Polttakaa Appelsin!

Polttakaa Appelsin!

Ilta-Sanomien
päätoimittaja Ulla Appelsin sai naamalleen suomalaisen jälkivasemmistolaisuuden
fatwan kirjoittaessaan lehdessään viikonloppuna
kolumnin isänmaasta ja isänmaallisuuden puolustamisesta.

Appelsinia
kiroavat vuodatukset olivat hämmästyttävän raivokkaita ja henkilöön käyviä. Vihreiden
kaupunginvaltuutettu Jukka Relander kutsui päätoimittaja Appelsinia Göbbelsiniksi
viitaten natsien propagandajohtajaan.

Sosiaalisessa
mediassa julkaistujen reaktioiden suvaitsematon kirjoitustyyli heijastaa sitä armotonta
henkistä taistelua, jota tässä maassa käydään politiikan tulevaisuudesta.  ”Ad
hominum
” tyyli kertoo, että kyseessä oli ns. petturin rankaiseminen. Nyt ei
hempeillä eikä olla suvaitsevaisia.

Päätoimittaja
Appelsin on näille skribenteille luopio. Samoin se, että hän on päätoimittaja,
lisäsi tätä raivon määrää. Merkitseekö tämä sitä, että johtava iltapäivälehti
on nyt ”nationalistinen”?  Tunteenomaisessa sadattelussa ja
tuomitsemisessa mentiin kerralla vihapuheiden asteikon toiselle puolelle –
isänmaallisuus on kerta kaikkiaan pahimpia rikoksia tässä meidän yhteisessä
lintukodossamme.

Miksi näin
on?

Neuvostoliiton
taistelu suomalaista nationalismia vastaan

Historiallisesti
suomalainen nationalismi joutui huonoon huutoon vuoden 1944 jälkeisessä
maailmassa. Neuvostoliiton ideologinen hyökkäys kohdistui ennen kaikkea ”suomalaista nationalismia” vastaan sivistyneistön
keskuudessa. 

Suomalainen
nationalismi nähtiin suurimmaksi syyksi siihen mikseivät suomalaiset
hyväksyneet Stalinin ”rauhanoffensiivia” vuonna 1939 ja syy siihen miksi
suomalaiset taistelivat niin sitkeästi Neuvostoliiton rauhantahtoista
politiikkaa vastaan vuosina 1941-1944.

Ideologisesti
suomalainen nationalismi oli ”shovinistista
ja olemuksellisesti vääränlaista tietoisuutta. Voidakseen olla tosi-edistyksellistä
suomalaisen älymystön piti puhdistautua siitä ja sanoutua siitä irti.
Suomalainen nationalismi liitettiin siksi mutkattomasti kansallissosialistiseen
Saksaan ja sen suurmiehet kuten J.V. Snellman piti joko selittää ”edistyksellisiksi protomarxilaisiksi” tai sitten todeta ”shovinisteiksi”.  Suojeluskunta-aate, aktivismi ja aseellinen
maanpuolustus oli tietysti todettava ”fasismiksi
tai sitten ”militarismiksi”, joita
piti vastustaa.

Suomalaisen
älymystön mankeloiminen tällä selektiivisellä propagandalla ei ollut helppo
urakka. Sitä vaikeutti se, että kotimaassa Neuvostoliitossa ”nationalismi” oli
venäläisyyteen yhdistettynä ”edistyksellistä
ja muihin kansallisuuksiin liitettynä ”shovinistista”. 

Neuvostoliitossa
iso-venäläinen nationalismi oli ”patriotismia
ja siihen kannustettiin. Kun meillä vasemmiston asenne armeijaan oli vähintään
varautunut, niin Neuvostoliitossa jokaisen älymystöön kuuluvan oli palveltava
tunnontarkasti armeijassa. Minkäänlainen ”pasifismi
ei ollut sallittua neuvostokansalaisille. Lännessä aseista kieltäytymistä taas
kannustettiin.  Osallistuminen
naapurimaiden alistamiseen ja nujertamiseen tapahtui taas ”internationalismin” nimen alla.

Suomalaisen
nationalismin ”demonisoiminen” oli
myös vaikea tehtävä, siksi, että se oli itse asiassa ollut tsaarivallan aikana ”vapaustusliike”. Siksi se oli sotkettava
natsismiin vaikka näillä kahdella ei ollut minkäänlaista yhteyttä toistensa
kanssa.  Suomalainen kansallinen projekti
oli ennen kaikkea saatettava epäilyksenalaiseksi ja vaaralliseksi, koska siihen
liittyi pahin mahdollinen ideologinen virhe – ”venäläisvastaisuuden” synti.  Tästä tuli suomalaisen edistyksellisen
älymystön henkinen keppihevonen moneksi vuodeksi.

Tehtävä oli siltikin
vaikea.

Suomalainen
projekti oli vieroksunut maaorjuutta tai venäläistä itsevaltiutta.
Valitettavasti myös Lenin oli tehnyt niin ja arvostellut isovenäläisyyttä.  Jopa monet venäläiset kirjailijatkin olivat
tehneet niin. Suomalaisen sivistyneistön ehdollistaminen oman maan
nationalismin vieroksumiseen onnistui siksi vasta monien ponnistusten jälkeen
ja 1960-lukulaisen sukupolven isäkapinan seurauksena.

Intellektuaaliselta
kannalta reaalisosialismi valitettavasti kuoli samaan aikaan; se musertui
neuvostopanssareiden telaketjujen alle vuoden 1968 Prahan kevään ja syksyn
jälkeen. Se lakkasi olemasta todellinen älymystön vaihtoehto muualla Euroopassa
ja vierotti sen parhaimmat tukijat Suomessa. Jäljellejääneet eivät olleet niitä
terävimpiä kyniä suomalaisen reaalisosialismin penaalissa.  

Vasemmiston henkinen slummi

Neuvostoliitto
jatkoi kuitenkin olemassaoloaan militaristisen politiikan voimalla aina
perestroikan vuosiin saakka. Sen jälkeen esimerkiksi Suomessa toimivan ”edistyksellisen sivistyneistön
olemassaolo muuttui anomaliaksi.

Vuoden 1991
jälkeen militaristinen ja kolonialistinen NL  lakkasi olemasta, mutta taistelu suomalaista
nationalismia vastaan on kuitenkin jatkunut senkin jälkeen itsepäisenä
kulttuurisena reliikkinä – muodottomana henkisenä ektoplasmana, jossa toistellaan
vanhoja neuvostoiskulauseita ja maataan hiljaa vasemmiston henkisessä
slummissa. Se on linnoittautunut joihinkin lehtiin, yliopistoihin ja
kulttuuri-instituutioihin, joissa se jatkaa olemassaoloaan rähisevänä ja
näköalattomana marginaalina.

Perussuomalaisten
historiallinen nousu vuoden 2011 vaaleissa oli suomalaiselle vasemmistolle
ikävä yllätys. Miten tässä näin kävi? Hetken masennuksen jälkeen on kuitenkin noustu
ylös ja aloitettu ponteva taistelu ”oikeistolaisuutta” vastaan niin mediassa,
oikeuslaitoksessa kuin myös sosiaalisen median palstoilla.  Vähälukuinen ja äänekäs joukko on aloittanut
oman ”vastajytkynsä”.  

Suomalaisen
projektin ”demonisoiminen” on ollut
kuitenkin vaikea urakka.  Kun NL ei enää
jakele suoria neuvojaan NKP:n keskuskomitean kansainväliseltä osastolta niin
suomalainen jälkivasemmisto joutuu nyt tekemään itse valintojaan. Se ei ole helppoa.

Entä miten
suhtautua ”pettureihin”, jotka eivät enää noudata vanhoja ideologisia
sloganeita ja entisiä Moskovan ohjeita? Entä miten taistella tehokkaasti oikeistoa
vastaan kun sanat eivät enää riitä ja henkinen ilmasto ei enää noudattele
edistyksellisen sivistyneistön sormien heristystä?

Entä jos kansa menettää uskonsa
Hesariin?

Suvaitsevaiset
puheet eivät enää tehoa ”natseja” vastaan.  Persuille on siksi laitettava luu kurkkuun ja
siinä ei enää muistella kauniita periaatteita kaiken ymmärtämisestä ja kaiken
suvaitsemisesta.

Näyttääkin
siltä, että yritykset Appelsinin ”polttamiseksi” jatkuvat ja edistyksellisen
vasemmiston raivonkarjahdukset eivät lopu. Keskustelu ei voi oikeastaan enää
muuttua sivistyneeksi, sillä kaikki älyllisyyden sillat on jo poltettu.

Suurimpana
häviäjänä ovat tietenkin tavalliset kansalaiset, jotka ovat nyt menettäneet
henkiset mantransa ja neuvonantajansa. Raivo ei vakuuta ja usko Helsingin
Sanomiin sekä sen kulttuuritoimitukseen on nyt horjumassa.  Mitä tämän jälkeen voi enää uskoa todeksi?

Arto
Luukkanen

Järvenpää

ps. Huomaampa että joudun moderoimaan omaa blogiani hieman. Toimittaja Saarikoski ei ole enää HS:n kulttuuritoimituksessa joten viimeinen loppunousu ei osunut maaliin. Pahoittelen tässä maan suurimman lehden kultuuritoimitukselle tuottamaani mielipahaa. Lukijani kuitenkin ovat huomannevat sen, että en harrasta ”ad hominem” argumentteja ja olen myös vakuuttunut siitä, että toimittaja Saarikoski kestää sen, että en ole samaa mieltä hänen kanssaan isänmaallisuuden merkityksestä. Keskustelu jatkukoon. Hövelisti niinkuin pitääkin.

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu