Ukrainan asia on meidän asiamme

Kävin juuri tutkimusmatkalla Ukrainassa.

Ensimmäisenä huomiona palatessani tähän rakkaaseen isänmaahani oli se, että Suomi näyttää nyt kahlaavan uussuomettuneisuuden ja itsesensuurin rämeessä. Me emme näe tosiasioita. Propaganda on sumuttanut kansan hiljaiseksi.

Tosi-asiat ovat tylyjä.

Samaan aikaan naapurimaamme Ukraina käy omaa talvisotaansa. Maa kamppailee olemassaolostaan ja horjuu itäisen naapurin imperialismin edessä. Venäläis-ukrainalainen veljessota näyttää tuhoavan näiden kahden maan yhteistyön vuosikausiksi. Yhteenotto näyttää myös romuttavan Putinin Venäjän tulevaisuudennäkymät. Itäisestä naapuristamme on tulossa imperialistinen valtio.

Kyseessä on paradoksi: Ukrainalle tämä on kansallisen identiteetin vahvistumisen aikaa. Näin on laita myös Venäjällä – vihanlietsonta ja propaganda luovat uudenlaista sota-Venäjää. Asian tekee merkilliseksi se, että itänaapurista on tulossa kansainvälinen hylkiö; maa on Krimin haltuunotolla tuhonnut kaikki kompromissin mahdollisuutensa. Nyt Putin voi vain ”kaatua eteenpäin”.   

Suomi on kovasydäminen maa

Suomalainen keskustelu ei kuitenkaan pääse näin pitkälle.  Kuten tänään Uudessa Suomessa nähtiin, se märehtii synkkänä pakotteita ja sitten kuten pohjalaisissa häissä tehdään…ruvetahan painimahan! Jos ei ole muuta tekemistä niin käydään lopuksi ähisevää Nato-painia. Ukraina unohtuu.   

Huvittavinta tässä kiistassa se, että kriisi on houkutellut koloistaan kaikki vanhat suomettumisen mestarit, ex-diplomaatit, ex-ministerit, ex-ajattelijat, ja ex-tutkijat vielä viimeiselle ristiretkelle puolustamaan militarismia ja aggressiota. Venäjän hyökkäys olikin aivan perusteltu! Erityisesti erään puolueen gerontologinen siipi elää nyt uudestisyntymisen ihmettä.

Kukaan näistä Venäjän puolustajista ei muista menneisyyttä – Vladimir Putin vaati kivenkovaan vuonna 2003 sitä, että sotavoimaa ei saa käyttää toista valtiota vastaan muuten kuin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä. Entä nyt?

Pahinta on taas se, että meillä on vallassa nyt pelon ilmapiiri, jossa kansalle muistutetaan nyt alistumisen iloista. Pakotteet pelottavat mutta eniten pelottaa itänaapurin arvaamattomuus. Tämän takia Ukraina on jätetty nyt henkisesti yksin.

Ukrainan asia ei ole meidän.

Harkittu muistinmenetys?

Talvisodan aikana Suomi sai runsaasti tukea. Etenkin Ruotsissa tämä tuki realisoitui iskulauseessa ” Finlands sak är vår” – Suomen asia on meidän.

Vaikka itse Ruotsin hallitus oli kylmäkiskoinen, ei kansa ollut penseä. Sen lämmin tuki ja kansan innostus vaikuttivat yleiseen ilmapiiriin. Lopulta hallituksenkin oli taivuttava ja annettava vapaehtoisten ruotsalaisten tulla pohjoisen rintamalle.  Suomessa tätä tukea ei hävityn talvisodan jälkeen osattu vielä arvostaa mutta jälkipolville tämä oli tärkeä solidaarisuuden osoitus. Meillä taas tämä pienten kansojen välinen solidaarisuus – asettuminen pienen rinnalle suurta vastaan – näkyi ehkä parhaiten suhteessa Viroon. Sitä tuettiin sotavuosien aikana sikäli kun pystyttiin ja myöhemmin 1990-luvulla toimittiin innokkaasti pienen eteläisen naapurin puolesta.

Se olemmeko me pakotteiden rintamassa vai kieltäydymmekö niistä, on asia sinänsä. Minusta meidän ei pitäisi koskaan mennä maksumieheksi suurpoliittisiin talkoisiin. Tärkeintä olisi kuitenkin oman kansallisen itsekunnioituksemme takia aina muistaa se mikä on oikein ja mikä väärin. Kuka harjoittaa imperialismia ja kuka ei?

Kuten presidentti Paasikivi kerran totesi:

”…kylmä reaalinen analyysi on aina välttämätön…” Juho-Kusti Paasikivi päiväkirjassaan 14.4.1946

Toisaalta Juho-Kusti Paasikivi omissa päiväkirjoissaan käytti maamme ulkopolitiikan todellisuuspakoisesta itseymmärryksestä omaa suorasukaista termiään.  Hänen mukaansa suomalaisen ulkopolitiikan heikkous oli siinä, että sitä ei johdettu päällä vaan takapuolella.   

Kun haluttaisiin niin kovasti että Venäjä on kiva!

Harha-Venäjän paluu

Syy on yksinkertainen. Jotkut tutkijat kuin poliitikotkin ovat luoneet oman harhaisen maailmansa, jossa Venäjä ei esiinny sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen haluttaisiin olevan.  Meille niin elintärkeään asiaan on sekoitettu omia poliittisia intohimoja ja toiveita. 

Kyse on ollut ennen kaikkea historiantuntemuksen ja tutkimuksen pinnallisuudesta: on ollut paljon seksikkäämpää tutkia Venäjän kansalaisyhteiskunnan (sic??) kasvua kuin esimerkiksi historiaa.  Poliitikoille ja median edustajille ”toivioretki Venäjä” on ollut paljon mieluisampi lähtökohta kuin ”realiteettien Venäjä”.

Ukrainan kohtalon unohtaminen ja suomettumisen refleksien helliminen merkitsee oman menneisyyden unohtamista. Meille oltiin solidaarisia talvisodan aikana: olemmeko unohtaneet sen kauhean ajan kun jäimme yksin?

Tapammeko sielumme tällä suomettumisella?

Kuten JKP totesi kerran:

”…Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää. Minä ole aina ottanut asiat kovin vakavalta ja raskaalta kannalta, ja sentähden on elämä nykyään minulle niin painavaa. Pelkään, että me, jotka olemme nyt mukana, tuhoamme kansamme sielun, ja se merkitsee kansalle kuolemaa…” (J.K. Paasikivi, 25.10. 1946 lähettämättömässä kirjeessä ministeri Eero.A. Vuorelle.)

Arto Luukkanen

Järvenpää

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu