Eliitti "pankrotissa" eli selvitystilassa

Juttelin tässä pari päivää sitten erään Torniossa turvapaikanhakijoita haastatelleen virkamiehen kanssa. Hän kertoi, että tulijat kyselevät jatkuvasti kuunteluissa sitä että ”milloinka he saavat heille luvatut omakotitalot?”

Virkamies ei halunnut nimeään julkisuuteen.

Ymmärrettävästi.

Kertomus kuvastaa karulla tavalla sitä neuvottomuuden suota, johon monet päättäjämme ovat suistuneet. Liberaali eliittimme on paniikissa. Mitä tehdä kun todellisuus ei ollutkaan sellainen kuin haluttiin?

Kyse näyttää olevan myös jonkinlaisesta psykologisesta traumasta tai peräti dissosiaatiohäiriöstä. Kun pakolaiset eivät olleetkaan ”valtava taloudellinen mahdollisuus” ja suuri menestystarina, niin kuvaa omien käsitysten oikeellisuudesta puolustetaan aluksi kieltämällä ongelmat.  

Pahinta on kansalaisten kasvanut hätä ja turvallisuusvaje.  Ne eivät voi olla totta. Ne pitää kieltää sillä ne kyseenalaistavat auktoriteetin.  

Kansalaisten hätä on johtanut klassiseen ongelman kieltämiseen. Kun todellisuus on nyt iskenyt kasvoille ja syksyisen maahantulo-bakkanaalin ongelmia joudutaan nyt oikeasti ratkomaan, on ehdotettu sitä, että hallitus kieltäisi ns. katupartiot.

Rasistiset katupartiot – nuo "kirotut hevosvarkaat!"

Mistä tämä kertoo? Näyttää siltä, että kyse on siitä, että oma poliittinen ”pankrotti” ja neuvottomuuden tunne kanavoidaan haluksi julistaa ns. selektiivinen ulkonaliikkumiskielto. Väärin ajattelevien ihmisten liikkuminen ulkona pitää kieltää.

Yhteiskunnan laillisuuden kannalta tämä on arveluttavaa. Jokainen hyvää tarkoittava kansalainen haluaisi tietenkin, että rikolliset ja väkivallantekijät eivät saisi kokoontua tai kävellä kaduilla.

Ongelmana on kuitenkin se, että pelkkä vakaa usko siitä, että joku suunnittelee rikosta, ei riitä kansalaisvapauksien rajoittamiseen. Jos näin tehdään, suistutaan ulos länsimaisen ja moniarvoisen yhteiskunnan ajoradalta (vrt. 1930-luvun kommunistilainsäädäntö).  

Tässä diktatuureille ominaisessa halussa rajoittaa vapauksia valikoiden on mukana myös poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Kun ensin rajoitetaan rasistisia katupartioita, niin sen jälkeen voidaan rajoittaa vääriä puolueita ja niiden toimintaa.  Samalla voidaan leimata omavanhurskaalla tavalla vastustajat ja tehdä poliittisesti selvä näistä ”kirotuista hevosvarkaista” (whig).

Murheellisinta tässä kaikessa on se, että osa suomalaisesta tiedonvälityksestä – ns. anarko-edistyksellinen media on tässä operaatiossa riemurinnoin mukana – ilman itsekritiikin pihahdustakaan.

Menetelmä on tuttu politiikan historiasta.

Mutta onko Suomessa lähdettävä kulkemaan diktatuurin vanhoja polkuja? Eikö kansanvaltaista Suomea voi puolustaa vahvistamalla järjestysvaltaa ts. lisäämällä poliisien resursseja?

Kansalaisten huoli turvallisuudesta tulee kasvamaan eikä tarvitse olla suuri ennustaja kun otaksuu että ilmojen lämmetessä ongelmat kasvavat eksponentiaalisesti.

Arto Luukkanen

Järvenpää