Suomenkielisyyden hautajaiset Petroskoissa – 31.10 2013

Tänään vietetään suomenkielisyyden hautajaisia Petroskoissa.

Carelian toimituksen toimittajat ja työntekijät päätoimittajaa lukuun ottamatta saivat juuri muutama hetki sitten, 31.10.2013 kaikki (yhteensä seitsemän henkeä) kustantamo Periodikan toimitusjohtajalta irtisanomisilmoitukset, joilla heidät sanotaan irti vuoden 2014 alusta lähtien.

Tarkoituksena on ilmeisesti ensin vähentää julkaisujen tahtia ja lopuksi sitten antaa lehdelle kuolinisku.  Manööverin todellinen kohde olisi näin Venäjän Karjalassa elävä suomenkielinen vähemmistö ja Suomi yleensä.

Näin ollen Carelian toimituksen suomen kieltä käyttävä henkilöstö olisi jatkossa enintään 2 henkilöä, mikäli päätoimittaja tulisi olemaan suomenkielinen, nimittäin Robert Kolomainen toistaiseksi.

Carelian sähköisestä versiosta ei ole puhuttu enää mitään. Vielä kesällä se luvattiin.

Tämän piskuisen lehden kuristaminen liittynee siten presidentti Vladimir Putinin kolmannen kauden alussa luotujen paranoidisten viholliskuvien luomiseen; naapurit on pidettävä varuillaan ja joistain vähemmistökansallisuuksista on tehtävä syntipukkeja.  Päämääränä on, ei ilmeisesti enempää eikä vähempää, kuin alueen suomenkielisen väestön kulttuurinen loppuratkaisu – ”endlösung”. 

Miten se meihin liittyy?

On tietysti luonnollista kysyä: mitä se meihin kuuluu?

Carelia-lehti (entinen Puna-Lippu) on julkaisuna ollut vuodesta 1928 saakka alueen suomenkielisen kulttuurin henkireikä. Julkaisuna se on noudattanut vanhaa venäläistä ”tolstyi zhurnal” perinnettä, jossa kaunokirjallisten novellien, runojen ja vapaiden tekstien lomassa on ilmestynyt poliittisia kirjoituksia ja arvosteluja.  Lehden kautta suomenkielinen väestö on voinut osallistua paikalliseen poliittiseen elämään ja saada uusia vaikutteita.

Carelian asia on selvästi meidän asiamme – tietysti koska kysymys on suomen kielestä.  

Näin sivistyksellisessä mielessä kyse on massiivisesta kulttuuribarbarismista, jota ei voi ymmärtää terveellä järjellä.

Vastavuoroisuuden periaate unohdettu

Lehden lopettaminen voi tuntua pieneltä asialta mutta suomalaisuus on Karjalassa jo tätä ennen niin henkitoreissaan ja niin marginaalissa, että se tuntuu. Suomalainen identiteetti on siellä jo kanveesissa ja tämä lehti on reliikki entisestä.  Kyse on siten pelkästään puuttuvasta kulttuurisesta huomaavaisuudesta, joka näyttää Venäjällä olevan nyt hyvin harvinainen luonnonvara.  

Paranoidia suomalaisuuden vaaroista näyttää olevan ihan totista totta.

On vaikea ymmärtää tällaista emähölmöyttä.

Tämän jälkeen on aivan turha argumentoida venäjän kielen ja kulttuurin puolesta Suomessa. Ajatus siitä, että venäjästä voisi ikinä tulla ”kolmas kieli” tuntuu nyt kaukaiselta ajatukselta. Minäkin höperö olen ajanut sitä ja nyt näyttää että aivan turhaan.

Näyttää siltä, että Moskovassa halutaan tuhota suomalainen kulttuuri ja suomen kieli a la Stalin. Tavoitteena on selvä täystuho. Päätös merkitsee sitä, että suomenkieli poistetaan Karjalassa ja siitä tulee ainoastaan ulkomaalainen kieli. Tämän jälkeen on ihan turha taittaa peistä sen puolesta, että venäjän kieli voisi lähitulevaisuudessa tulla maamme ”kolmanneksi kotimaiseksi”.

Tähän liittyy myös Venäjän nykyinen linja siitä, että Suomelle sanellaan ulkoapäin se miten sen oma sosiaalinen lainsäädäntö toimii ts. lapsiasioissa Venäjä lyö nyt nyrkkiä pöytään. Suomalaisten pyrkimys yhteistyöhön ja kuuntelemiseen tulkitaan nyt ilmeisesti heikkoudeksi, jota pitää hyödyntää täysillä.

Odotellaan hötkyilemättä järjen voittoa

Nyt näyttää siltä, että virallisen Suomen ei pidä tässä tilanteessa ottaa mitään velvoitteita venäjänkielestä vaan odottaa rauhallisesti sitä, että naapurin poliittinen järki palautuu.

Kyseessä on myös asiallisesti katsottuna sopimusloukkaus ts.  vuonna 2004 solmitun Venäjän ja Suomen välisen valtiosopimuksen rikkomus.  Sopimuksen  pykälässä No. 21 sitouduttiin yhteisesti karjalan, vepsän ja suomenkielen tukemiseen. Voidaan hyvällä syyllä kysyä: mitä järkeä on tehdä sopimuksia maan kanssa, jonka tarkoituksena ei ole edes muodollisesti täyttää omia velvoitteitaan? Ulkoministeriössä tätä logiikkaa ei tietenkään ymmärretä.

Eräs venäläinen sutkautti minulle kerran (en tiedä oliko kansanviisaus vai muuten älykkäästi sanottu): ”hölmö saa turpaansa kirkossakin”. Näin meille suomalaisille on ilmeisesti käymässä – sivistys ei auta, jos toinen turvautuu saneluun ja örinään.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto