Onko kansalla oikeus tietää? Tarjottiinko Koivistolle Karjalaa takaisin?

Onko kansalla oikeus
tietää?  Tarjottiinko meille Karjalaa takaisin
135 miljardin euron hintaan?

Mitä meillä suomalaisilla on oikeus tietää?

Voidakseen
tehdä järkeviä päätelmiä ja rationaalisia päätöksiä on kansan saatava tietää
kaikki mahdollinen. Kansalle valehteleminen tai tiedon pimittäminen – edes sen oman edun takia – on
arveluttavaa ja periaatteessa vahingollista.

Tähän perustuva kansan suvereniteetin idea on selvä. ”Kansan
suvereniteetti” on merkinnyt sitä, että vallan todellinen alkuperä kumpuaa
kansan tahdosta. Vallankäytön lähde ei ole enää Jumala, hallitsija tai
uskonnollinen organisaatio vaan kansa itse. Teknisesti kansalta saatavan
valtakirja on haettu vaaleissa.     

Kansan suvereniteetti on tehnyt valtioista vahvoja ja
mahdollistanut myös teollistamiskehityksen ja modernisaation etenemisen.  Tämä on merkinnyt sitä, että kansaa on voitu
mobilisoida, verottaa ja hallita sen omissa nimissä – paljon kattavammin ja
täydellisemmin kuin aikaisemmin.  

Kansan mielipidettä on tietysti aina alusta asti yritetty
käpälöidä ja manipuloida tai ohjata mutta kaikesta huolimatta kansanvaltaisen
järjestelmän perusideaa ei ole voitu ikinä täysin tuhota. Kansan mielipiteen
huomioonottaminen, edes väärennettynä tai manipuloituna, tarjoaa
vallanpitäjille parhaan legimiteetin ja turvan. Niin Pohjois-Korean nykyinen johtaja
kuin Libyan Gadaffi olivat (ja ovat) kansan rakastamia hahmoja.

Suomalaisen
kansanvallan paradoksi: juuret syvällä mutta itse puu on hento

Suomessa kansanvallan juuret ovat syvällä historiassa ja
yhteiskunnassa.

Demokratian idean soveltamisessa meikäläinen eliitti on kuitenkin
ottanut itselleen isännän osan. Tämä johtuu historiasta. Tukholmasta johdettu
Ruotsin itsevaltainen kuninkuus ja saksalaispohjainen esivaltabyrokratia
johtivat tätä maata tiukalla kädellä. Samoin Pietarista viitoitettu
keisarillinen järjestelmä perustui kansan tottelevaisuuteen.  

Tasavaltainen Suomi peri edeltäjiltään herranpelon ja
esivallan kunnioituksen kulttuurin. Samoin sotien ajan poliittinen vallankäyttö
oli harvojen hallussa. Kylmän sodan jälkeen meitä hallittiin siten, että kansa
osoitti eniten viisautta, kun se seurasi eliitin johtoa ja ohjausta. 

Eliitin johto on meillä merkinnyt harvojen ja valittujen
valtaa. Suomalaisen eliitin erikoisuus on ollut se, että pienessä maassa vallan
verkostot ovat olleet suppeita eikä kilpailevia verkostoja ole olemassa kuten
suurissa maissa. 

Jossain mielessä tämä oli perusteltua. Kriisien aikana on
johdettava tehokkaasti ja nopeasti. Meillä Suomessa ”Suuresta Kriisistä” ja
siitä selviämisestä tuli poliittisen vallan syväkulttuuria. Siihen kuului se,
että keskustelun kulttuuria vierastettiin tai että tiedottaminen on ollut
ohjattua tai poliittisesti motivoitua.

Tiedonvälityksessä vallinnut isänmaallinen itsesensuuri ja
valtiollinen ohjaaminen on jatkunut aina näihin päiviin saakka. Meillä on ollut
valtiollisia televisio- ja radiokanavia aina pitkälle 1980-luvulle saakka. 

Lehdistön suhteen meillä oli ainutlaatuinen tilanne: määräävään
aseman pääsyt sanomalehti Helsingin Sanomat taisteli kylmän sodan aikana
valtiollistamisvaatimuksia vastaan alistuvalla serviiliyydellään ja sillä, että
se kuunteli herkästi ylimpien poliitikkojen toiveita.  Kylmän sodan jälkeen se on kyennyt ajamaan
vapaammin omia agendojaan: EU myönteisyyttä tai ”vastajytky”  politiikkaa.

Häiriköt kuriin!

Kriittinen keskustelu tai informaation avoin levittäminen
ovat olleet tällaisessa tilanteessa epätoivottavia ja ikäviä ”häiriötekijöitä”.  Vaihtoehtoisen informaation levittäminen ei
ollut aikaisemmin helppoa ja sen levittäminen on tapahtunut oman selkänahan
kustannuksella.

Esimerkkinä tästä voisi mainita Kauko Kareen ” Tähän on
tultu Paasikiven linjalta K-rintamaan. ” (1967) sekä ”Tähän on tultu 2:
Paasikiven linjalta Kekkosen kolmanteen” (1969) pamfletit, joissa
kyseenalaistettiin Kekkosen ajan lieveilmiöitä ulkopolitiikka mukaan
lukien.   Veikko Vennamon menestyminen
vuoden 1970 vaaleissa oli osaltaan mahdollista näiden pamflettien ja suoran
televisioesiintymisen ansiosta.

Hallitsevan eliitin vastaus näihin kriittisiin ääniin oli tyly.
Häiriköt laitettiin kuriin median avulla. Esimerkiksi Kauko Kareen saama huomio
vaiettiin kuoliaaksi samalla kun Vennamon poliittisen protesti ”eristettiin” ja
leimattiin ”äärioikeistolaiseksi”.  Näiden kriitikkojen kohtaloksi tuli sama kuin
useimpien ”karvalakkilähetystöjen”; niiden protesti vaiettiin tai parhaimmillaan
”kustiin sammuksiin” antamalla vähän rahaa .  

Yleensä nämä kansan hätähuudot tai itsekustannetut pamfletit
leimattiin Kekkosen Suomessa ”salaliittoteorioiksi”, ”neuvstovastasiksi” tai häiriintyneiden
kansalaisten julkisuustempuiksi.  Tämä
sama älyllisyyttä väheksyvä linja taitaa olla voimassa vielä vuonna 2012.

Pamflettien merkitys

Nyt kun lähihistorian tutkiminen ei ole enää niin
poliittisesti värittynyttä voidaan esittää myös kriittisempiä kysymyksiä.

Mikä oli näiden pamflettien syntyhistoria, sisälsivätkö ne
sellaista vaiettua tietoa, joka olisi ollut tarpeellista kansalaisille? Entä
pimitettiinkö meitä tavallisia kansalaisia ja olivat nämä keskusteluyrityksen
yrityksiä murtaa silloisen eliitin mediapimento? Olivatko ne aidon kansanvallan
hätähuutoja? Entä miksi media oli niin perin serviili eikä kyennyt puhumaan
näiden protestien sisällöstä? Onko tilanne vielä nykyäänkin samanlainen?

Voi maatamme!

Viime viikolla julkaistiin samantyyppinen – maamme hallitsevaa
eliittiä ja mediapapistoa haastava pamfletti.  

Tämä kauppatieteiden tohtori ja dosentti  Heikki Urmaksen  kirja  ”Voi maatamme!” esittää haastavasti
kansanvallan peruskysymyksen: mitä meillä on oikeus tietää lähihistoriasta? 

Pitäisikö meidän tietää esimerkiksi se tarjottiinko
Mauno Koivistolle Karjalaa 135 miljardin markan hintaan? Entä olisiko kansalla
oikeus vihdoin tietää Tiitisen listan nimet? Onko se, että siellä on
mahdollisesti maamme johtavia entisiä poliitikkoja (presidenttejä,
pääministereitä) syy siihen, että sitä ei laiteta julkisuuteen?  Urmaksen kirjassa näitä vastaamattomia
kysymyksiä on runsaasti.

Nykyisessä tilanteessa Urmaksen kirjan saama julkisuus ei
ole onneksi täysin riippuvainen hallitsevan median antamista armopalasista. Sähköinen
ja sosiaalinen media on se henkireikä, jonka avulla voidaan kajota myös
kipeisiin kohtiin.

Urmaksen esittämä kysymys on aina polttava: onko meillä
oikeus tietää?

Eikö Suomen kansa vihdoin nyt, vuonna 2012 ansaitse sitä,
että sitä kohdellaan täysi-ikäisenä?

Avattakoon keskustelu ja lähihistorian
kipeät kohdat? Eikö tämä veroja kiltisti maksava; hyväuskoinen ja hyvänahkainen
kansa ansaitse sen, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä? Olemme ehkä
alistettuja ja nutistettuja; meitä ehkä johdetaan Brysselistä? Siitä huolimatta
– meillä on oikeus tietää. Vai onko? Pitäiskö tämä keskustelu lopettaa? Onko kansa menettänyt eliitin luottamuksen? Pitäisikö kansa hajottaa?

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu