Vasemmisto & ay-liike järjestää syksyksi rähinät?

Vasemmisto aikoo ”radikalisoida demokratiaa” syksyllä

Pikkulinnut – nuo kaupunkien mainiot tiedonvälittäjät – kertoivat minulle, että jotkut tahot eivät ole tyytyväisiä vaalitulokseen ja aikovat jonkinlaista muutosta tilanteeseen.

Oikein kunnolla.

Pääkaupunkiseudun poliittisiin juoruihin ja lentopuheisiin kannattaa aina suhtautua epäluulolla. Juttuja riittää yhtä runsaasti kuin olutta riittää hanassa.

Näissä levottomissa tarinoissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista todentynkää. Vaikutelmaa vahvisti myös eduskunnan opposition surullinen ”tarkkis-luokka” räyhäily hallitusohjelmasta keskusteltaessa.

Ehkäpä kesälomien jälkeen tiedossa on poliittista lakkoilua ja kiihotusta, jonka avulla tutkitaan kansalaisten rähinäherkkyyttä? Poliittisen kiihotuksen ydin olisi tässä: kansa äänesti väärin, uusi hallitus petti kaikki ja siksi sen toimintaa on sabotoitava.

Poliittisten lakkojen temput

Olisiko tämä mahdollista? Rähinöitä, suuria mielenosoituksia, lentäviä kananmunia, kiakkovieraita ja vientialojen pistelakkoja? Kaataisiko tämä cocktail nykyisen ”sysimustan” hallituksen, jolla on kuitenkin suuri enemmistö eduskunnassa. Voiko hallituksia kaataa ulkoparlamentaarisesti?

Suomen historiassa poliittista lakkoilua on käytetty surutta aikaisemminkin. Vuoden 1917 yleislakkoja vauhditettiin venäläisten sotilaiden ja matruusien pistimillä. Ulkoparlamentaariset keinot kuten tunkeutuminen neuvottelusaleihin ja kiväärien perin iskeminen lattiaan olivat tehokkaita tapoja työläisille sopivan sovun syntymiseen.

Crichton-Vulcanin telakan lakkoa vuonna 1927 rahoitettiin runsaasti Neuvostoliitosta käsin. Suomen ”sotaponnisteluja” piti vaikeuttaa. Myös vuoden 1956 yleislakolla oli osin poliittinen sisältö: juuri valitulle presidentti Kekkoselle näytettiin kaapin paikkaa.

Lakkoaseen politisoiminen merkitsee aina arveluttavaa vaihtoehtoa. Toisaalta se häpäisee tämän työvoimalle tärkeän taistelukeinon ja toisaalta se toimii ay-liikettä vastaan pitkällä tähtäimellä.

Lakoilla ei pidä pelailla ja jos siihen ryhdytään on se tehtävä tosi mielessä – duunarin puolesta. Solidaarisesti, ei oman agendan tai poliittisen pelin puolesta.

Nykyään lakkoiluissa on kuitenkin edistytty ns. kiristyssuuntaan – irti solidaarisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että tärkeiden alojen pistelakot ovat se tärkein tapa sotia vaikkapa hallitusta vastaan. Pienten avainalojen lakkoilu on halpaa ja kannattavaa. Kun vienti pysähtyy tai satamat eivät enää toimi merkitsee se suuria kansantaloudellisia vahinkoja. Tällainen ”väijytys-taktiikka” ilmeisesti tulee nyt kasvamaan poliittisista syistä.

Verisen Iiron todistus”

Nykyinen tilanne muistuttaa historiallisesti vuosia 1991-1995; suuren porvarihallituksen ja Esko Ahon aikaa. Vuonna 1991 keskusta voitti vaalit ”veretseisauttavalla” tavalla. Sosiaalidemokraatit jäivät oppositioon ja Esko Ahon oli otettava kokoomus hallitukseen.

Aiheesta on kirjoitettu mielenkiintoiset muistelmat. Kyseisen hallituksen valtiovarainministeri Iiro Viinasen kirjoitti päiväkirjojensa perusteella (Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen: Vaaran vuodet 1991-1995. Muistelmia ja päiväkirjamietteitä. Paasilinna. 2014. Keuruu) teoksen, jossa hän käy läpi edellisen laman aikaa.

Viinasen muistelmat ovat arvokas lisä maamme lähihistorian tutkimukseen. Insinööri Viinanen näyttäytyy siinä itselleen uskollisena: järeänä ja suorapuheisena poliitikkona, joka halusi pelastaa Suomen. Tarinassa on säröä mutta myös uskottavuutta. Kertoja kostaa, moittii, herjaa ja puolustaa omaa kantaansa. Vastustajat ovat säälittäviä, heikkoja, kieroja tai kaksinaamaisia. Muistelmien tyylilajia käytetään nyt surutta oman toiminnan puolustamiseen.

Kaikesta kirveellä huiskimisesta huolimatta kyseinen teos toimii ja herättää ajattelemaan. Viinasen muistelmien punainen lanka kulkee siinä, että vuosina 1991-1995 vaalitappio ja talouden ikävät tosiasiat eivät koskaan oikein uponneet vasemmistoon tai ay-liikkeen johtajiin. Tosiasioiden tunnustaminen ei vain tapahtunut.

Kun Suomen talous syöksyi alaspäin, ei ollut montakaan vastuunkantajaa. Viinasen mukaan toisella puolella oli joko vaikeroitsijoita ja isänmaasta vähät välittäviä ihmisiä, jotka olivat valmiita käyttämään hyväkseen lamaa. Iiro oli vastuunkantaja.

Viinasen todistus on vaikuttava: vuonna 1991 oltiin – kuten nytkin – vapaassa pudotuksessa. Talous vajosi samalla kun paineet markkaa kohden nousivat. Teollisuus halusi peittää omat virheensä devalvaatiolla ja Etelärannan pomot yhdessä Björn Wahlroosin kanssa toivoivat ja spekuloivat omaa valuuttaansa vastaan. Viinasen mukaan muutoksia ja tehokkuutta kaihtava epäisänmaallinen suur-teollisuus ei uskonut säästöihin tai malttiin vaan siihen vanhaan D-vitamiiniin.

Samaan aikaan neljä keskusjärjestöä kokosivat kymmeniä tuhansia ihmisiä osoittamaan mieltään Senaatintorille. Tätä voihkinaa säesti vasemmiston, median, ylen ja ns. ”sivistyneistön” rähinä ja myös Iiro Viinasen demonisointi. Suomalainen insinööri sai ottaa vastaan lehdissä pilakuvia, joissa häntä kuvattiin vampyyriksi tai veriseksi piruksi.

Ulkoparlamentaarinen sirkus huipentui 10 marraskuuta 1991 alkavalle viikolle, jolloin Viinanen löi televisiokameroiden edessä vetoa siitä, että devalvaatiota ei tule.

Viinanen joutui nöyrtymään ja maksoi vetonsa myöhemmin.

Juice Leskinen: vellihousut vittuilee…

Iiron kuva omista hallitustovereista oli tyly: keskustan Väyrynen, Pekkarinen, Kuuskoski-Vikatmaa olivat vaivanloisia taakkoja ja pikkupolitikoitsijoita kun päätettiin suurista asioista. (Ehkäpä tämä on syynä siihen, että uudessa hallituksessa ei ole yhtään vanhan liiton ärvelöitsijää mukana?) Viinasen tulkinnan mukaan Salolainen oli heikko johtaja ja Sasi täysi opportunisti.

Päiväkirjat eivät jätä kylmäksi: ministerin sydän reistaili ja elämä oli hektistä. Vihapostia tuli roppakaupalla samalla kun oppositio kiihotti korkojen kanssa painivia kansalaisia Viinasta vastaan. Oli kuitenkin myös niitä, jotka ymmärsivät. Esimerkiksi Juice Leskinen lähetti laman symboliksi joutuneelle ministerille viestin: ”vellihousut vittuilee. Älä nyt ainakaan anna periksi”.

Miten Viinasen todistusta pitäisi arvioida? Luulen, että vakavasti ja ajatuksella. Historian armoton tuomio punnitsee monien päivänpoliitikkojen toiminnan hosumiseksi ja turhaksi retoriikaksi. Vain muutamien harvojen työ jää sinne pysyvästi. Näyttää siltä, että Viinasen sinnikäs toiminta maan puolesta tullaan vielä tunnustamaan.

Valtiomieheksi noustaan pelastamalla kansakunta ja hän teki sen kuin insinööri – ts. teki sen armottomalla kurilla ja paksunahkaisuudella. Ilmeisesti on niin, että ns. ammattipoliitikot eivät olisi kyenneet tällaiseen johdonmukaisuuteen. Iiro oli kuitenkin oikeasta elämästä politiikkaan tullut henkilö, jolla oli perspektiiviä nähdä tilanne laajemmalti. Broilerit eivät siihen pysty. Kaiken kaikkeaan Iiron 4 vuoden Tali-Ihantalassa räjähteli, pamahteli ja rapa roiskui mutta Suomi jäi. Nykyiselle hallitukselle soisi samanlaista päättäväisyyttä ja Viinasesta poiketen myös hitusen sydäntä.

Suurin kirjan herättämä kysymys on kuitenkin seuraava: toistuuko historia? Joudummeko taas tilanteeseen, jossa vastuunkantajia yritetään kampittaa poliittisten lakkojen keinoin. Onko meillä syksyllä edessämme tilanne, jossa media, yle ja muut ”punavihreän” kuplan jäsenet harjoittavat vihapropagandaa? Miksi vasemmisto ei nyt souda viisaasti yhteisessä veneessä?

Lounaskeskustelu Jukka Mallisen kanssa: vasemmisto tulevana ärvelönä

Kävin keväällä mielenkiintoisen keskustelun tästä asiasta kääntäjän ja esseisti Jukka Mallisen kanssa. Mallinen on todellinen Venäjä-tuntija, jolla on tuntumaa muuallekin kuin pelkästään akatemian norsunluutorneihin tai yliopistoihin. Jukan horisontti on kiintoisa myös siksi, että hän on niin hyvin verkostoitunut suomalaiseen vasemmistoon eikä pelkää sanoa omaa mielipidettään avoimesti.

Lounaskeskustelusta tuli niin mielenkiintoinen, että pyysin häntä tekemään siitä kirjallisen lyhennelmän ja puheenvuoron. Lainaan nyt häntä hänen omalla luvallaan.

Mallinen kritisoi suomalaista vasemmistoa ankarasti. Hänen mukaansa vasemmistolle tärkeintä on valta. Häviö vaaleissa ei vie itsereflektioon tai kriittiseen ajatteluun saatikka sitten puolueen uudistamiseen. Liikkeelle, joka tietää miten asiat ovat, on vaalitappiossa kyse ainoastaan siitä, että kansa äänesti väärin.

Mallinen lataa täysillä, kuten Viinanenkin:

Olen suoraan sanoen järkyttynyt siitä hysteerisestä demagogiasta, jolla vasemmisto hyökkää Sipilän hallituksen ohjelmaa vastaan. Vasemmiston kansanedustajat tietävät hyvin, että leikkaukset ovat välttämättömiä. Muuten maamme sortuu vauhdilla Kreikan tietä velkavankeuteen. Silti he kiljuvat demagogisesti Suomen talouden pelastamista vastaan. Missä on vastuullisuus? Nyt näkyy vain karrieristista itsekkyyttä – välittämättä maan kohtalosta…”

Erityisesti Arhinmäki saa Malliselta osansa:

Hurjin on Paavo Arhinmäki, joka sanoi, että raastuvassa hallituspuolueet laitettaisiin syytteeseen ”törkeästä kavalluksesta” vaalilupausten rikkomisen takia. Olisi kiinnostavaa katsoa rikoslain kyseisen pykälän sisältö ja verrata sitä sellaisiin pykäliin kuin parjaus ja tahallinen väärä ilmianto. Saataisiinko Arhinmäki syytteeseen? Neljä vuotta sitten sama selkärangaton Arhinmäki pyyhki omilla vaalilupauksillaan lattiaa, erotuttipa vielä kaksi kansanedustajaa eduskuntaryhmästään, koska nämä vaativat vaalilupausten noudattamista.

Mallisen mukaan Arhinmäki toimii farisealaisesti:

Kun vasemmistoliiton puolueavustus pieneni, Arhinmäki irtisanoi uusliberalistisesti väkeä puoluetoimistosta. Miksei otettu lainaa puolueelle ja säilytetty työpaikkoja ”suhdannenotkahduksen yli”, mitä Arhinmäki vaatii julkiselta taloudelta? Arhinmäki ei anna vetää puoluettaan konkurssiin ja velkakuoppaan – Suomen kyllä…”

Osansa saa myös SDP ja sen raivoisa vallanhalu:

Tuomioja sanoi, että hallitusohjelman takia ”Suomi ei enää ole pohjoismaa”. Hallitusohjelman tarkoituksena on toteuttaa ne samat työelämän uudistukset, jotka sosialidemokraattiset veljespuolueet toteutuivat Ruotsissa ja Saksassa jo yli kymmenen vuotta sitten – saattaen maittensa talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kestävälle pohjalle. Vai onko vika siinä, että oikeat asiat jäivät väärien puolueitten tehtäviksi?

Tärkein vasemmistoa liikuttava voima on näköjään vallanhalu. Pitää päästä verottamaan kansalaisia mahdollisimman paljon ja jakaa rahat takaisin kansalle – sillä ehdolla että nämä äänestävät kyseiset politrukit valtaan. Kansalaiset eivät halunneet tätä vaan antoivat vasemmistolle historiallisen matalan kannatuksen – tänään se on 22,5 %. Kansalaiset tajuavat, että maan talous on pelastettava….”

Vasemmistoa hyvin tunteva Mallinen kiinnittää huomionsa erityisesti sen hellään suhteeseen väkivaltaan. Kun sanat eivät riitä ollaan valmiita arkipäivän terrorismiin. Laillisuus ei olekaan niin tärkeää.

”… Vasemmisto ei halua hyväksyä kansan tuomiota, vaan lietsoo kannattajiaan väkivaltaan. Opiskelijat kävivät jo heittelemässä opetusministeriötä kananmunilla, tosin kiljuva nuorisolauma taisi pommittaa väärää rakennusta.Nyt funksionäärit uhkailevat, että ”eriarvoisuuden” lisääntyminen tulee aiheuttamaan terroritekoja Suomessa. Eli jos eduskunta ei taivu alle neljäsosan saneluun, niin vasemmisto seuraa hyväksyvästi katseella väkivallantekoja. Perinteikäs vasemmistolainen kulttuurijärjestö Kiila osallistui tänä vuonna anarkistien vappukulkueeseen, jossa rikottiin näyteikkunoita. Kiila kieltäytyi tuomitsemasta tätä huliganismia…”

Se mitä syksyllä on tiedossa merkitsee siis lakkoja ja väkivaltaa. Mallinen täräyttää vielä lopuksi oman arvionsa ”demokratian radikalisoimisesta” ts. tulevasta terroristisesta väkivallasta ja sen ymmärtämisestä.

”…Nyt on esitetty myös tunnus ”demokratian radikalisoiminen”. Kun normaali demokratia ei tuota politrukkien edellyttämään tulosta, nämä suunnittelevat sille uutta muotoa, jonka suhde perinteiseen demokratiaan on kai samanlainen kuin edellisen ihanteen, ”kansandemokratian”.Tällä ulkoparlamentaarisella uhkailulla ja saneluvallan himolla ei ole mitään tekemistä ”kansanvallan päivän” kanssa. Ovelat vallanhimoiset karriääripelurit peluuttavat taustalta väkivaltaisia fanaatikkoja. Tällaisetkin keinot kelpaavat, kun omat ministeri- ym. korkeat postit ovat menneet…”

Voi vain toivoa, että syksyllä järki voittaa ja että nämä Mallisen tulevaisuuden skenaariot eivät toteudu.

Nyt tarvittaisiin järkimiehiä ja naisia – myös oppositiosta. Kansan valtava enemmistö on tätä ”demokratian radikalisoimista” vastaan.

Arto Luukkanen

Järvenpää

PS. Näyttää siltä, että ainakin ay-liike aikoo torjua ”yhteiskuntasopimuksen” poliittisista syistä. Kuten radiotoimittaja juuri sanoi…”kohta nousee savua…”. Samoin Charles Hebdon uusi perussuomalaisten vastainen kampanja osoittaa sen, että jotkut ovat valmiita mustamaalaamaan maanmiehiään ulkomaalaisten edessä. Keltäkähän nämä ovat saaneet tietonsa Suomesta? Surullinen juttu…

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu