Venäjää ei saa ymmärtää väärin?

Kun Hesari meni diktatuurin kanssa marjaan

Venäjän ja Ukrainan suhteiden käsittely ei Suomessa ole aina ollut helppoa. Sama pätee Venäjä-tutkimukseen. Eräs suurin syy tähän on ollut maamme mediaa ja poliittista eliittiä vaivaava arkuus keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. Jos Venäjästä jotain sitten puhutaan, sen pitäisi olla oikea-oppista jargonia tai valmiita politiikka-ohjeita sisältävää tekstiä. 

Yliopistollisen tutkimuksen tärkeimpänä tehtävänä ei kuitenkaan ole – kuten usein väärin luullaan – toimia median tai vallanpitäjien kristallipallona. Tutkimusta harjoitetaan tiedon intressin itsensä takia; se on tutkimuksen itseisarvo.

Väärien tietojen ongelma

Akateeminen perustutkimus tähtää tiedon lisäämiseen ja tässä tehtävässä tutkijat voivat tietenkin palvella myös tiedonvälityksen tai poliittisen vallan intressejä omilla tutkimustuloksillaan tai tulkinnoillaan.

Aina tulokset eivät ole kuitenkaan poliittisesti korrekteja eivätkä niiden antamat arviot palvele median intressejä. Silloin niistä tulee ns. väärää ja vahingollista tietoa. Jotkut tulokset saattavat olla myös poliittisesti vääriä ja silloin ne sivuutetaan tylysti.

**

Seuraava lyhyt katsaus tiivistää kirjani ”Hajoaako Venäjä? – Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862 – 2000” (2001) saamaa julkisuutta Helsingin Sanomissa maaliskuussa 2001. Harva Venäjän historiaa käsittelevä kirja on saanut niin monta pääkirjoitusta ja poliittista tuomiota.  Keskustelu jatkui vielä pitkään lehden sivuilla, kunnes se sitten lehden taholta julistettiin päättyneeksi.

Nyt 14 vuotta keskustelun jälkeen on mahdollista viileästi tarkastella käytyä keskustelua nykyisen tiedon varassa. Vertailu on helppoa: mitä puhuttiin ja mitä todella tapahtui, miten vaikeaa oli puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  

Vuosi 2001 – Helsingin Sanomat hallitsi yhdessä SDP:n kanssa

Tämä maamme johtavassa päivälehdessä käyty keskustelu oli varsin kiinnostavaa ennen kaikkea sen takia, että siinä käsiteltiin Venäjän senaikaisen hallinnon ja presidentti Putinin roolia.

Aihe oli silloin kuten myös nyt tulenarka. Silloinen maamme johto oli varpaillaan uuden energisen Venäjän presidentin edessä. Keskustelun pyörteissä oli mukana luonnollisesti vanhoja suomettumisen ajan refleksejä; siinä testattiin myös sen aikaisia poliittisen korrektiuden rajoja: mitä Venäjästä sai sanoa ja mitä ei saanut. Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun itsesensuuri rehotti.

Näin keskustelun taustaksi kannattaa palauttaa mieleen tilanne 2000-luvun alun Suomessa. Maamme ulkopoliittinen johto oli silloin täysin Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen (SDP) hallussa. Maan presidentiksi oli tullut vuonna 2000 tullut SDP:n Tarja Halonen – miltei yhtä aikaa Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Pääministerinä toimi Paavo Lipponen – SDP. Sauli Niinistön Kokoomus soitti silloin arasti vain toista viulua.

Suomen ulkopoliittisena intressi oli silloin vielä enemmän kahtiajakautunut kuin nyt. Toisaalta uusi EU-integraatio huumaannutti ja innosti. Olihan maamme vuonna 2000 EU:n puheenjohtajamaana. Toisaalta uusi johtaja Venäjällä innosti; lähenisikö itäinen naapurimme länttä, olisiko mahdollista nähdä uusi johtaja ”naapurin poikana Pietarista?”. 

Helsingin Sanomien rooli maamme mielipide-ilmaston johtajana oli tällöin vielä järkkymätön. Lehtikonserni teki silloin taloudellista tulosta ja sen mahti näkyi kaikessa. Sen jälkeen kun Uusi Suomi oli mennyt konkurssiin, ei Helsingin Sanomilla ollut todellista kilpailijaa.

Hesari oli todellinen ”Suomen Pravda”, jonka rooli erityisesti kulttuurin asioissa oli ehdoton. Sen kulttuuriosaston antamat paavillisen erehtymättömät arvostelut tai miltei fetwalliset määritelmät tuhosivat lupaavia uria tai nostivat niitä ylös.

Tämä kaikki oli mahdollista, sillä lehden taloudellisen romahduksen ja rappion päivät olivat vielä edessä eikä sosiaalinen media kyennyt vielä haastamaan virallista mediaa. Aika oli Hesarin kulta-aikaa; yleensä maakuntalehdet toistelivat orjallisesti pääkaupunkiseudun kulttuurikuplan antamia ohjeita. Ne eivät silloin poksahtaneet helposti.

Hesari lähti diktatuurin kanssa marjaan?

Suhteessa Venäjään Sanomien lehtikonserni harjoitti siihen aikaan suurta varovaisuutta; sillä oli Venäjällä tulevia taloudellisia intressejä kehiteltävinä ja suhde uuteen presidenttiin merkitsi paljon. Putinin suhteet Turkuun ja Suomeen olivat poikineet myös ”erityissuhteita” ja niitä käsiteltiin päätoimittajatasolla.

Näytti siltä, että päätoimittaja Erkki Pennanen sai myös jonkinlaisen ”hovitoimittajan” aseman; hän pääsi haastattelemaan uutta Venäjän presidenttiä. Kaikesta päättäen näihin sydämellisiin suhteisiin panostettiin paljon.

Hännän heiluttaminen kannatti aluksi. Sanoma pääsi Venäjän markkinoille pitkän odottelun jälkeen vuonna 2005. Sanoma hankki omistukseensa Independent Media -tytäryhtiönsä kautta mm. osuuden yhdestä Venäjän suurimmista talouslehdistä, Vedomostista sekä myös englanninkieliset The Moscow Times ja St. Petersburg Times -lehdet, sekä useita aikakauslehtiä.

Omistukset ja hovimiehen elkeet eivät kuitenkaan auttaneet loppupelissä. Sanomalle kävi lopulta kuten Hesarille; se ei kyennyt pitämään puoliaan. Viimeinen naula arkkuun oli Venäjän duuman vuonna 2014 valmistelema lakiehdotus, joka rajoittaisi ulkomaalaiset omistukset tiedotusvälineissä korkeintaan 20 prosenttiin. Samalla kiellettäisiin media-alan yritysten perustaminen ja omistaminen niiltä, joilla on voimassaoleva kaksoiskansalaisuus.

Tämä kaikki oli vuonna 2001 kuitenkin vain pahaa unta.

Vuonna 2001 Putin oli Hesarille sankari ja Venäjän pelastaja; Putinia kohdeltiin lehden sivuilla silloin hillityn arvostavasti mutta samalla innostuksella kuin myöhemmin toimitusjohtaja Pekka Perää ja Talvivaaran kaivosta.

Mainittakoon vielä se, että silloin elettiin sitä muinaisaikaa, jolloin Venäjä-tiedon tulkitsijoita ei ollut joka oksalla. Esimerkiksi Aleksanteri-Instituutti ei vielä ollut kaikkea Venäjää koskevan tiedon lähde ja auktoriteetti.

”Mikä ihmeen sekurokratia?”

Kaiken aloitti siis keväällä 2001 ilmestynyt kirja, joka sisälsi väärää tietoa ja vahingollista tulkintaa.

Pian julkaisun jälkeen päätoimittaja Erkki Pennanen aloitti omassa lehdessään ”Hajoaako Venäjä” –teoksen arvovaltaisen teilaamisen. Puitteet olivat juhlavat; kelpo päätoimittajamme otsikoi oman etusivulle sijoitetun kolumninsa (13.3.2001) juuri väliotsikon sanoilla.

Siteeraan Pennasta suoraan:

”…journalistien käsissä sekurokratia on lähinnä hupaisa, korkeintaan ilkeämielinen letkautus siitä, että KGB-taustan omaava Putin on haalinut hallintonsa avainpaikoille silmäänpistävän monia turvallisuuspalvelutaustan omaavia henkilöitä. Venäjän historiasta juuri yliopistollisen oppikirjan kirjoittanut Arto Luukkanen käyttää sen sijaan termiä ikään kuin kyse olisi jo Venäjän uudesta hallitsemismallista….”

Pennasta ärsytti erityisesti se, että tutkijan tulkinnan mukaan turvallisuuspalvelun valta ankkuroitui neuvostoaikojen stalinistiseen mentaliteettiin ja sen henkiseen perintöön. ”Naamioitujen veropoliisien tekemät ratsiat Moskovassa Luukkanen näkee varoituksena esimerkiksi rikkaille liikemiehille, että Putinin sekurokratia ei suvaitse liian mahtavia kilpailijoita ja että kaikki ovat sen edessä turvattomia…”

Pennasen mukaan kirja oli aivan…aivan liian pessimistinen Venäjän tulevaisuuden suhteen. Erityisesti seuraava tulkintani oli erityisen raskauttava ja huono. Pennanen siteerasi sitä tarkasti: ”…hajoavan imperiumin haasteisiin tullaan vastaamaan entisillä keinoilla: väkivallalla ja valvonnalla. Venäjän järjestelmä tarvitsee pystyssä pysyäkseen ulkoista vihollista, todellista tai tekaistua. Sillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin sotatilan jatkaminen Tsetsheeniassa. Kansan motivaation kohottamiseksi on luotava uusia kriisejä. Tällöin uuden pommi-iskut ja provokaatiot, olivat ne sitten kenen tekemiä, olisivat enemmän kuin tervetulleita hallitukselle, jonka legimiteetti nojaa poikkeusoloihin…”

Pennaselle tämä oli liikaa. ”Rajua tekstiä historiantutkijalta, joka tuntuu kirjansa loppusivuilla tempautuvan vapaa fantasian ja päiväkohtaisen spekulaatiojournalismin pyörteisiinLuukkanen esittää kuitenkin väitteitä ja johtopäätöksiä, jotka ovat vääriä, vahvasti asenteellisia tai vähintäänkin ennenaikaisia…tämän päivän Venäjän luonnehtiminen sekurokratiaksi, turvallisuuspalvelun valtaan perustuvaksi maaksi, kelpaa todellakin vain kriittiseksi letkautukseksi Putinin nimityspolitiikasta…”

Pennanen myös puolusteli Putinia hellän ymmärtävästi:

”… Jokainen johtaja pyrkii hakemaan uskotuikseen parhaita henkilöitä siitä piiristä jonka hän tuntee…mistään uudesta järjestelmästä ei tarvitse olla kyse…”

Päätoimittajan antama murska-arvio tarjosi tietysti hyvä mahdollisuuden vastata tähän kritiikkiin. Vastineeni ”En tee kirjassani Venäjän historiasta kauhukertomusta” ilmestyi kahta päivää myöhemmin (15.3.2001). Yleensä alkuperäinen arvostelija ei pääse huomauttelemaan vastineisiin mutta tällä kertaa se oli helppoa.

Pennanen käytti kuitenkin päätoimittajan oikeutta saada viimeisen sanan.

Vastineeseeni liitettiin mukaan Pennasen kommentti: ”Luukkanen vääristelee ja tulkitsee tarkoitushakuisesti…”.

Väärä arvostelu?

Helsingin Sanomat oli tämän jälkeen pidättyvä eikä sallinut enempää keskustelua. Muutama harva poikkeus kuitenkin sallittiin. Niistä tärkein lienee tutkija Anssi Kullbergin 17.3. 2001 kirjoittama juttu, jossa ihmeteltiin Pennasen suomettuneisuutta. Kullbergin mukaan ”…Pennasen kirjoituksesta kuultaa läpi, ettei Venäjää saisi Suomessa edelleenkään tutkia samoilla kriteereillä, joita sovelletaan muiden maiden politiikan ja historian tutkimukseen…”

Kiistan varsinaiseksi tuomariksi Helsingin Sanomat pyysi sitten tiukkana kriitikkona tunnetun arvioitsijan, professori Osmo Jussilan. Hänen arvionsa tehtävänä oli ilmeisesti asettaa tämä kirjan väärä tulkinta sopivaan valoon. Jussilan teksti olikin väkevää.

Professori ei kuitenkaan tuominnut kirjaa vaan kirjoitti 23. maaliskuuta 2001 seuraavaa:  

”…Luukkasen yleisesitys on mielestäni yleisesti erittäin hyvä…suosittelen kirjaa  lämpimästi…”

Keskustelun ryöppy

Nyt Helsingin Sanomien arvovalta oli vaakalaudalla ja muutkin kirjoittajat heräsivät lukemaan ja arvostelemaan kirjaa. Siitä kirjoitettiin pian monta vastinetta (28.3., 29.3., 30.3. 1.4.). Mukana oli esimerkiksi Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin johtaja Valdemar Melanko, jonka mukaan kirjasta puuttui ”historiallinen ulottuvuus” ja jonka mukaan kirjoittaja alisti tutkimuksen sitä varten, että ko. tutkija voisi ”antaa kaikkitietäviä lausahduksia televisiossa ja jolle suotaisiin akateeminen virka, mahdollisesti jopa professuuri…”. Seppo Sinervo Espoosta taas oli verrannut Pennasen arvostelua kirjoitettuun kirjaan ja havainnut, että ”tulos ei ole Pennasta mairitteleva”. Sinervän mukaan Putinin päämääränä oli diktatuuri tai monarkia. Mukaan tuli myös tutkija Ilmari Susiluoto, jonka mukaan kirja oli ”kolahtanut johonkin” (Suurvallan naapuruus velvoittaa). 

Mielenkiintoisimman vastineen kirjoitti tutkija ja evp. ev.lt. Esa Seppänen, joka halusi käsitellä ko. kirjaa lähihistorian kannalta. Hänen mukaansa sekurokratia on osuva määritelmä ja että kyseissä maassa voi tapahtua mitä tahansa (21. huhtikuuta 2001). Tämän jälkeen keskustelu olisi alkanut edetä omalla painollaan mutta se ei käynyt päinsä.

Se pysäytettiin.

Päätoimittaja Erkki Pennanen halusi kuitenkin vielä palata asiaan lokakuun toisena päivänä 2001 (9/11 2001 jälkeen) huomauttamalla omassa pääkirjoittajan kolumnissaan siitä, että Putinhan tekee itseään tykö ja tuli lännen liittolaiseksi terrori-iskujen jälkeen. ”…Ehkäpä Luukkanen on valmis myöntämään, että viime kuukausina Venäjä on näyttänyt kehittyvän myönteisempään suuntaan…”

Mitä tästä voi oppia?

Kun Hesari lopetti keskustelun, se jatkui muilla foorumeilla.

Se, mitä Venäjällä on sen jälkeen tapahtunut, onkin sitten jo aivan eri juttu.

Jokainen ymmärtäväinen lukija voi kuitenkin miettiä sitä miten kirja ja siinä olevat tulkinnat toteutuivat.

**

Ehkä keskustelussa on medialle, talouselämälle ja politiikalle jotain itsekritiikin aihetta. Kysymyksiä on monia: kannattaako median mennä diktatuurin kanssa marjaan? Oliko Fortumin investointi Venäjälle ihan viisas teko?

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto 

**

Kyseinen teksti ilmestyy syksyllä ilmestyvään kirjassa: ”Tuntematon sota? Venäjä ja Ukraina 2000-luvulla” (Työnimi: Matka Ukrainaan).

Kirjan kustantaa Auditorium kustannusyhtiö. Ryhmä vuosina Helsingin yliopiston Maailman kulttuurin laitoksella 2014-2015 Ukraina-maaseminaariin osallistuneita korkeakouluopiskelijoita kirjoittaa siihen tietoiskuja.

Kirjoittaja toivoo aiheesta avointa ja kriittistä keskustelua tällä foorumilla.

 

 

 

 

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu