Kun minä Astahovin melkein ”niistin”

Toimittaja Jouni Tervo soitti minulle autoon.

Puhelu oli epäselvä ja katkeili mutta erotin siitä selvästi, että kyseessä olisi joku esiintyminen Helsingin kirjamessuilla.  Tulenko sinne? Myönnyin tietysti.

Myöhempi sähköposti paljasti sitten mistä olisi kysymys; Tervo halusi minun keskustelevan kirjamessuilla Venäjän kirjallisuudesta lapsiasiamies Pavel Astahovin  kanssa 25.10.2013. Mukana olisi myös Reginan päätoimittaja Anna Laine. Wau! Astahovin ensimmäinen dekkari oli juuri suomennettu ja tämän kirjan julkaisu tarjoaisi varsin mainion mahdollisuuden johdattaa keskustelu Venäjän kirjallisuuden salaisuuksiin.

Ilmiö ja henkilö – Astahov

Ensimmäinen reaktio Jounin tarjoukseen oli tietenkin hämmästys.  Miten minä pärjään tällaista moni-osaajaa vastaan? Tiesin etukäteen, että kyseinen venäläinen juristi on omassa maassaan TV:n superjulkkis, poliitikko ja tunnettu grafomaani. Suomalaiselle yleisölle hän on kuitenkin tuntemattomampi hahmo. Miten hänestä voisi kertoa meille?

Lyhyesti: Astahovia voisi luonnehtia venäläiseksi sekoitukseksi Sarasvuota ja duracell-pupua, Karpoa ja renessanssi-miestä. Miehen työtahti on hengästyttävä ja hänen aktiviteettinsa mainingit lainehtivat joka puolelle maailmaa.  

Suomessa hänen maineensa on kuitenkin tarpeettoman ikävä: tämä Venäjän lasten ”bätmän” sai vuonna 2010 täällä negatiivista julkisuutta syyttämällä paikallisia viranomaisia laiminlyönneistä. Ovela hän ainakin on; se tunnustus täytyy hänelle antaa. Tullessaan Suomeen Pavluša pääsi keskustelemaan presidentin kanssa ikään kuin hän olisi ollut merkittäväkin henkilö. Luuliko Halonen Astahovia uudeksi Jartseviksi? Oliko Tarjan pakko ryhtyä luottamuksellisiin keskusteluihin toisen luokan venäläisen poliitikon kanssa? Kertoiko Pavluša terveisiä Vovkalta (Putinilta)?

Astahov onnistui yllättämään suomalaisen eliitin housut kintuissa. Ikävintä oli se, että saapuessaan maahamme hän raahasi mukanaan tottelevaisen medialaahuksen, joka sitten kirjoitti ilkeästi maamme ihmisoikeustilanteesta. Myöhemmin Pavluša sitten Moskovan lehdistökonferenssissa kohteli maatamme ikään kuin hidasta, jälkeenjäänyttä ja hieman vajaaälyistä naapuria, jota hän kävi opettamassa tavoille.

Ajatus mahdollisuudesta keskustella Astahovin kanssa alkoi vähitellen lämmittää mieltä. Mikäli sikäli hän uskaltaisi tulla tänne ja kohdata avoimesti suomalaisen yleisönsä?  Rupesin ounastelemaan sitä asiainhaaraa, että Astahov ottaisi tässä asiassa suuren riskin; nyt keskustelua ei johdettaisi tv-tuomarin istuimelta.

Kirja muuttaa kaiken

Kirjaa odotellessa kertasin mielessäni sitä mitä tiesin tästä miehestä.  Ensinnäkin, hän oli KGB:n kouluttama ja valmistui KGB:n korkeakoulusta vuonna 1991. Hänen valmistusaikansa ei ollut kuitenkaan suosiollinen sillä Neuvostoliitto tuhoutui ja hän joutui etsimään uudenlaisia urapolkuja.

Toisaalta Venäjällä sanotaan, että Konttorin mies on aina Konttorin mies.  Kuten hän dekkarissaan vihjaa, hänen alter egonsa – Artjom Pavlovin piti päästä operoimaan Skandinaviaan – Norjaan.  Kielitaidokseen hän ilmoittaa omilla kotisivuillaan: ” Sweedish, Spanish, French and Englih” (http://astakhov.ru/eng/pavel_astahov/education/). Venäjäksi ne on kirjoitettu oikein.

Toiseksi, ehkäpä Pavluša oli liian lahjakas normaalin tiedustelu-upseerin uralle? Astahov nimittäin opiskeli USA:ssa ja suoritti maisterintutkintonsa Pittsburghin yliopistossa.  Mies on siis kansainvälinen venäläinen: osaa monia kieliä ja on pukuja myöten kosmopoliitti ilmiö. 

Hän on myös selvästi ahkera ja älykäs: Pavluša suoritti korkeamman tohtorintutkinnon vuonna 2006. Hän on siis ”doktor nauk”  – ei siis pelkästään ”kandidat nauk”, joka vastaa enemmänkin suomalaista lisensiaatintutkintoa. Tosin ilkeämieliset toimittajat ovat epäilleet hänen väitöskirjaansa 80% plagiaatiksi. En usko sitä! Miten lakimies voisi tehdä tällaista? Eihän Venäjällä tehdä sellaista?

Keskustelu Salosen Paavon kanssa?

Kirjan tullessa minulle sain Paavo Saloselta tekstiviestin, jossa hän ehdotti mahdollisuutta päästä keskustelemaan Astahovin kanssa. Ymmärsin ja sympateerasin Paavon aietta; olihan hän joutunut sellaiseen kiirastuleen puolustaessa isän asemaansa.  Sehän olisi Suomen ja Venäjän suhteiden mukaista hyvää ”kumppanuuteen ja ystävyyteen johtavaa toimintaa”? Avointa ja rehellistä kohtaamista.

Realistisesti arvioituina tällainen leppoisa rupattelutuokio ei kuitenkaan ehkä olisi ollut mahdollista järjestää. Osoittautuisiko Astahov niin urheaksi ja pelottomaksi, että kohtaisi Paavon silmästä silmään? Tulisiko siitä jonkinlainen skandaali?  Ehkä se olisi jo liikaa ja sopisi ainoastaan joidenkin skandalöösien vouhottajien pirtaan?

Pavluša – kerro salaisuutesi!

Kirjan tuli vihdoin postista ja pääsin tutkimaan sitä. Se oli pakko ahmia jo ensimmäisenä iltana.  Halusin tietää minkälainen ihminen Astahov oikein on?

Dekkari on siinä mielessä mielenkiintoinen laji, että se paljastaa kirjoittajastaan enemmän kuin saattaisi arvata. Se tuo ilmi kirjoittajansa käsityksen hyvästä ja pahasta tarkemmin kuin mikään haastattelu voisi tehdä.  Kiinnostunutta lukijaa poltteli tietää se mihin Pavluša oikein uskoi, mikä oli hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta?

Ensimmäinen kysymys, joka nousi tietysti mieleen oli aprikointi siitä, että missä ajassa ja paikassa herra Astahov on nämä dekkarinsa kirjoittanut? Hän ei ilmeisesti laskettele illalla pulkkamäessä sillä hän kirjoitti jo samana vuonna toisenkin dekkarin. Sitten vuonna 2009 uuden samanmoisen ja vuonna 2010 taas kaksi uutta dekkaria. Vuonna 2011 ja 2012 vauhti väheni; ainoastaan yksi kirja vuodessa. Mistä tuutista näitä oikein tulee? Onkohan Pavluša saanut apua joltain ahkeralta kirjoittajalta?

Toinen reaktio kirjasta on ihmetys. Astahovin dekkari on todella mielenkiintoinen. Juoni esittelee sujuvasti sankarit ja konnat.  ”Reider” l. ”Valtaajat” on mielenkiintoinen lukuelämys.  Romaanin juoni kertoo paljastavasti uudesta Venäjästä, jossa röyhkeät yritysvaltaajat ahdistelevat rehellisiä tehtaanomistajia.

Sitten tietenkin nousee esille refleksinomainen perisuomettunut pelko. Miten Astahov on voinut kirjoittaa jotakin näin ”venäläisvastaista”? Kirjahan tavallaan epäsuorasti vahvistaa kaikki epäilykset esimerkiksi Magnitski-jutun käänteissä.  Se kertoo suomalaisille maasta, jossa oikeuslaitos on läpimätä mutta että järjestelmää puolustavat hahmot pitävät sitä itsestään selvänä. Jos tätä kirjaa lukee tosissaan niin voi juolahtaa mieleen, että Venäjän toinen nimi on rappio; niljakas oveluus on tässä kirjassa kaiken mitta ja oikeudenpuolustajan on oltava röyhkeä ja uskalias. Eihän tämä ole ollenkaan se romanttinen ja idealisoitu Venäjä, johon meidät on haluttu totuttaa?

Jos joku suomalainen olisi kirjoittanut näin, niin hänet olisi leimattu välittömäksi vihapuhetyöläiseksi, rasistiksi tai neuvostovastai…anteeksi russofobiksi.

Kirjan luettua nousee myös oikeutettu huoli. Mitenkähän Pavluša-paralle käy kun hän joutuu maamme edistyksellisen ja tiedostavan älymystön hampaisiin? Ristiinnaulitaanko hänet pahasti? Kokeeko hän kirjallisen teloituksen?  Miten ilkeästi ja periaatteettomasti Hesarin kulttuuripaavit repivätkään hänet kappaleiksi?

Nuoles, nuoles??

Myös kirjan sankari on paljastava. Tässä kohtaa lukija kokee kammottavaa myötähäpeää kirjoittajan puolesta. Dekkarin säihkyvä päähenkilö on ulkomailla koulutusta saanut venäläinen juristi Artjom Pavlov, joka toimii tavallisen venäläisen robinhoodina. 

Sukkelasti Fontainebleaun kujilla promeneeraava Artjom on tietysti kirjoittajan alter ego. Kyseinen kepeä naamiointi ja omien kokemuksien tai fiktiivisten tarinoiden kertominen on kuitenkin riskialtista. Kirjoittajan vaarana on joko vajota pateettisuuteen, mahtipontisuuteen tai naurettavuuteen. Itsensä ylentäminen sankariksi ei aina onnistu ja jos sitä yrittää kovasti naama irvessä voi tuloksena olla järkyttävä mahalasku.  

Toinen mielenkiintoinen asia on kirjassa mainittu Presidentti. Mies, joka rakastaa kotimaataan ja jota ulkomailla väijyvät oligarkit vihaavat. Presidentti on rakastava, harkitseva, rakastaa saunomista, uimista ja urheilua. Hän päättää ja hän ratkaisee viisaasti poliittiset ongelmat. Uuh!

Luetteloa on vaikea jatkaa purskahtamatta nauramaan. Miten kirjallinen serviilisyys voi mennä näin pitkälle? Miten on mahdollista, että ihmisen sielu voi sietää tällaista matelua? Miten on mahdollista, että maassa, jossa on hieno korkeakulttuuri, kriittinen älymystö, älykäs väestö, maassa joka on tuottanut Tolstoin, Puškinin, Dostojevskin ja Gorkin, voi esiintyä tällaista vallan kuhertelua? Kuka vallanpitäjä voi edes hyväksyä tällaista itämaista kumartelua?  Eikö se ällötä? Eikö nuoleskelua pidä tehdä paljon taitavemmin?

Samalla kun Astahov kumartaa vallalle, niin hän tietenkin on armoton vallattomille ja pahiksille. Hänen luomassaan maailmassa sankarit ja kertoja palvovat valtaa samaan aikaan kun konnat tulevat ulkomailta ja ovat parhaimmillaan natsisikoja. Kotimaiset rosvot ovat taas armottomia julmia rikollisia tai korruptoituneita virkamiehiä.

Kirjan jälkeen tulee katumus

Nämä ensimmäiset reaktiot kuitenkin väistyvät ja kiinnostunutta lukijaa kohtaa syvä ja vilpitön katumus. Ehkä Astahov kirjoittaa ikään kuin nurinkurista farssia? Ehkä hänen kirjansa onkin tarkoitettu massiiviseksi kirjalliseksi protestiksi maan nykyisen tilan puolesta? Ehkä Pavluša haluaakin metatasolla viestittää lukijalle, että hän on valepuvussa vapaan Venäjän puolella? Ehkäpä tämä on hänen tapansa rakastaa Venäjän kansaa? Hänhän puolusti Vladimir Gusinskia ja Edward Popea. Astahov oli Putinin ensimmäisinä vuosina vallan kriitikko.

Tämä kääntyminen vallan kumartajaksi olisi siten vain peitettä ja savuverhoa hänen todellisten poliittisten pyrkimystensä salaamiseksi? Olisiko hän siten vain normaali ”dvuružnik” – kaksiulotteinen kirjailija – sellainen, jota stalinismin aikana puhdistettiin ja vangittiin? Tämä merkitsisi sitä, että Astahov liittyisi maailmankirjallisuudessa Salman Rushdien ja Leo Tolstoin joukkoon?

Astahov – salainen toisinajattelija?

Vähitellen kun kirjan vaikutus alkaa levitä, myös lukijakin alkaa vähitellen menettää entistä väärää ja valheellista käsitystään. Olen selvästi mannerheimiläinen valkobandiitti kun tulkitsen tämän kirjan vain yksinkertaisesti. Kysehän on suuresta faabelista, jossa Astahov toimii nurinkurisesti. Todellinen Pavluša nauraakin presidentille ja ilkkuu hänelle rivien välissä.

Olin niin väärässä. Eihän Astahovin nenää todellakaan kannata ”niistää” kirjamessuilla vaikka olinkin jo FB:ssä rehvastellut sillä! Kadun ja lasken aseeni puolueen edessä! Entä jos Astahov on vain aivan tavallinen venäläinen toisinajattelija, joka on pukenut ylleen kirjallisen sykofantin valepuvun?  Hänhän on älykäs ihminen!

Tunnelmaa vahvistaa se, että henkilökohtainen läppärini alkaa yskiä FB mainintani jälkeen. Se ei enää mene päälle. Olisiko tämä kaitselmuksen minulle antama rangaistus väärästä ajattelusta ja kritiikin väärinkäytön harkitsemisesta? Eihän ketään saa näin arvostella! Pyydän anteeksi! Teen sen jälkeen varman päätöksen siitä, että jos pääsen Astahovin kanssa keskustelemaan, niin aion käyttäytyä hyvin. En aio kysyä mitään inhottavaa kirjalliselta mestariltani vaan pysyn lestissäni.  Entinen porvarillinen ennakkoasenteeni on nyt historiaa; Sauluksesta on tullut nyt Paulus!

Astahov ei tule – hirmuinen pettymys

Pari päivää tästä raudanlujasta päätöksestä sain kauhukseni kuulla, että Astahov ei tulekaan kirjamessuille. Mikä tappio kirjallisuudelle! Mikä onnettomuus Suomen kansalle! Henkilökohtaisesti olen pettynyt ja surullinen. Meille tarjottiin jotakin ihanaa ja sitten se otettiin pois nenämme edestä.  Vaivun epätoivoon ja masennukseen. Nokian myynti ja Talvivaaran osakkeiden alamäkikään ei tunnu enää miltään.

Arto Luukkanen

Järvenpää

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu