”Strutsipolitiikan” loppu ja Suomen ”realitycheck”

Isänmaamme lähihistoriassa on näitä tylyjä paluita todellisuuteen tapahtunut harvoin mutta ne ovatkin olleet siksi niin pysäyttäviä.

Tietysti tylyin näistä äkkipysäytyksistä tapahtui 30.11. 1939, jolloin hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta Neuvostoliitto aloitti aseellisen hyökkäyksen maatamme vastaan.

Neuvostoliiton invaasioyritys oli shokki kaikille alkaen aina korkeasta poliittisesta johdosta jokaiseen mökin ukkoon saakka.  

Eniten Suomen kansaa kansaa raivostutti yrityksen härskiys ja alhaiselle valheelle perustuva savuverhoilu. Kyse oli Neuvostoliiton alastomasta imperialismista, jossa Stalin yritti tuhota maamme itsenäisyyden.  Neuvostoliiton johtaja tunnusti tämän talvisodan jälkeen omille sotilasjohtajilleen pitämässä seminaarissa. ”Tilanne oli edullinen…”.

Sota oli järkytys erityisesti järkeville ihmisille. Monet suomalaiset ajattelivat kuten SDP:n johtaja Väinö Tanner, että ihmiskunta on liian järkevä, että sotaa ei tulisi.

Uuden Venäjän imperialismi ja suomalaisten auguurien hämmennys

Samanlainen ”realitys-check” koettiin Suomessa nyt maaliskuun alkupäivinä kun Venäjä brutaalisti miehitti toisen valtion alueen – Krimin niemimaan.

Miehitys oli shokki monille virallisille auguureille, jotka olivat tätä ennen nähneet ennalta vain Venäjän järkevyyden.

Osin tässä harhassa oli mukana ns. ”liian järkevien ihmisten” rationalisointia ja uskoa siihen, että järki voittaa. Osin tässä oli mukana suomettunutta refleksiä; kaluttiin vanhoja luita ”Venäjän legitiimeistä turvallisuuseduista”,  ”rationaalisesta” Venäjän voiman ymmärtämisestä, ”Venäjä on suurvalta”, puolustettiin silmät kiinni Janukovitšin ”laillista asemaa”, ynnäs märehdittiin muita läpiummehtuneita jargoneja. Toimittajat värisivät ja hyrisivät mukana tässä todellisuuspakoisessa huurussa.

Kun sitten Venäjä muina miehinä käytti voimaansa toista itsenäistä valtiota vastaan, oli seurauksena ensin lyhyt henkinen epävarmuus ja masennus kun omat ennustukset eivät toteutuneetkaan. Sen jälkeen seurasi takinkääntöjen läiske ja hurlumhei, sitten todettiin Venäjän olevan suurvalta ja että ”kyllä se USA tekee aivan samoin”. Olipa televisiossa eräs everstiluutnantti, joka ei oikein tiennyt kenenkä ne naamioidut sotilaat siellä Krimin niemimaalla oikein olivat.

Nyt maanantaina 2.3. 2014 äänenpainot ovat sellaisia, joissa todetaan Krimin itse asiassa pitkään kuuluneen Venäjälle ja että Venäjälle on annettava tästä jotain etuja.  Vanhat hyvät ajat ovat palaamassa; suomettuminen on pian taas in.

Suomen ulkopolitiittisen harhan loppu

Krimin miehitys oli ikävä todellisuussuihku Suomen poliittiselle johdolle.

Sen hellimä ajatus erinomaisista suhteista Venäjän kanssa osoittautui vain toiveuneksi – strutsipolitiikan (ts. pää pensaaseen) aika on nyt ohitse. Todellisuus paljasti tilanteen, jossa ruusuisten yhteistyönäkymien sijasta meillä onkin naapurissa nyt suurvalta, joka käyttää surutta sotilaallista voimaa pelkästään siksi, että se ei ollut tyytyväinen erääseen sen naapurin kansalaisten valintaan. Venäjää ei miellyttänyt se, että ukrainalaiset hylkäsivät maansa johtajana toimineen pro-venäläisen korruptöörin.  

Uusi kylmä totuus Venäjästä oli maamme hallitukselle vastenmielinen ja harmillinen yllätys.

Itänaapurin uudet kasvot eivät olekkaan ne Sotšissa nähdyt kauniit ja jalot kasvot vaan kaiken takana häämöttävät – käyttääkseni hieman vapaampaa kieltä – katugansterin uhkaavat piirteet.

Herätys todellisuuteen on tyly. Syyt Venäjän voimankäyttöön olivat ensisijassa sisäpoliittiset: itsensä uhatuksi kokeva ja sisäisestä heikkoudesta kärsivä suurvalta ulkoistaa omat ongelmansa sotaseikkailuihin.  

Tässä on jotain samanlaista traagista historian havinaa kuin ennen I maailmansotaa: silloinen keisarillinen Venäjä lähti surutta sotimaan Saksaa vastaan ennen kaikkea omien sisäpoliittisten ongelmiensa takia. Samoin Habsburgien kaksoismonarkia pyrki lujittamaan murenevaa imperiumiaan sotaisella asenteella Serbiaan kohtaan.

Suomen ulkopoliittinen johto joutuu ottamaan nyt huomioon ns. epärationaalisen tekijän ja arvaamattomuuden.

Krimin miehitys merkitsee myös Halosen-Tuomiojan linjan henkistä konkurssia: itänaapurimme ei todella usko kyyneliin tai karvaisiin kissoihin, Che Guevaraan, solidaarisuuteen, lepertelyyn, solmionkorjaamiseen,  aseistariisuntaan, ei rationaliteettiin tai edes Venäjän omin perusetuihin.

Virvoittavaa vettä: Esa Seppänen!

Näinä disinformaation päivinä on hyvä tutustua punnittuun tutkimustietoon. Todellisuuspakoisten asiantuntijoiden louskutuksen metelin sijasta on siksi ollut erityisen miellyttävä tutustua realistiseen ja hyvin kirjoitettuun uuteen Venäjä-oppaaseen: ”Venäjä tienhaarassa”. (Arthouse)

Entinen presidentti Kekkosen adjutantti ja sotilas on julkaissut kirjan, jossa tekijä marssittaa esille sen autenttisen Venäjän, joka ei hirty nelikenttiin tai vasemmistolaiseen jollotukseen. Seppäsen kirja on erityisen hyvä juuri tällä hetkellä ja sitä lukee yhtä mieluisasti kuin janoinen lähdevettä!

Seppänen on terävimmillään kun hän analysoi korruptiota ja erityisesti maan patriotismia. Seppäsen mukaan Venäjän eliitti käyttää patriotismia sumeilematta poliittisena aseena omaa kansaansa vastaan ja yrittää näin epätoivoisesti säilyttää oman epäoikeudenmukaisen asemansa. Tässä Seppänen tangeeraa Krimin kriisin kanssa loistavasti; kansa pyrki Ukrainassa kiistämään korruptoituneen eliitin aseman ja tämä on lopulta myös se syy miksi Putin oli niin halukas nujertamaan ukrainalaiset. Kyse on kansasta ja sen vallasta.

Varoituksena sana: vielä 5 vuotta sitten Seppänen ei ehkä olisi saanut ääntään kuulluksi – nyt sille on kuuntelijoita.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu