Ehkäisevä keskustelu? Urkkimisesta kansalliseen eheyteen

Ehkäisevä keskustelu” merkitsi Neuvostoliiton aikana terminä sitä, että maan salaisen poliisin edustaja kävi ”väärinajattelijan” kanssa ensimmäisen keskustelun, jossa yleensä pyrittiin lempeästi tai vähemmän lempeästi taivuttelemaan ko. henkilöä ajattelemaan oikein.

Lopuksi keskustelussa heiluteltiin porkkanaa ja keppiä. Keppi merkitsi työpaikan menetystä, epäsuosiota tai jopa vangitsemista.  Oli sopeuduttava ja taivuttava – muuten totalitaristinen valtio rankaisi.

Asia juolahti mieleeni lukiessani Pekka Virkin kirjoituksen Uudessa Suomessa: http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/171673-se-journalisti-alahtaa.

Siinä Virkki käsitteli Jarmo Mäkelän kolumnia Tarja Halosesta  (Maaseudun Tulevaisuus)  ja presidentti Ilveksen suhteista sekä ennen kaikkea sitä palautetta jonka hän sai. Virkki kirjoittaa:

”… Sain kolumnista paljon hyvää palautetta, myös useilta kirjoittamisen ammattilaisilta. Poikkeuksena oli eräs Yleisradion toimittaja, joka päätti ottaa esille ikäni ja asemani sekä vihjailla, että työpaikan löytyminen saattaa vaikeutua. Hän väitti minun esittäneen väitteitä, joita en ollut esittänyt sekä lopuksi vihjasi raastuvan olevan myös olemassa ikävien asioiden käsittelyä varten. Kyseinen toimittaja on tullut tutuksi Halosen ja Tuomiojan innokkaana puolustajana, monien mielestä jopa obsessiivisena sellaisena. Lopulta kyseinen toimittaja kieltäytyi keskustelun jatkamisesta. Koomisinta oli, kun toimittaja moitti tekstiäni alatyyliseksi samalla itse solvaten ja henkilökohtaisuuksiin käyden ja lukuisia kielivirheitäkin tehden…”

**

Virkin saama palaute suretti ja toi mieleen Neuvostoliiton ajan KGB:n toiminnan. Jos kyseinen toimittaja todella käyttäytyi näin, on ilmeistä, että se oli peruja suomettumisen ajoilta.

Maamme tapa on ollut vaivihkaa vihjailla, urkkia, lähettää ilmiantokirjeitä, kuiskutella korvaan, lähettää nimettömiä fakseja, lähettää kieliviä kirjeitä ja leimata se toinen ulkopoliittisesti tai muuten vain epäilyttäväksi.  Ilmiö ei liity pelkästään politiikan alalle.

On ollut pari kertaa huvittavaa tarkkailla ulkomaalaisten hämmästystä kun he ovat yrittäneet kertoa minulle näiden faksimestareiden toiminnasta.  Suomalainen urkkija/ilmiantajajärjestelmä on niin kovin omalaatuinen ilmiö Euroopassa. Onneksi historia tallettaa monet näistä yrityksistä ja tulevaisuuden historioitsijat näkevät tämän kaiken lävitse.

Jotain olisi kuitenkin tehtävä tämän asian korjaamiseksi.

Menneisyyden hallinnan kautta kansalliseen eheyteen

Taistelu oma maan menneisyyden kohtaamiseksi ja kansakunnan moraalin eheyttämiseksi ei ole helppo prosessi. Onnistuneita esimerkkejä on kuitenkin olemassa: Saksa ja Etelä-Afrikka ovat kyenneet voittamaan pimeän menneisyyden varjot: kumpikin omalla tavallaan. 

Uusi Saksa joutui kahteen otteeseen kamppailemaan oman menneisyytensä kanssa. Ensimmäisen kerran se tapahtui II maailmansodan jälkeen, jolloin uusi Saksan Liittotasavalta opetteli liittoutuneiden opastuksella natsismin kauhujen ja menneisyyden rikosten käsittelyä.

Tuloksena oli päättäväinen menneisyydenhallinta – Vergangenheitsbewältigung – jossa mustalle historialle käännettiin selkä kokonaan. Natsien tunnusten käyttäminen kriminalisoitiin ja sen kansallissosialistinen historia käytiin yhä uudelleen ja uudelleen. Koululuokat ja tulevat sukupolvet saivat osansa tästä syyllisyyden taakasta vaikka he eivät olleet sen kanssa tekemisissä. Tuloksena on kuitenkin Saksa, joka on sodan päättymisen jälkeen ollut eurooppalaisen rauhan satama.

Saksa puhdisti kommunistit viroista ja aloitti uuden demokratian

Toisen kerran taistelu menneisyyden hallitsemiseksi tapahtui Saksojen yhtyessä. Silloin läntisen Saksan periaatteena oli päättäväisesti katkaista kommunistiselta menneisyydeltä vaikutusvalta uudessa yhtyneessä Saksassa. 

Käytännössä se merkitsi ”lustraatiota” – puhdistusta, jossa kommunistiseen järjestelmään sitoutuneet henkilöt eivät saaneet enää julkista virkaa uudessa Saksassa. Tuloksena piti olla uusi ja sympaattinen Saksa ja se piti toteuttaa kansallisella eheytyksellä, joka tehtäisiin läntisen maailman ehdoilla.  Vaikea tehtävä onnistui hyvin.

Etelä-Afrikassa tilanne oli toinen. Maa oli sisäisesti jakautunut mustien enemmistön ja valkoisen vähemmistön välillä. Pitkä rotusorron ja taistelun aika oli katkeroittanut mustat ja sen poliittisen taistelun tärkeimmän osapuolen ANC:n. Myös valkoiset olivat valmiita sisällissotaan jolleivat poliittiset neuvottelut olisi johtaneet tulokseen.

Totuuskomissio rotusorron parantajana

Vuoden 1994 vaalien jälkeen ANC ja sen johtaja Nelson Mandela pyrki kuitenkin ainutlaatuisella tavalla yhdistämään maan sovinnon avulla. Kyse oli anteeksiantomenettelystä – ei automaattisesta armahduksesta entiselle rotusortohallinnolle.  Ajatuksena oli se, että perustettaisiin ns. Totuuskomissio, joka kuuntelisi eri osapuolia ja sen jälkeen armahtaisi syylliset mikäli nämä kertoisivat totuuden. 

ANC ja Mandela eivät kuitenkaan halunneet Nűrnbergin oikeudenkäyntien kaltaista julkista oikeudenkäyntiä. Toisin kuin esimerkiksi Latinalaisten Amerikan maiden tutkijakomissioilla, jotka tutkivat valtioterroria tai väkivaltaa, tällä uudella orgaanilla oli puolioikeudellinen valta myöntää henkilökohtaisia armahduksia, haastaa ihmisiä sen eteen kuultavaksi ja pitää julkisia istuntoja.

Kyseinen komissio aloitti tehtävänsä vuonna 1996 ja kykeni tekemään sen mitä useimmissa eri maissa ei kyetty: samalla kun se paljasti tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin apartheidin väkivallan ja ANC:n oman terrorin, se myös johti myös sovintoon ja anteeksi antamiseen. Kansallisella tasolla sen merkitys oli poliittisesti tervehdyttävä.

Suomen mahdollisuus: Saksan ja Etelä-Afrikan malli yhdistettynä?

Suomen paradoksi on se, että meillä ei ollut kokemusta reaalisosialismista eikä sen laittomuuksista. Siitä huolimatta Neuvostoliiton aika merkitsi moraalisesti rampauttavaa aikaa. Suomi on myös oma poikkeuksensa Itä-Euroopan maista; kuin muissa maissa pyrittiin tekemään pesäero entiseen, niin meillä samat neuvostokauden johtajat jatkoivat politiikassa.

Meidän ratkaisumme voisi olla yhdistelmä Saksan menneisyyden hallinnan prosesseista ja Etelä-Afrikan totuuskomission käyttämisestä.

Valtion olisi päättäväisesti toteutettava ”puhdistuksensa”, jossa jokainen ns. vakoilija tai yhteistoimintamies joutuisi jättämään julkiset virkansa ja luottamustoimensa. Tämä puhdistus on välttämätön ensinnäkin siksi, että historiallinen totuus ”suomettumisen ajasta” olisi mahdollista tuoda esille. Toiseksi, maan moraalisen selkärangan oikaisemiseksi olisi Neuvostoliiton vaikutusten täydellinen paljastaminen ja yhteisverkostojen nostaminen päivänvaloon olisi ainoa mahdollisuus. Torakat kaihtavat päivänvaloa!

Nimet esille! 

Tätä varten olisi julkistettava nämä yhteistoimintamiehet ja heidän nimensä (ns. Tiitisen lista) ja lopettaa monia vuosia jatkunut näiden henkilöiden puolivirallinen suojelu.  Kyseisen listan pimittämiseen tai sen tiedoista hyötyneet henkilöt olisi myös pantava oikeudelliseen vastuuseen. 

Tämän jälkeen voisi Suomen Totuuskomission käydä läpi suomettumisen ajan epävirallista vallankäyttöä ja vallan vääristymiä.  Olisi myös päästävä niiden ”nuorempien” värvättyjen jäljille ja tutkittava ovatko nämä syyllistyneet rikoksiin.  Esimerkiksi taistolaisen liikkeen keskuudessa kiertänyt "tappolista" olisi mielenkiintoista luettavaa (jos sellaista oli kuten monet asianosaiset ovat kertoneet).

Varsinaisen syytteiden nostamisen voisi välttää tunnustamalla kaiken.  Julkisesti pidetyt istunnot voisivat olla myös eheyttäviä syyllisille itselleen.

**

Halu totuuden kertomiseen tai maineen puhdistamiseen voisi kansakunnalle mahdollisuutta nousta ylös nykyisen ”walhesuomen” rutiineista.  Tämä teko rikkoisi myös median lojaliteetin ja vaikenemisen lain, joka suojelee syyllisiä poliitikkoja.  Näiden ei enää sen jälkeen tarvitsisi taistella paljastumistaan vastaan eivätkä nämä monimutkaiset ”suojelunkehät” olisi enää tarpeellisia. Toimittaja voisi olla sen jälkeen vain toimittaja – ei poliitikon henkivartija. 

Sen jälkeen ei enää tarvittaisi epävirallisia uhkauksia siitä, että ”epäviisas toiminta saattaa johtaa työttömyyteen”, sen jälkeen valtaa suojelevat median edustajat voisivat keskittyä siihen oikeaan työhönsä. Ehkä tämän jälkeen faksit hiljentyisivät eikä enää tarvitsisi puhua ”neuvostovastaisuudesta” tai ”venäläisvastaisuudesta”, ”russofobiasta” tai  rasismista suhteessa itäiseen naapuriin tai historian mustiin pisteisiin.  Ei enää poliittisen korrektiuden tarkkailua tai lymyilyä menneistä teoista. Mahdollisimman suuri julkisuus varmistaisi totuuden selvittämisen.

Kuten Nelson Mandela totesi Etelä-Afrikan totuuskomission ensimmäisessä istunnossa: ”voimme antaa anteeksi mutta emme unohda”.  

Arto Luukkanen

Järvenpää 

Ps. Laita Pekka ne nimet vain esille ja kerro suoraan kuka uhkaili ja miten! Uhkailun huono kielioppi toi tosiaan mieleen erään tunnetun toimittajan. Sääli, todella sääli. 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu