Ruotsin kirkko tutkii Stasi-yhteyksiään – meillä kirkko vaikenee

Ruotsin kirkko tutkii Stasi-yhteyksiään – meillä kirkko vaikenee

Ruotsin kirkossa pohditaan nyt mahdollisia Stasi-yhteyksiä. Tämä johtuu siitä, että Burträskin kirkkoherra Alexander Radler paljastui DDR:n salaisen poliisin Stasin informantiksi. Kotimaa 24 uutisoi tämän (http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/11234-ruotsin-kirkko-selvittaemaessae-stasi-yhteyksiae-miten-suomi) ja haastatteli samalla Suomen ev.lut. kirkon ulkoasiainkeskuksen johtajaa Kimmo Kääriäistä, joka totesi Suomessakin olevan mahdollisesti aihetta tutkia ko. asiaa jos tällaista paljastuisi Suomessa. Samalla hän viittasi professori Aila Lauhan projektiin jossa on tehty ”hyviä tutkimuksia kirkkojen toiminnasta kylmän sodan aikana”. ´

Kääriäisen lausunto on ns. ”understatement” – meillä ei ole uskallettu todella nostaa tätä asiaa esille. Se on yhtä vaiettu skandaali kuin Suomen lähetysseuran pedofiliakohu.

Kääriäisen käsityksellä on ohjaavan mielipiteen arvo, joka sopii ehkä kirkolle mutta ei historialliselle tutkimukselle. Suomen kirkon ja kylmän sodan tutkimusteema on täysin auki ja sitä on yritetty kyseisessä projektissa hallinnoida poliittisesti korrektiin suuntaan – kirkon toiminnan apologiaksi.

Kyseillä projektilla ei ole käsittääkseni ollut kovinkaan paljon tekemistä länsimaiset normit täyttävän historiallisen tutkimuksen kanssa eikä yhtään mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa. Kyseinen projekti oli monessa mielessä tarkoitushakuinen hanke. On varsin kuvaavaa, että kyseisessä projektissa ei ole edes kiinnostuttu venäläisistä arkistoista tai projektin ”aurinkoisen perusilmeen” kiistävistä tulkinnoista.

Ongelma tiivistyi kysymykseen ns. Suomen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvotteluista. Olin 1990-luvulla esittänyt epäilykseni siitä, että ko. neuvotteluissa keskustelukumppanina oli itse asiassa KGB.

Venäjän Ortodoksisen kirkon (VOK) ja KGB:n välisten yhteyksien saumattomuus on ollut kansainvälisesti tunnettu asia jo pitkään mutta jostain syystä (josta myöhemmin) meillä siitä ei ole saanut puhua. NL ei ollut vapaa kansalaisyhteiskunta, jossa esim. VOK olisi saanut toimia vapaasti. Erityisesti sen ulkomaan yhteydet olivat tarkassa syynissä.

Niitä kuitenkin viljeltiin yhteisprojektina jota johti KGB:n Päädirektoraatti yhdessä toisinajattelijoihin ja kirkkoihin erikoistuneen 5:n direktoraatin kanssa. Mukana oli myös NL:n ulkoministeriö. Tarkoituksena oli parantaa NL:n kansainvälistä asemaa ja ”taistella imperialismia vastaan”. Neuvostoliitossa *kukaan* ei saanut vapaasti ja ilman valvontaa pitää yhteyttä ulkomaille ja ulkomaalaisiin. Tämä ei ole valtiosalaisuus ja tästä puhutaan kansainvälisessä tutkimuksessa.

Oppineuvottelujen aikana VOK:n edustajat joutuivat jokainen raportoimaan omalle yhdysupseerilleen neuvotteluista. Kirkonmiehille oli siksi annettu omat koodinimensä. Kyse oli normaalista sekretiivisestä toiminnasta. Käytäntö oli normaali eikä joukossa ollut toisaalta varsinaisia ”pahoja tiedustelumiehiä” ja toisaalta ”kunnon kristityitä” vaan koko delegaatio orkestroi yhdessä.

Oppineuvotteluissa vastapuolet olivat: Suomen ev.lut. kirkko ja KGB. Kuten sanottu KGB ei varsinaisesti ollut kiinnostunut Lutherin vanhurskauttamisopista eikä teologisista hienouksista mutta sieti niitä käsiteltävän siksi, että olisi voitu puhua rauhan kysymyksistä ja lähestyä suomalaisia kirkonjohtoa. Heidän kiinnostuksena aiheet olivat maallisempia. Kuka olisi taipuisa? Kuka yhteistyökykyinen? Kuka vastusti? Kuka oli vihollinen? Kysymys Launikarin kohtalosta on epäilemättä sidoksissa kyseiseen ongelmatiikkaan ja luulen, että sen selvittäminen puhkaisisi monia paiseita.

Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitos ja ko. projekti palkkasivat virolaisen tutkijan Riho Saardin tutkimaan tätä asiaa. Tarkoituksena oli ilmeisesti panna väärät mielipiteet ”poikki ja pinoon” Hänet määrättiin ehdottomasti olemasta missään yhteydessä ko. allekirjoittaneeseen, ettei hän saisi vääriä vaikutteita omaan tutkimukseensa. Sain kuulla tämän häneltä itseltään paljon myöhemmin.

Ohjausryhmä onnistui ja epäonnistui. Me emme olleet yhteydessä tutkimuksenteon aikana. Projektin epäonneksi Riho Saard ei kuitenkaan kirjoittanut hagiografiaa vaan aivan lähteiden perusteella. Kuva Suomen kirkon johtajista ei ollutkaan kiva. Kun tulos oli niin huono, niin Saardin kirja haluttiin pitää vain tutkimuskappaleena ja sitä ei haluttu painaa. Kyse oli poliittisesta sensuurista.

Henkilökohtaisesti tunnen suurta myötähäpeää Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitoksella toimineen ”ohjausryhmän” puolesta. Ajatukset ”kielletyistä artikkeleista” ja tutkimustulosten ohjailusta kuuluvat pimeään keskiaikaan ja uskonnolliseen sensuurijärjestelmään. Ajatus siitä, että jokin valtion rahoilla toimiva tutkimuslaitos palvelee muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä on järkyttävä – kirkkohistorian laitoksen tapauksessa se on nähtävästi kuitenkin totta.

Jos tieteentekemisen ja omien intressien välinen ero himmenee, voi se vaarantaa koko tieteenalan itsenäisyyden. Se tuhoaa myös tieteellisen arvostuksen teologian oppialan ulkopuolella. Toivon, että sillä ei ole traagisia seurauksia. Helsingin teologien asema voi olla varmasti keskusteluissa mukana kun yliopiston rakennetta tullaan tulevaisuudessa renovoimaan – se olisi ehkä tarpeellista liittää johonkin tieteellisesti vankempaan rakenteeseen. Se voisi olla oma teologinen laitoksensa, jonka tieteellisyyttä ja tervettä itsenäisyyttä kirkosta humanistinen tiedekunta valvoisi. Se myös murskaisi tehokkaasti vanhat ja epätieteelliset pilvilinnat, joita siellä on vuosikymmeniä pystytelty.

Kysymys kirkon toiminnasta kylmän sodan aikana tarvitsisi oman projektinsa, joka olisi puolueeton eikä sidoksissa mihinkään ”valkopesu operaatioon”. Suomen kirkon historia on niin kallis ja tärkeä asia, että sen selvittämistä ei saa uskoa ainoastaan teologien kontolle.

Ymmärrän tietysti niitä tunteita ja monia henkilökohtaisia sidoksia, joita tässä on mutta loppujen lopuksi tärkeintä on historiallinen totuus. Näyttää siltä, että kylmän sodan aikana oli kysymys kirkkomme ylimpien johtajien sinisilmäisyydestä ja naivista hölmöydestä. Totalitarismissa kärsivien kirkkojen ja miljoonien ihmisten asema unohtui kun valta sokaisi tai ainakin houkutteli. Tämän asian olisi voinut kuitata helposti vetoamalla ajan henkeen.

Neuvotteluissa oli kuitenkin myös ilmeisesti kysymys siitä, että kirkkomme johto oli viehättynyt mahdollisuudesta päästä hoitamaan omaa – Paasikivi-Kekkosen ”ulkopolitiikkaa”; yhteydet ulkoministeriöön ja vallan ytimiin tuntuivat varmasti hienolta.

Kun Ruotsissakin ollaan avautumassa niin miksei myös meillä?

Nyt on aika avata ikkunat tähän ummehtuneeseen huoneeseen!

Ilmaa!

 

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu