Ollako siirtomaa vai eikö olla?

Ollako siirtomaa vai
eikö olla?

Historianopetuksessa vuosilukujen opettelu ja ”päähän
pänttääminen” muodostivat koulun historian tunneilla joskus sen tärkeimmän
ydinoppimiskokemuksen. Nykyään pyritään siihen, että oppilaat ymmärtäisivät
syy- ja seuraussuhteita sekä asioiden taustoja – eivätkä ainoastaan joitain
muinaisia lukuja. 

Jotkut vuosiluvut ja päivämäärät ovat kuitenkin ehdottoman
tärkeitä. Esimerkiksi: joulukuun 6 päivä, 1917 = itsenäisyyspäivä, marraskuun
30 päivä 1939 = talvisodan syttymispäivä. 

Suomen eurotaipaleen kuolinkamppailussa ja taloudellisen
suvereniteetin häviämisessä voidaan huomata tänä vuonna kaksi tärkeää päivää:
18.7.2012 ja 6.9.2012.

Kun kesäperjantaina
oli kiire päästä eroon suvereenisuudesta – 18 pnä heinäkuuta 2012

Heinäkuun 18 päivästä 2012 tuli Suomessa historiallinen ja
sopivasti myös täysiä vuosia edustava merkkipäivä.

 Eduskunta hyväksyi
18. heinäkuuta 1917 ns. valtalain ja julistautui korkeimman vallan haltijaksi
Suomessa.  

Eduskunta luopui tästä periaatteesta päivälleen 95 vuotta
myöhemmin; silloin eduskunta käsitteli hallituksen antamaa tiedonantoa Espanjan
tilanteesta. 

Parlamenttimme revittiin silloin koolle poikkeuksellisella
tavalla; kesken kesälomansa kokoontuneet edustajat käsittelivät tiedonantoa
torstaina ja äänestivät siitä perjantaina. Hallituksen rivit pitivät.

Kansanedustajat joutuivat harhaanjohtavan informaation ja
riittämättömän ajan perusteella ottamaan kantaa erittäin kauaskantoiseen ja
dramaattiseen kysymykseen: avaako Suomi ”avoimen piikin” Espanjan pankeille ja
samalla myös muiden maiden samanlaiselle luotottamiselle?  

Tiedonannon ja
eduskunnan antaman siunauksen kauaskantoisuus oli siinä, että silloisen kesäperjantain
napinpainallukset mahdollistivat takausten ja maksujen pumppaamisen
tarvittaessa myös muualle.  Tämän jälkeen
ei eduskunnan kantaa kysyttäisi.

Vertauskuvallisesti sanottuna: ”tynnyrin pohja oli nyt rikki”
ja euroalueen kansanedustajilta ei enää kysytä; merkkinä tästä euron ilkeästä loppuliusta
on se, että Euroopan keskuspankin johtajan Mario Draghi ilmoitti 6 pnä
syyskuuta 2012 sen, että  EKP aloittaa
ostamaan euroalueen joukkolainoja.  

Kyseessä on järeä ilmoitus ja osoitus siitä,
että suomalaisten veronmaksajien tuskien tie ei ole lopussa.

Tappava kiire!

Tässä prosessissa on ollut muutamia mielenkiintoisia
yksityiskohtia.

Eräs niistä oli ”heinäkuun ilmoitukseen” yhdistetty kiire.
Dokumentit olivat vieraalla kielellä ja niiden vaikeita teknisiä ilmaisuja ei
ollut helppo ymmärtää. Tilanne muistuttaa niitä ikäviä tilanteita maanosassamme,
kun demokratian edustajat joutuivat diktatuurien sanelupolitiikan ja
kiristyksen uhreiksi.  Tilannetta voisi
verrata härskin autokauppiaan kiristykseen: auto on ostettava tässä ja nyt ja
kovalla kiireellä.

Meillä on maanosassamme esimerkkejä kiireestä ja
kiristyksestä. Vuoden 1933 maaliskuussa Natsi-Saksan kansleri Adolf Hitler
kiristi Saksan viimeisiltä kovalla kiireellä demokraattisilta valtiopäiviltä
valtalain, joka luovutti sen oikeudet natsihallitukselle.  Kansanedustajat joutuivat häikäilemättömän
painostuksen ja kiristyksen uhreiksi, ulkona olevan kansanjoukko huusi:
”tahdomme lain – tai tulta ja murhia”.  Ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat
panna vastaan tässä tilanteessa.  Se oli
siinä tilanteessa miehuullinen teko.

Vuonna 1938 Hitler kiristi Itävallan kanslerilta
Schuschniggilta maan itsenäisyyden huutamalla ja karjumalla. Aikaa Itävallan
miehittämisen hyväksymiseen annettiin mahdollisimman vähän. Oli joko hyväksyttävä
miehitys tai väkivalta. Viro liitettiin Neuvostoliittoon samanlaisella kiireen
ja väkivallan koktaililla vuonna 1940.

Kansanedustajien
vaarallinen kesäloma

Toinen mielenkiintoinen seikka on ollut huomata
kansanedustajien vähittäinen henkinen havahtuminen kesäloman aikana. Storyville-Eduskunnan Saunan ”taikapiiristä”
irtipääseminen on ollut tuhoisaa hallituspuolueiden puoluekurille. Kansanedustajat
altistuivat lomansa aikana vaarallisella tavalla kansalaisille.

Edustajamme saivat lomillaan palautetta tavallisilta
ihmisiltä ja silloin terve järki ja hype-huuma alkoivat vähitellen haihtua.
Syksyllä kuultiin sitten jo kritiikkiä; yleensä niiltä itsenäisimmiltä ja
fiksummilta edustajilta kuten Ben Zyskowiczilta. 

Nyt tätä mutinaa ja epäröintiä on kuultu jo
laajemminkin.

Äänestäjien kohtaaminen on tuonut useimmille
kansanedustajille mieleen ajatuksenpoikasen: onko meillä valtuutusta ottaa enää
velkaa? Kerroinko minä tästä omassa vaalikampanjassani?

Niille kansanedustajille, jotka ovat
tutustuneet historian armottomaan muusaan Kleioon,
tämä aprikointi on voinut mennä mahdollisesti näin: ”otanko minä vastuun siitä, että alistan maamme jatkuvaan taloudelliseen
hyväksikäyttöön? Teenkö minä sen äänestäjien ja historian armottoman tuomion
edessä?”

Meillä on menetettävää. Suomi vapautui Ruotsin veroherruudesta
vuonna 1809. Autonomian aikana Venäjän tsaari Aleksanteri I teki päätöksen,
jonka mukaan maamme verotulot käytetään omassa maassa.  Itse asiassa keisarikunta rahoitti monia
tänne rakennettuja hankkeita. 

Nyt yli
200 vuotta myöhemmin maamme kansanedustajat ovat vaikean paikan edessä: ollako
vai eikä olla – siirtomaa?

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu