Kyisen pellon raivaaja – Timo Vihavainen

Kyisen pellon raivaaja – Timo Vihavainen

(Puhe professori Timo Vihavaiselle – hänen jäähyväisluentonsa jälkeen pidetyllä vastaanotolla 6.5. 2015 klo 17.30.)

Arvoisa herra professori, arvoisat kuulijat!

Professori Timo Juhani Vihavaisen väkevää – tähän astista – elämäntyötä voisi verrata Kalevalan Ilmarisen kyisen pellon auraamiseen. Hän on toiminut Suomen Venäjä-tutkimuksessa aktiivisesti – ei vain in nomine – vaan in re jo vuodesta 1980 aina vuoteen 2015 saakka.

Näin kollegana ja ystävänä toivon hartaasti koko suomalaisen tiedeyhteisön puolesta, että Sinä Timo jatkaisit yhä vielä tämän kyisen pellon raivaamista. Eläkkeelle pääseminen merkitsee tässä tapauksessa ainoastaan sitä, että voisit nyt yhä railakkaammin jatkaa tutkimuksiasi ja samalla hyödyttää niin akateemista kuin myös yhteiskunnallista keskustelua.

Sinua tarvitaan!

Vertaus Timosta kyisen pellon kyntäjänä on sikälikin sattuva, että professori Timo Vihavaisen toiminta on suuntautunut ennen kaikkea Venäjän-tutkimuksen perusteiden luomiseen ja samalla myös kaikenlaiseen Venäjään liittyneen charlattanismin torjuntaan.

Suomeksi sanottuna: tienraivaajan ja terveen järjen äänen korostajan tehtävä ei ole ainoa ollut helppo. Vihavainen on ollut luomassa suomalaista Venäjä-tutkimusta aivan alusta lähtien, hän on kasvattanut uusia tutkijasukupolvia ja samalla myös pyrkinyt introdusoimaan siihen ns. tervettä järkeä.

Edelläkävijä

Mainittakoon niille, jotka eivät tiedä, että vuosina 1980−98 Vihavainen toimi Helsingin yliopiston assistenttina. 1980-luvulla hän loi maamme ensimmäisen Venäjää ja Itä-Euroopan tutkimukseen kohdistuneen opintokokonaisuuden Renvall-Instituutin yhteyteen. Muita ei vielä ollut.

Kyseisen opintojakson vankkana pohjana oli ja vieläkin ennen kaikkea historian, politiikan ja yhteiskunnan tutkimuksen traditio. Minulla oli kunnia olla sen ensimmäinen suorittaja. On hyvä muistaa, että Venäjän-tutkimus ei vielä 1980-luvulla ollut ”muoti-tiede”. Rahoituksen vihreät niityt eivät vielä silloin kukkineet. Oman pääaine-statuksensa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus sai aluetutkimuksen maisteri ja tohtoriohjelmien hyväksymisen yhteydessä 2000-luvulla. Yleinen byrokratia viivytti tätä hanketta yli 10 vuotta.

Venäjä on politiikanteon kohde – yliopistossakin

Edellinen tiukka taistelu kertoo siitä, että suomalainen Venäjän-tutkimus on koko olemassaolonsa aikana kärsinyt politiikanteon muuttuvista tuulista. Autonomian aikana Venäjän keisarikunnan virkakoneisto saneli ylhäältä käsin opiskelevan nuorison Venäjä-tietouden.

Esimerkkinä tästä linjasta voidaan mainita esim. 1850-luvun tilanne, jolloin keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa oli peräti kaksi venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria, joiden haltijat oli kumpikin nimitetty suoraan Pietarista ohi yliopiston oman virantäyttömenettelyn.

Sortovuosien aikana suhde Venäjään tulehtui myös akateemisessa maailmassa; venäjän kieli ja sen kulttuuri koettiin opiskelijoiden keskuudessa vieraaksi kun niitä koetettiin tyrkyttää väkisin suomalaisille.

Itsenäisyyden jälkeen ei Venäjän historiaa tarvittu

Suomen itsenäistyttyä tilanne muuttui päinvastaiseen suuntaan; suuresta itäisestä naapurista ei haluttu tietää mitään. Venäjän historian koettiin tänä aikana uhaksi, sen ainoa oppituoli muutettiin nopeasti 1920-luvulla Suomen ja Skandinavian historian viraksi. Venäjän historia muuttui vastustajan historiaksi.

Kylmän sodan aikana Venäjä-tutkimuksessa koettiin uudelleen vastakkainasettelun aikoja ja siksi olikin turvallisinta jättää asia tuuliajolle. Meille ei perustettu alan erityistä oppituolia.

Kylmän sodan päättyminen ei kuitenkaan ratkaissut ko. ongelmaa vaikka Suomella ja suomalaisilla säilyikin, maantieteellisestä läheisyydestä johtuen, aina oma kansallinen, luonnollinen etunsa vaalittavanaan Venäjän suhteen. Euroopan Unioniin liittymisen myötä innostus Venäjään onneksi hieman kasvoi, sillä se koettiin, ainakin virallisesti, erääksi korkeakouluissa suoritettavan tieteen tekemisen painopistealueeksi.

Tiedebyrokratiasta saatiin selkävoitto, kun kuonna 2002 astui 5-vuotiseen pooliprofessuuriin ensimmäinen Venäjän tutkimuksen professori, Timo Vihavainen, jota sitten jatkettiin vuonna 2007 aina tähän päivään. saakka.

Toivoa sopii, että Venäjän-tutkimusta ei jätetä nyt uudelleen 60 vuodeksi tuuli-ajolle ja ilman professuuria. Suomi taitaa olla entisistä ei-ENL:n alueen maista ainoa, jolla tätä pysyvää oppituolia ei ole. Tosisuomalainen saavutus tietysti sekin.

Tieteen harharetkiä vastaan

Kuten edellä on todettu, Timon ”kyisen pellon raivaajan tie” on ollut taistelua poliittisia tuulia ja muoti-oikkuja vastaan.Venäjä-tutkimukseen on liittynyt monenlaisia sivu-askelia; onpa sinne tehty ihan oman tieteenalansa ns. siirtymätiede (transitiologia).

Kuten amerikkalainen professori Stephen F. Cohen on antanut ymmärtää, kyseinen ilmiö kuvasti enemmänkin läntisiä toiveita kuin Venäjän todellisuutta. Läntinen ristiretki Venäjän muutoksien ohjailemiseksi osoittautui epärealistiseksi ja myös hitusen rasistiseksi. Kyseessä oli poliittinen illuusio, jossa kuviteltiin Venäjän muuttuvan omien poliittisten toiveiden mukaiseksi maaksi.

Mutta…rapatessa roiskuu ja poliittiset harharetket kuuluvat osaksi tieteenhistoriaa. Yhden tieteenalan dominanssi on vahingollista monitieteisyyttä vaativalle aiheelle. Ikävimmillään historiaan perustamaton Venäjä-tutkimus on redusoinut ja teoretisoinut tutkimusaiheensa tunnistamattomaksi käsitesumpuksi, josta itse todellisuus on kaukana.

Siksi tarvitaankin Timon aina korostamaa monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä, jossa eri alat täydentävät toisiaan. Tässä työssä sinä Timo olet ollut aivan korvaamaton – järjen ääni on kuulunut – mikäli sitä on haluttu kuunnella.  

Monipuolinen ja kansainvälinen Vihavainen

Kysein pellon kyntäjän tie on ollut myös monipuolista. Wikipedian antama kuva Timon elämäntyöstä on ymmärrettävästi suppea. Venäjän historian ohessa hänen sanotaan siellä tutkineen myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle. Hän on julkaissut muun muassa kirjat Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia (1991), Länsimaiden tuho (2009) ja Itäraja häviää (2011). Kyseessä on selvä ”understatement”, jossa ei ole ymmärretty Venäjän-tutkimuksen luonnetta.

Mainittakoon nyt, että Timon tutkimusintressit kuuluvat kansainväliseen Venäjän-tutkimuksen ”mainstream” virtaan ja ennen kaikkea sen anglosaksiseen: monitieteiseen ja moni-alaiseen traditioon.

Englannissa tutkimus keskittyi aluksi Lontoon yliopistoon, johon perustettiin School of Slavonic and East European Studies, joka alkoi tutkia monitieteisesti ensimmäisessä maailmansodassa hajonneiden Venäjän ja Itävalta-Unkarin keisarikuntien seuraajavaltiota. Maailmansotien välisenä aikana tutkimus keskittyi Saksaan ja Englantiin ja monitieteisyyden traditio alkoi voimakkaasti korostua bolshevistisen Neuvostoliiton sekretiivisen luonteen johdosta. Tutkimuksen kohde oli siinä määrin läntisestä Euroopasta eristynyt, että traditionaaliset metodit eivät olleet kovinkaan käyttökelpoisia lähdeaineiston puutteen takia.

Toisen maailmansodan aikana Venäjän tutkimus sai voimakkaan piristysruiskeen, kun sotilaallisesti tärkeää liittolaista haluttiin oppia ymmärtämään. Sodan jälkeen intressi kasvoi entisestäänkin ja tutkimuksen kärki siirtyi USA:han, jossa kehittyivät sovjetologian traditiot. Tyypillistä sovjetologialle sanan laajassa merkityksessä –erotukseksi kremlologiasta –  oli pyrkimys Neuvostoliiton kokonaisvaltaiseen tuntemiseen, jotta sen politiikkaa, voimavaroja, mahdollisuuksia ja rajoituksia voitaisiin ymmärtää.

Timon tutkimuksellinen lähestymistapa on ollut edellä mainitun lisäksi perinpohjaista ja historiaan ankkuroituvaa. Siinä on kiinnostuttu kirjallisuudesta, kansanperinteestä, hallinnollisesta traditiosta ja uskonnostakin. Siinä ei ole lähdetty virallinen ”augurismin” tai ”ennustamisen” tielle. Se on ollut sikälikin onnellista, että nämä selittäjät eivät kyenneet ennustamaan Neuvostoliiton hajoamista tai yleensä mitään poliittisesti merkittävää Venäjän suhteen. Ns. keittiö-analyysit eivät ole kuuluneet akateemiseen perinteeseen.

Syykin on selvä. Poliittisen historian ennustaminen on asia, jota nykyisen käsityksen mukaan on pidettävä jo sinänsä mahdottomana, koska se viime kädessä perustuu laskemattomaan inhimilliseen tekijään.

Timon toiminta on perustunut myös alkuperäisen ja autenttisen venäläisen tradition ymmärtämiseen; siihen tähtäävä monitieteinen tarkastelu ei ole ikinä kärsinyt romahdusta. Se on yhä voimissaan käytännöllisesti katsoen kaikissa Venäjän tutkimuksen instituuteissa. Sen ehkä maineikkain edustaja on Richard Pipes, joka aikanaan toimi USA:n presidenttien neuvonantajana. Ja jonka edustaman linjan voidaan katsoa edesauttaneen Neuvostoliiton romahdusta. Pipesin hiljattain ilmestynyt omaelämäkerta ”Vixi” (olen elänyt) voisi yhtä hyvin olla nimeltään ”Vici” (olen voittanut).

Yhteistyötä venäläisten kanssa

Venäjän tutkimuksen traditio täydentyy ja kehittyy nyt erityisen voimakkaasti sen ansiosta, että siihen antavat panoksensa myös itse venäläiset ja siksi että tutkimuksen mahdollisuudet ovat laajentuneet ja vanhoja ja usein enemmän tai vähemmän kaavamaisia käsityksiä voidaan kritisoida ja täydentää runsaalla uudella aineistolla.

Voidaan todeta, että läntisen Venäjän tutkimuksen monitieteinen perinne nauttii myös parhaissa venäläisissä tutkimuslaitoksissa erittäin suurta arvostusta ja on saamassa sieltä paljon eteviä seuraajia. Tutkimuksen kärki on kuitenkin yhä USA:ssa ja Länsi-Euroopassa. Kun Suomi on 1990-luvulta alkaen ollut kehittämässä omaa Venäjän tutkimustaan, se on myös väistämättä joutunut aloittamaan ihan alusta – läntisen monitieteisen tradition omaksumisesta. Se ei ole ollut helppoa.

Onneksi kuitenkin Timo on ollut tässä alusta asti mukana ja on taistellut kuin leijona, että Venäjän tutkimus kiinnittäisi huomiota historiaan ja kulttuuriin, joita muualla aina on pidetty keskeisenä avaimena Venäjän ymmärtämiseen. Koska Venäjää on yhäkin pidettävä erillisenä kulttuuripiirinä, on tarpeen sanelema seikka, että sen asiantuntijoiksi kouluttautuvat opiskelijat saavat laaja-alaisen pohjakoulutuksen, jossa historian ja kulttuurin osuus korostuu. Tässä Timo on ollut ärhäkkäästi myös ns. pikaruoka-koulutusta vastaan: hänen mukaansa nopeaan erikoistumiseen tähtäävät pikakurssitkin ovat riittämätön pohja hyväksi Venäjä-ekspertiksi tulemiselle.

Timo on myös ollut myös ahkerasti yhteistyössä venäläisten kollegojen kanssa. Hän kyennyt kohtaamaan venäläiset partnerit tasavertaiselta pohjalta leimautumatta tietämättömäksi tunkeilijaksi.

Metodologisena kehittäjänä Timo on luottanut perinteiseen historioitsijan työhön. Monitieteisellä Venäjän tutkimuksella ei sinänsä ole omaa metodologiaa, joka poikkeaisi normaaleista tieteellisen ajattelun säännöistä. Kysymys on siitä, että länsieurooppalaisesta poikkeavana kulttuurina omine rakenteineen ja traditioineen Venäjä edellyttää tutkijalta tavallista enemmän juuri omiin erityspiirteisiinsä kohdistuvaa tuntemusta, jota ei ole mahdollista hankkia tutkimalla sen sijaan jotakin toista maata. Vertaileva perspektiivi on sen sijaan tietenkin mitä tarpeellisin ja se onkin tärkeä osa Venäjän tutkimuksen traditiota.

Kansallisen unilukkarin tehtävä odottaa

Kuten edellä mainittiin, Timon urakka kyisen pellon kyntäjänä ei ole lopussa. Nyt aukeavat uudet urat ja tiet. Me tarvitsemme todellista Venäjä-tutkimuksen toimijaa ja kansallista unilukkaria.

Sellaista, joka uskaltaa puhua kun ”kun painuvi päät muun kansan, maan…”

**

Näin lopuksi – kun odotamme perusmultahallitusta –  voidaan kai yhtyä keskustalaisen ja entisen ylijohtaja Esko Ahon kommenttiin HKK:n avajaisissa 3.9.2004:

“Teemme kansakuntana kohtalokkaan virheen jos päästämme Venäjä osaamisemme hiipumaan. Kyse ei ole vain taloudellisista tai kaupallisista tarpeista, myös monilla muilla aloilla Suomi tarvitsee yhteistyötä Venäjän suuntaan. Siihen tarvittavat resurssit syntyvät merkittävältä osin korkeakouluissa ja yliopistoissa. On häpeällistä, jos niiden kunnollinen rakentaminen pysähtyy ennakkoluuloihin ja asennevammoihin”.

(SITRA:n ylijohtaja Esko Aho 16.9.2004 Turun Sanomat, 3.9. 2004 Helsingin kauppakorkeakoulun avajaiset).

 

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori, TT

Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu