Nemtsovin murha ja Suomen kohtalo

Nemtsovin murha ja Suomen kohtalo

Kuuluisa venäläinen kirjailija Vasili Grossman kuvasi Stalinin jälkeisessä kirjassa ”Elämä ja kohtalo” sitä kuinka NL:n totalitaristinen hallinto perustui sille, että se voi kiihottaa tunteita oikeaan ja todelliseen vihaan.

Hän esimerkiksi vertasi saksalaisten sodan aikana tekemää juutalaisten joukkomurhaa Ukrainassa ja Valko-Venäjällä Stalinin kampanjaan rikkaiden talonpoikien ”likvidoimiseksi”. Vihan lietsonta ja väkivalta liittyi NL:n syvimpään olemukseen.

**

Grossmannin mukaan väkivalta muuttui totalitaristisessa yhteiskunnassa niin todelliseksi ja aidoksi, että ”sillä ei ole loppua ja että siitä tulee mystisen palvonnan ja kunnioituksen kohde”. Väkivalta muuttui tässä prosessissa hyväksytyksi keinoksi ja vastustajan murhaaminen on vain eräs käytännön keino omien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tapa siirtyi uudelle Venäjälle.

Grossmannin visio tuli lihaksi ja vereksi Neuvostoliiton tuhon jälkeen, jolloin väkivalta rysähti venäläisen yhteiskunnan keskiöön. Jeltsinin kaudella palkkamurhat ja rikollisuus nostivat päätään niin, että jotkut tutkijat ovat puhuneet 1990-luvun hiljaisesta sisällissodasta.

Väkivallan kausi hiljeni 2000-luvun alussa, jolloin maan poliittinen tilanne selkisi. Maan johtoon tuli Vladimir Putin ja hänen sekurokratiansa. Väkivallan monopoli tuntui olevan taas valtion käsissä; se päätti taas kuten NL:ssa, kuka sai elää ja kenen piti kuolla.

Uusi Venäjä on käyttänyt tätä oikeutta. On selvää, että Venäjän ”Putinin kollektiivi” on käyttänyt valikoitua väkivaltaa omia vastustajiaan vastaan: petturit kuten Litvinenko on murhattu näyttävällä tavalla ja toisinajattelijat ovat joko hukkuneet ammeeseen, ammuttu porttikäytävään, kuolleet sydänkohtaukseen vankilassa tai ovat sitten lojuneet 10 vuotta vankileirillä. Väkivallan kultti on siirtynyt Venäjällä myös ulkopolitiikkaan; sillä saa tuloksia – ainakin lyhyellä aikavälillä.

Nemtsovin murhan merkitys Venäjällä

Mielenkiintoisinta tässä Boris Nemtsovin murhassa on se, että jos hallitseva Venäjän eliitti olisi halunnut pelastaa uhrin, se olisi voinut tehdä niin. Merkittävien palkkamurhien tilaamisen ja organisoinnin sanotaan nykyään vaativan korkeimman johdon hyväksynnän. ”Turhien murhien” tekijöitä otetaan kiinni ja tilaajia rangaistaan. Murhan toteuttaminen Moskovan hyvin valvotussa keskustassa on siten myös symboli ja varoitus: älkää kuvitelkokkaan että kukaan olisi meiltä turvassa! Pettureille ja kiusankappaleille käy näin.

Tässä vaiheessa murhan syiden ja tekijöiden selvittely on vielä alussa. Putinin ”kollektiivin” syyllisyys näyttää varsin todennäköiseltä mutta todistettua se ei ole. Toisaalta se, että murhatutkimuksen linjat näkevät mahdollisiksi syyllisiksi ”islamistit” tai ”CIA” kertoo karkeasta disinformaatiokampanjasta.

Potentiaalisten syyllisten etsintä voi tuottaa vaikeuksia sillä joko a) murha tapahtui ilman Venäjän johdon lupaa – mikä merkitsee sitä, että Putinin hallinto on menettämässä otettaan b) tai se tapahtui sen hyväksynnällä – mikä merkitsee, että kansaa ja oppositiota ajetaan nyt todella ahtaalle.

Jos vaihtoehto B on totta, merkitsee se sitä, että Venäjän johdolla näyttää olevan nyt syvempi ja strategisempi ajattelu hukassa. Toisaalta Ukrainan järjettömien tapahtumien valossa sekin näyttää olevan mahdollista. Nemtsovin murha kertoo siitä, että Suomella on nyt itänaapuri, joka ei ymmärrä omaa kansallista etuaan ja on valmis kummallisiin väkivaltaisiin kampanjoihin oman valtansa varjelemiseksi.

Mielenosoitusten kohtalo riippuu paljolti siitä kuka uskaltaa osallistua niihin. Nyt lukumäärä ja mielenosoitusten rajuus ratkaisee. Nemtsovin murha tulee kiristämään Venäjän ilmapiiriä. Nyt oppositiolla on oikea ja aito marttyyri, joka vastusti sotaa ja piti sen jatkumista Putinin hulluutena.

Suomalainen disinformaatiopolkka

Maamme presidentti pelasti Suomen maineen. Hänen suoraselkäinen näkemyksensä murhasta ansaitsee hatunnoston. Monille Venäjä-romantikoille tämä murha on hirveä pettymys: se oma kaunis Venäjä on nyt kuollut. Todellisuus kolkuttelee.

Pahinta ja surkeinta olivat tässä episodissa ns. asiantuntijoiden surkuhupaisat valkopesu-yritykset.

En tiedä miksi valtiovalta on tukenut tällaisia disinformaatiopesäkkeitä mutta on luultavaa, että vaalien jälkeinen hallitus – olipa sen koostumus mikä tahansa – tulee puuttumaan tähän. Emme tarvitse valkopesua vaan aitoa tietoa ja viileää analyysiä. Suomalaisen yhteiskunnan lustraatio on tässä mielessä vielä edessä.

Suomen ja Venäjän perussuhteet: meidän puoleltamme järkkymättömät ja perustuvat ”toiseen Venäjään”

Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa nämä lyhytaikaiset konjunktuurit eivät kaikesta niiden traagisuudesta vaikuta asioiden peruslinjoihin. Ikävää ja totta mutta realismia.

Kuten presidentti J-K. Paasikivi totesi 19 toukokuuta 1946 (Kaatuneiden päivä)…”luja ja vilpitön ystävyys Neuvostoliiton kanssa…mitään sekaantumista Suomen asioihin ei saa tulla kysymykseen…”. Paasikiven aikana Neuvostoliitto oli todellinen suurvalta; se oli juuri voittanut II maailmansodan ja rakensi omaa imperiumiaan Itä-Eurooppaan. Olimme yksin.

Tilanne on periaatteessa samantyyppinen. Olemme yksin. EU:n solidaarisuus ulottuu huippukokousten ”cafe-parfait-muussi” osastoon saakka eikä USA:n nykyinen hallinto ole halukas sekaantumaan eurooppalaisiin likaisiin pikku sotiin.

Paasikiven ajatuksena oli se, että maamme ulkopolitiikka ei saa joutua ristiriitaan Neuvostoliiton kanssa. Periaatteessa hyvät suhteet ovat kannatettava asia. Ongelma on kuitenkin siinä, että nykyinen Venäjä ei suinkaan halua kunnioittaa tätä vastavuoroisen puuttumattomuuden periaatetta. Esimerkiksi Baltian suhteen sillä on ns. kana kynimättä.

Samoin Suomen ”strutsipolitiikka” on innostanut sitä jatkamaan painostusta ja kaikenlaisten ”kaiken-ymmärtäjien” ja provokaattoreiden tukemista. Venäjän kannalta niiden tukeminen näyttää viisaalta vaikka täältä käsin se on käsittämätöntä typeryyttä. On nimittäin todella vaikeata saarnata venäjänkielen ja kulttuurin opiskelemisen tärkeyttä kun maan julkisuuskuva muodostuu maassamme ns. lunatic fringen siiven tempauksista.

Näin historioitsijana voisin hyvällä syyllä todeta, että Venäjän tulevaisuus kuuluu loppujen lopuksi venäläisille itselleen – sille toiselle Venäjälle, joka on syntymässä ja joka perustuu kuten muutkin demokraattiset yhteiskunnat: totuuteen ja oikeuteen.

Tämän Venäjän takana ei ole väkivaltaa tai pakotetun imperiumin ruoskaa vaan kulttuurisuutta, humanisuutta, kirjallisuutta ja taidetta. Sen Venäjän edusmiehet ja lähettiläät ovat Puškin, Tolstoi ja Dostojevski – eivät Višinsky, Berija tai Ješov.

Kaiken takana on historian perusopetus siitä, että Venäjän imperiumi on nyt vähitellen muuttumassa ja että sen maan omat kansalaiset eivät enää suostu olemaan pelkästään hallittavia vaan myös hallitsijoita.

Aika on armoton myös meikäläisille suomettujille – suomalainen yhteiskunta tekee pian oman välienselvittelynsä menneisyyden kanssa. "Jo on kirves asetettu puun juurelle…".

Arto Luukkanen

Järvenpää

ps. Huomenna maanantaina on kirjan ”Lustraatio” julkistus. Toimittaja: Pekka Virkki. Kirjoittajat: Jukka Mallinen, Martti Puukko ja Arto Luukkanen. Luvassa on suoraa puhetta Venäjästä ja Suomesta.

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu