Kiovan malli kaksikielisyyden ongelmien ratkaisuksi

Terveisiä Kiovasta!

Olen parhaillaan täällä Ukrainan pääkaupungissa opiskelijoiden kanssa tutkimusmatkalla. Teemme haastatteluja ja aineistonkeräystä tulevaa kirjaa varten.

Haastattelut, keskustelut ja puhelut ihmisten kanssa avaavat uusia ja kiehtovia näkymiä myös vanhemmalle tutkijalle. Eräs mielenkiintoisimmista asioista täällä on se, että tässä maassa kaksikielisyyden ongelma on hoidettu äärimmäisen hyvin ja toimivasti. Kumpikin taho ymmärtää toista ja vastaa omalla kielellään toiselle.

Ehkä tämä on myös se syy siihen miksi tässä konfliktitilanteessa ei ole minkäänlaista kansallista vihaa tai epäluottamusta toiseen. Ukrainalaiset ymmärtävät venäläisiä ja venäjänkieliset heitä; molemmat ovat taas lojaalisia Kiovan nykyhallinnolle.

Vaikka maassa on sota, ei venäläisiä vihata – sikäläisiä vallanpitäjiä sitäkin enemmän.

Ehkä tässä ratkaisussa olisi meillekin esimerkkiä: miksemme me voisi ratkaista Suomen kaksikielisyys-ongelmaa (mikäli sitä on) samantyyppisellä tavalla?

Kaikki janoavat tasa-arvoa!

Viittaan nyt tässä tasa-arvon tunnustamiseen tärkeimmäksi kielipoliittiseksi arvoksi. Nyt se ei toimi.

Me Suomessa tarvitsemme tasa-arvoa. Tällä hetkellä ns. mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu oikeassa elämässä.

Viittaan tässä nyt opiskelijoiden kanssa käytyyn loistavaan keskusteluun ja siinä kuulemaani aitoon tarinaan.  

Eräs opiskelija kertoi tarinan siitä miten kaksi suomenkielistä miestä päätti lukion yhdessä ja toinen päätti mennä Dragsvikin varuskuntaan opiskellakseen kielen ja päästäkseen sen jälkeen helposti Helsingin yliopiston ruotsinkieliseen valtiotieteelliseen vaihtoehtoon. Hän oli päämäärätietoinen ja halukas vaihtamaan oman identiteettinsä vihreän oksan takia.

Toinen taas kävi Vekaranjärvellä ja pyrki sitten turhaan kaksi kertaa valtiotieteelliseen kunnes pääsi kolmannella kerralla.

Samaan aikaan se ruotsinkielisen vaihtoehdon valinnut oli jo päässyt maistamaan ruotsinkielisten säätiöiden ihanuutta ja rahoitusta; hänelle oli hänen omien sanojensa mukaan edessä ”mukava tulevaisuus ruotsinkielisessä yhteisössä”.

Toinen opiskelija taas paarusti sitkeästi eteenpäin kaksi vuotta menettäneenä ja ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia hakea ”Herran perintökansan” erityisstipendejä.

Miksei ruotsinkielisistä säätiöistä uskalleta puhua?

Minusta esimerkki oli pysäyttävä ja jätti paljon ajateltavaa.

Onko tosiaan niin, että tässä maassa tasa-arvo ei toteudu?

Miksi kansalaisten koulutuspolulla on kaksi tietä? Eihän se ole tasa-arvoa, että toinen pääsee sutjahtamalla korkeakouluihin siksi, että vain yrittää vaihtaa omaa identiteettiään? Entä miksi näistä ruotsinkielisistä säätiöistä ja niiden omaisuuksista ei uskalleta puhua niiden oikealla nimellä? Miksi ne rahoittavat vain toista kansanosaa? Miksei myös suomenkielisiä?

Niin Ukrainassa, Venäjällä ja Suomessa on yhteistä se, että ihmiset janoavat tasa-arvoa. Nyt tasa-arvo ei toimi. Eihän voi olla niin, että lahjakkaat ihmiset eivät pääse opiskelemaan siksi että heillä on väärä kieli? Ja ennen kaikkea…miksi me emme uskalla puhua ruotsinkielisen vähemmistön vaalimiseen ja kouluttamiseen tähtäävien säätiöiden ylivallasta?  Asia on meillä tabu ja jokainen joka koskee siihen, saa tartunnan, Helsingin Sanomien kirouksen tai ”mustanaamion pahan merkin”.

Kyse ei ole nyt siitä, että Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät olisi olennainen osa tätä kulttuuria.  Kyse ei ole siitä, että perussuomalaiset aikoisivat ”keittää padassa” ruotsinkielisiä. Päinvastoin, näitä ihmisiä tarvitaan. Teitä tarvitaan tässä Suomenmaassa ja luulen, että se oikea tasa-arvo poistaisi monia suuria ongelmia näiden kahden kansanosan välillä.

Tärkeintä olisi, että jokaiselle suomalaisille kielestä riippumatta toteutuisi mahdollisuuksien tasa-arvo.

Arto Luukkanen

Järvenpää 

ps. vihapuhe pois! 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu