Natsien, EU:n vai kansojen Eurooppa?

Mikä on Euroopan ja Euroopan Unionin tulevaisuus? Onko EU vapaiden valtioiden vapaaehtoinen liitto vai tiukan federalistinen kokonaisuus? Entä mikä on Suomen tie? Pitäisikö meidän rynnätä Natoon kuten Kokoomuksen nuoret haluavat?

Kysymykset Euroopan Unionin tulevaisuudenvisioista ja Suomen tulevaisuudesta ovat sumentuneet tihenevän talouslaman höyryihin. Ajatus syventyvästä eurooppalaisesta federalismista on vähitellen saanut vastaansa skeptisen aallon.

Iso-Britannia aloittaa luopumisen EU:sta?

Epäilijöiden asennetta on vahvistunut Iso-Britannian omaksuma kanta, jonka mukaan se aikoo mahdollisesti tulevaisuudessa viedä EU:n jäsenyyden sen omien kansalaisten eteen äänestettäväksi.

EU:n eliitille ja hallintokoneistolle Iso-Britannian tuleva kansanäänestys merkitsisi lopun alkua. Mahdollinen negatiivinen tulos upottaisi federalistien suosiman ajatuksen siitä, että talouslaman perusteella olisi ehkä mahdollista nopeuttaa unionin maiden talouspoliittisten päätösten harmonisoimista. 

Natsien ajan Eurooppa; yhteinen maanosa vai Saksan alamainen?

Kiista on mielenkiintoinen ja muistuttaa ongelmana kovasti sitä tilannetta, jossa natsi –Saksa hallitsi läntistä Eurooppaa vuosina 1941-1944. Vuonna 1941 alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon markkinoitiin aluksi yleiseurooppalaiseksi ristiretkeksi ja Hitleristä leivottiin Saksan propagandassa Euroopan mantereen omaa ”nerokasta” sotapäällikköä. 

Saksan johtajasta tuli näissä iskulauseissa Euroopan yhteisen kulttuurin ja sivilisaation vaalija.

Eurooppalaisen tulevaisuuden propaganda lauseista ei kuitenkaan päästy pitkälle; Hitler ei halunnut antaa mitään lupauksia tulevasta Euroopasta sillä hän tunsi vastenmielisyyttä mitä tahansa ylikansallista yhteenliittymää kohtaan. Kun sota olisi voitettu, ei Saksan tarvitsisi ottaa huomioon ystäviä tai vihollisia.

Göbbellsin savuverho vapaaehtoisesta uudesta Euroopasta

Tilanne muuttui kun Saksa kärsi tappiota ja ajatus eurooppalaisesta yhteenliittymästä sai kannatusta. Göbbelsin vuonna 1943 antama haastattelu tanskalaiselle Berlingske Tidende lehdelle oli tässä mielessä mielenkiintoinen.  Hänen mukaansa Saksan kovat toimenpiteet olivat perusteluja sodan aikana mutta uutta Eurooppaa ei tule pitää yhdessä väkisin vaan se on saatava aikaa vapaa-ehtoisuuden tietä. Samoin kansallista yksilöllisyyttä ei pidä tukehduttaa ja että kaikki Euroopan maat on koottava vahvojen suurvaltojen suojiin, niin, että niiden asioihin ei sekaannuta ulkopuolelta.

Göbbelsin ”vapaa Eurooppa” ei kuitenkin ollut sopusoinnussa Hitlerin ajatusten kanssa, jotka vaativat yhtenäisyyttä. Valtakunnankanslerin mukaan ”Saksan on pidettävä langat yksin käsissään”. Mitään vapaaehtoista valtioliittoa ei olisi tiedossa vaan ainoastaan pan-germaaninen tulevaisuus.   Hitlerin haluama tulevaisuudenkuva Euroopasta olisi ollut varsin tyly: se olisi ollut Saksan johtama federaatio, jossa satelliiteilla ei olisi mitään sanomista.

On mahdollista olettaa, että kysymys EU:n federalismin kehityksestä noudattelee tätä samaa dynamiikkaa ja kysymys on lopulta siitä: minkä maan hegemoniaan yhtynyt Eurooppa alistuu. 

Kysymys EU:n tulevaisuudesta tullee seuraamaan teknisesti näitä suuntaviivoja; mikäli EU:n kyky federaation rakentamiseen riittää ja skeptikkojen vastarinta romahtaa me saamme yhden ratkaisun, ”endlösung” Euroopan, jossa satelliiteilla ei olisi paljoakaan sanottavaa.  

On kuvaavaa, että Euroopan Unionin komission varapuheenjohtaja Vivianne Reding vaatii jo nyt tässä vaiheessa ”Euroopan Yhdysvaltojen” luomista.

Tässä tilanteessa Suomen olisi harkittava Iso-Britannian viitoittaman tien seuraamista.

Michael Jonas: Kolmannen valtakunnan lähettiläs – Vipert von Blűcher

Edellämainitut ajatukset nousivat mieleeni kun luin kesällä Michal Jonaksen kirjan natsi-Saksan suurlähettiläästä, Vipert von Blűcherista. (Michael Jonas: Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blűcher ja Suomi. Suomentaneet Otto Lappalainen ja Mervi Ovaska. Ajatuskirjat. 2010. Juva. s. 558.). Kirja oli mielenkiintoinen lukuelämys, jota voi suositella kaikille. Se on jo pari vuotta vanha mutta siitä huolimatta se kiinnosti.

Tässä muutamia lisähuomioita kyseistä kirjasta:

Ulkomaalaisten tutkijoiden Suomeen liittyvät teokset on miltei poikkeuksetta suomennettu. Syykin on selvä. Ulkomaalaisten näkökulma Suomeen kiinnostaa kaikkia. Ja vaikkei lopputuloskaan olisi paras mahdollinen – kaikki ulkomaalainen tulkinta maastamme myy.

Toisaalta ulkomaalaisten tutkijoiden näkökulma voi avartaa täällä tehtyjä tulkintoja ja tuoda lisää ilmaa niihin. Mainittakoon vaikka englantilainen Anthony Upton ja hänen teoksensa, jotka pohjaavat vankkoihin arkistolähteisiin ja paikallisten kielten hallintaan. Uptonin tapauksessa kyseessä oli jo ansioitunut tutkija, joka hallitsi aiheensa eikä ollut niin riippuvainen suomalaisista ohjaajistaan. Hänen ei tarvinnut haparoida suomalaisten oppaiden kanssa.

Pelkkä ulkomaalaisuus ei kuitenkaan ratkaise. Väitöskirjaansa tekevät tai kielitaitonsa puolesta heikommassa asemassa olevat ulkomaalaiset tekijät ovat voimakkaasti riippuvaisia suomalaisista ohjaajistaan.  Valitettavasti nämä taas eivät ole häikäilleet oman tulkintaperusteidensa ”importoimisesta” näille innokkaille ulkomaalaisille. Raaka ja suoraviivainen indoktrinointi onkin tuottanut mielenkiintoisia ja samalla pelottavia tuloksia.

Michael Jonaksen kirjoittama kirja kärsii juuri tästä ja se näkyy kaikessa. Kirjoitus käännettiin työläästi kahden suomentajan toimesta ja se ilmestyi meillä vuonna 2010.

Blűcher – natsien Suomen tuntija

Jonaksen tutkimusaihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kiinnostava. Wipert von Blűcher toimi Suomessa natsi-Saksan diplomaattina vuosina 1935-1944 ja pääsi todella lähelle tarkkailemaan Suomen sodan aikaista valtiojohtoa.  Tutkimusasetelman tekee herkulliseksi se, että Blűcher ei ollut varsinaisesti natsi. Hän edusti pikemminkin Saksan ulkopolitiikan traditiota, joka pyrki kuitenkin mukautumaan parhaansa mukaan kansallissosialistisen Saksan päämääriin.

Jonaksen etuna on ollut virallisen lähdeaineiston hallinta aina Blűcherin omista raporteista epävirallisiin materiaaleihin saakka. Mainittakoon tässä suurlähettilään kirjeenvaihto hänen ystäviensä Rudolf Nadolnyin ja Sven Hedinin kanssa. 

Blűcherin elämästä ja toiminnasta Suomesta rakentuukin mielenkiintoinen kertomus diplomaatista, joka toisaalta ajoi taitavasti oman maansa etua ja käytti surutta hyväkseen rakentamiaan konservatiivisia verkostoja. Toisaalta Blűcher näki parhaaksi harjoittaa tiettyä pidättyvyyttä ja puuttumattomuutta suhteessa Suomeen.  Fasismin erityisessä tukemisessa Suomessa ei ollut mitään järkeä vaikka esimerkiksi länsivaltojen ystävää Rudolf Holstia vastaan Blűcher juonitteli loppuun saakka.

Vanhojen jäärien tulkintojen panttivanki

Kelvollinen historiantutkimus ei voi olla eklektistä ts. valikoivaa; eikä tässä tapauksessa tietenkään pro-natsilaista tai pro-kommunistista. Kielitaidon puute ja suomalaisten ”kummisetien vaikutus” on kuitenkin ilmeistä tässä kirjassa. Esimerkiksi Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavaisen tuotanto leimataan surutta ”antikommunistiseksi ja russofobikseksi”.  Epäilen vahvasti sitä, että Jonas olisi edes pintapuolisesti tutustunut hänen tuotantoonsa.  Jonasta on epäilemättä ”informoitu”. Huvittavinta tässä on se, että lukija on kuulevinaan tässä professori Matti Klingen vienon äänen, joka näin ulkomaalaisen tulokkaan äänellä pääsee tuomitsemaan ampumaan puskista. 

Kummisetien nimet ja motivaatiot voi lukea jälkeenpäin sivullta 553-554. Siellä komeilee edistyksellinen konsortio: Klinge  &  Hentilä. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan takakannessa on kustantajan sinne importeeraamia Hentilän ja Klingen kehuja.

Suomalaisten keskinäisten kaunojen ja pikkuisten skismojen jatkaminen ulkomaalaisten äänellä on epäreilua ja ammatillisesti väärin.  Jos tutkimuseettinen toiminta Suomessa toimisi kuten pitää, niin tällaiseen juoni-jussien toimintaan puututtaisiin. Ja jos siitä uskallettaisiin puhua.  Syy siihen miksi tähän suomettumisen ajan surkeuteen ei uskalleta puuttua, löytynee myös samoilta sivuilta; apurahakiitoksista.  Pecunia non olet

Kauneusvirheistä huolimatta Jonaksen tutkimus on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Se sopii jokaisen Suomen lähihistoriaan harrastavan lektyyriin. Muutama pikkuseikka: kirjan ensimmäisen osan suomennos on puiseva. Jälkipuoliskolla teksti kulkee paremmin.  Samoin, Hella Wuolijoen kuvaaminen pelkäksi kirjailijaksi antaa tästä NL:n agentista väärän kuvan.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto  

Kirjasta: Michael Jonas: Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blűcher ja Suomi. Suomentaneet Otto Lappalainen ja Mervi Ovaska. Ajatuskirjat. 2010. Juva. s. 558.

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu