Sikakapitalismi, valtion perikato ja Japanin malli

USA:n republikaanien oikeistosiiven aikaansaama liittovaltion rahoituksen sulku on pelottava ilmiö. Se kertoo poliittisen järjestelmän kriisistä ja siitä, että USA:n saalistajakapitalistit ovat ottaneet kohteekseen oman valtionsa.

Saalistuskapitalismin maailmassa kaikki voimat, jotka rajoittavat ahneuden valtaa on murskattava. Se, että poliitikot eivät enää kykene tekemään kompromisseja, kuuntelemaan äänestäjiään tai pelaamaan yhteen näyttää johtuvan ”sikakapitalismin” toimeksiannosta: valtio on tuhottava koska se hillitsee liike-elämän ahneuden vapautta.

Suomalaista poliittista kulttuuria on usein mollattu mutta tämän skandaalin valossa näyttää siltä, että me elämme toisella planeetalla. Todettakoon nyt ja tässä että eläköön Suomen poliittinen järjestelmä! Täällä yhteistyö puolueiden välillä pelaa. Täällä sen yhteisen hyvän – valtion rooli on vielä kunniassaan.

Tästä periaatteesta on hyvä pitää kiinni vaikka huonoja uutisia vyöryy yhä hurjemmalla tahdilla. YT-neuvotteluista ilmoitetaan miltei joka päivä.

Eräs näistä uutisista koettiin viime kuussa. Silloin meni Rauman telakka.

Musta maanantai ja uuden yhteistyön alku

Maanantaina 16 pnä syyskuuta STX-yhtiö ilmoitti sulkevansa Rauman telakan. Kyse oli alueellisesta katastrofista, joka iski suomalaisen laivanrakennusteollisuuden ytimeen. Työt loppuivat 750 hengeltä ja kerrannaisvaikutukset tuntuivat alueen jokaisessa perheessä. Uutisella oli myös kansallista merkitystä – olihan kyseinen telakka Hollming ja Rauma-Repolan tilausten myötä merkittävä kansallinen toimija.

Uutinen iski nopeasti. Vielä kesällä telakalle oli luvattu täystyöllisyyttä ja hyvinvointia. Nyt ollaan sitten katkerassa nollapisteessä, josta ei näytetä osaavan pääsevän eteenpäin.

Mallia Japanista?

Rauman laivanrakennusteollisuuden tarun ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla lopussa. Nyt tarvittaisiin pitkäjänteistä ja kansallista strategiaa, jonka avulla olisi mahdollista nousta tästä alhosta. Mallia, joka ei jäljittele sikakapitalismin elkeitä.

Historiallisena esimerkkinä kannattaa tässä mainita Japanin ja Etelä-Korean teollistumiskehityksen vaiheet II maailmansodan jälkeen. Näiden maiden teollinen menestystarina perustui valtiovallan ja yksityisen pääoman väliseen saumattomaan yhteistyöhön, jossa molemmat osapuolet tukivat toisiaan vaikeassa tilanteessa. Yhteinen hätä innovoi parhaat vaihtoehdot ja osattiin toteuttaa myös tehokkaasti.

Lähtökohtana oli silloin vakava kriisi. Japanille kansallinen nollapiste oli tietenkin vuosi 1945. Hävitty sota, miehitys ja amerikkalaisten pommitukset olivat kurjistaneet maan tuotantoelämän. Telakat ja tehtaat oli pommitettu hajalle.

Tässä vaiheessa Japanin valtio osasi ajatella pitkäjänteisesti ja aloitti voimakkaan julkisin varoin toteutetun investointiohjelman. Valtio rakennutti omilla varoillaan ja saaduilla lainoilla tehtaita ja telakoita ja sen jälkeen möi ne edullisesti pois johtaville japanilaisille teollisuussuvuille – zaibatsuille (tärkeimmät: Sumitomo, Mitsui, Mitsubishi, Jasuda).

Se säilytti kuitenkin intressinsä näissä tuotantolaitoksissa. Tilannetta helpotti Korean sodan aikainen noususuhdanne; Japanista tuli USA:n sodankäynnin varustelualue ja tukikohta. Amerikkalaiset olivat miehityksen aluksi yrittäneet tuhota zaibatsu-perheiden omistukset mutta kommunismin vastaisen taistelun aikana he huomasivat niiden merkityksen. Pääomalla pitää olla omistaja.

Nousun toinen salaisuus oli alihankintaketjujen halpuus ja työvoiman suhteellinen edullisuus. Samalla kuitenkin työnantaja näki vastuunsa työvoiman työllistämisestä ja sitoutti työvoiman horjumattomalla asenteellaan.

Työpaikat olivat elinikäiset. Siellä ei edetty ”Finnarin mallilla”. Johtajat eivät nilvistelleet suurbonuksilla.

Tällä historiallisella yhteisymmärryksellä oli merkittävät seuraukset. Kun ennen II maailmansotaa oli Japanissa vielä ollut lakkoja ja työhäiriöitä niin nyt syntyi tilanne, jossa työvoima sitoutui intohimoisesti tuotantoon. Tilanne oli paradoksaalinen; työväestöllä oli periaatteessa vuosilomia ja työaika oli säädetty 8 tuntiin. Ihmiset olivat kuitenkin niin sitoutuneita omaan työhönsä, että näistä säädöksistä ei välitetty.

Työvoimasta tuli ”tietoista”.

Seuraavaksi panostettiin laatuun ja siihen, että työvoima sitoutui laatuprosessin omaehtoiseen valvomiseen. Kun ennen sotaa ja vähän sen jälkeen ”made in Japan” oli merkinnyt sekundaa, niin pian 1960-luvulta lähtien se alkoi merkitä erinomaista laatua ja tinkimätöntä laaduntarkkailua.

Japanilaiset kehittivät myös tiimityön niin pitkälle, että näistä 8-10 hengen työpaikan tuotantoyksiköistä tuli myös sosiaalisesti koherentteja yksiköitä. Ihmiset alkoivat viihtyä niissä ja työpäivää jatkettiin myös yhteisissä illanvietoissa, joissa mietittiin sitä, miten tuotantoa voisi kohottaa ja tehostaa.

Työvoimasta tuli aktiivista ja innovoivaa.

Tällä antaumuksella oli myös hintansa; japanilaiset perheenäidit ja lapset näkivät menestyneitä työntekijä-isiään kovin vähän. Poissaolevien isien vaikutus säteilee japanilaisessa yhteiskunnassa sosiaalisina ongelmina. Hinta oli kova mutta saavutuksetkin sen mukaiset.

Miten tämä sopisi Suomeen?

Tätä mallia ei varmasti voida soveltaa sellaisenaan Suomeen. Se ei meille sovi. Tärkeintä on kuitenkin Japanin teollisen menestystarinan ydinkohtien ymmärtäminen. Ensimmäinen perusasia lienee se, että pääomalla täytyy olla yksityinen isäntä mutta valtiovallalla on oltava pitemmän aikavälin strateginen näköala, jota se voi toteuttaa suvereenisti. AY-liikkeen ja poliittisen kentän olisi kyettävä näkemään varpaitaan pidemmälle ja sopeutua. Työantajien taas olisi osattava nähdä tulevaisuuteen; halpamaisuudella ei pötkitä pitkälle.

Kaikkien näiden eri toimijoiden yhteistyö voisi olla ennakoivaa ja älykästä.

Toiseksi, työvoiman sitouttaminen merkitsee kaksisuuntaista tietä, jossa molempien on annettava ja ymmärrettävä uudenlainen tilanne. Japanissa se oli mahdollista hävityn sodan jälkeen ja vanhat edunvalvontajärjestelmät oli mahdollista sivuuttaa. Suomessa tämän mallin hyväksyminen ja uudenlainen asennoituminen työhön olisi mahdollista vain silloin, kun nykyiset jäykät rakenteet ja instituutiot olisi joko muotoiltu uudelleen ja että siellä saataisiin alkuun uudenlaisen ajattelun prosessit.

Muutoksen on oltava kokonaisvaltaista ja yhteisesti hyväksyttyä.

Suomessa tähän yhteiseen motivaation löytämiseen on ajoittain päästy. Esimerkiksi II maailmasodan jälkeen ns. ”aseveli-akselin” kautta. Kun oli koettu yhteisesti vaikeita hetkiä, niin oli myös helpompaa etsiä yhteisiä vastauksia. Suomen sodanjälkeinen menestystarina perustui osittain edellämainittuun yhteisesti hyväksyttyyn päämäärään ja ajatukseen yhteisvastuusta. Kaveria ei jätetty…

Ehkä tähän uuteen ajatteluun olisi meilläkin nyt jo mahdollisuuksia. Talouskriisi on niin paha ja niin dramaattinen, että se pakottaa omalla painollaan uusiin avauksiin.  

Tässä tässä kriisissä kultainen mahdollisuus vaivihkaiseen ohjaukseen ja tämän uuden ajattelun ”kätilöintiin”. Ei ihan Japanin mallin mukaan…mutta entäpä jos siitä kehitettäisiin suomalainen versio?

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu