylle ja sitten muille. Lopuksi Ahkera Pekka joutui
antamaa rahaa lainaksi Hulttio-Pedrolle kokonaista 30 euroa . Pedro lupasi
maksaa takaisin 3 euroa – 20 vuoden kuluttua.

Pahinta tässä on se, että
Ankera-Pekan ”vuosibudjetti” on noin 35 euroa, joten hän joutui ottamaan nämä
30 euroa lainaksi ahneilta pihan kiskureilta. Nämä taas saivat rahansa ”lahjaksi”
Ahkeralta-Pekalta, kun hän oli antanut niistä takauksen Hulttio-Pedron
puolesta.  Pekka oli niin yksinkertainen
ettei tajunnut sitä.

Aikaa kului.

Pedro, Kostas ja Paddy olivat kovin iloissaan. Vihdoinkin ei
tarvinnut enää tehdä työtä. He olivat lahjakkaita poikia, jotka omasta
mielestään osasivat enemmän juhlia kuin tehdä ikävää työtä.  Heillä oli kavereinaan muita poikia, jotka ilokseen
huomasivat, että Ahkera-Pekka ja muutama muu työteliäs poika ovat sitoutuneet
antamaan säännöllisesti rahaa ”lahjaksi” laiskureille vain siksi, että nämä
suostuivat ostamaan euroilla eikä pähkinöillä ja että nämä ostaisivat ahkerien
tekemiä tavaroita.  He joskus
pelottelivat näitä ahkerampia sillä, että he eivät ostaisi mitään. Buhahaa!

Kerran he päättivät, että he eivät enää ikinä suostuisi
tekemään itse töitä. Miksi? Koska nämä ahkerat kuitenkin elättäisivät nämä
lahjakkaammat pojat. Osa pihan pojista lopetti työnteon aivan kokonaan.  Elämä oli fiestaa! Ahkera-Pekka taas joutui huiskimaan entistä
enemmän töitä.

Aika kului. Ahkera-Pekka oli nyt aivan veloissa ja onneton – oikea resu-pekka.  Lopulta pihan laiskat pojat vaativat, että ikävät
rahaongelmat lopetetaan sillä tavalla, että pannaan kaikki rahat tasan ja että
suunnitellaan rahojen käyttö yhteisesti. 

Tämän jälkeen pihan laiskat pojat vaativat, että
Ahkera-Pekka ei enää tekisi itse päätöksiään vaan että raha-asiat päätettäisiin
yhdessä hiekkalaatikolla.  Sen oli parasta
taipua.

Pekan protestit vaiennettiin ja päätettiin muutenkin, että
nämä itsepäiset oli asetettava parempaan kuriin ja että Pekka ei saisi enää
mutista asioita suomeksi vaan jollain ”hiekkalaatikon ytimessä” elävien – sivistyneiden
poikien kielillä. Sitten muut pojat huomasivat, että Ahkera-Pekka on
parhaimmillaan vain silloin kun joku muu isompi poika päättäisi kaikesta sen puolesta.  Kaikki ihmettelivät vain sitä, että
Ahkera-Pekka oli tähän asti ollut itsenäinen.  Nyt se asia korjattaisiin.

Nyt Ahkera-Pekka ei enää mutise suomeksi.  Hän ei enää osaa edes suomea vaan
tekee ahkerasti työtä Kostaksen, Pedron ja muiden poikien suunnitelmien mukaan.
Hänellä ei ole omia vaatteita eikä oikeastaan mitään omaa sillä kaikki tavarat
piti myydä isommille pojille.  Pekka ei
edes tiedä sitä että on Pekka…

Sen pituinen se!

Loppu! Fin!