Infosota ja suomalainen hurlumhei

Suomalaiset ovat nyt reippaasti heränneet vastaamaan Venäjän jo n. 16 vuotta harjoittamaan informaatiovyörytykseen ja pyrkivät nyt hakemaan uskonvahvistusta USA:n informaatiosodan ammattilaisilta.  

Aamuradion uutinen siitä, että suomalaisille virkamiehille pidetään nyt ns. ”infosota” USA:n asiantuntijoiden johtamaa koulutusta sekä tieto siitä, että Kanava-lehti järjestää 22 perjantaina ns. Venäjän info-sotaa käsittelevän seminaarin ovat sen verran kovia uutisia, että niihin kannattaa liittää hieman lähihistorian valaistusta.

Hyvänä esimerkkinä tästä uudesta linjasta on se merkittävä tieto, että hallinto on 16 vuoden jähmän jälkeen topevoitunut: valtioneuvoston kanslian ja eri ministeriöiden asiantuntijoista on koottu yhteysryhmä, joka vaihtaa järjestelmällisesti tietoja keskenään.

Tavoitteena on saada Suomeen kohdistuvasta infovaikuttamisesta mahdollisimman hyvä kokonaiskuva.

Nyt seistään urhean rohkeasti kun ensin 16 vuoden aikana kyyristeltiin viisaan pelokkaasti.

Kipakan emännän alla ei metelöity

Venäjän aloittama informaatiosota oli vuosituhannen vaihteessa vaikea pala.

Kun vakavasti otettavat tutkijat esittivät huomioita tästä aiheesta, niin tietoihin ei reagoitu tai sitten niihin suhtauduttiin pilkallisesti.

Virallisen dogman mukaan Venäjä oli kylmän sodan jälkeisen maailman yhteistyökumppani eikä sillä yksinkertaisesti voinut olla vihamielisiä aikeita Suomea kohtaan. Suomalainen hyväuskoinen hölmöys ja haluttomuus tosiasioihin perustuvan harkintaan ts. jähmä estivät rationaalisen ajattelun.  

Tätä suomalaista jähmää vahvistivat paikallisen Venäjän trollit,  myötäjuoksijat ja sympatöörit, jotka loruilivat ajatuksia ”Venäjän monimuotoistumisesta” ja ”demokratiakehityksen tukemisesta”. Nämä kyhäilivät tänä aikana tulevaisuusskenaarioita, jotka jäävät historiaan lähinnä siitä miten epämääräisillä edellytyksillä oli mahdollista fundeerata Venäjän tulevaisuutta. Ne ovat myös jälkisuomettumisen muistomerkkejä – notoorisia kirjallisia todisteita siitä mitä tänä aikana uskallettiin sanoa ja mitä ei.

Vallitsevaa tilannetta tuki poliittisen hegemonian kuoro: maa eli sosiaalidemokraattisessa ylivallassa ja valtiohallinnon ylimpänä valvojana oli sen verran kipakka emäntä, että mitään järkevää ei voinut tehdä.

Mikäli kokoomus yritti kiistää tätä tai osallistua ulkopoliittiseen keskusteluun, se hiljennettiin tehokkaasti.

Lopulta emännän ruoska riitti pitämään hiljaisena ne tahot jotka tiesivät: armeijan ja tiedustelun edustajat pitivät suunsa kiinni.  Vaikeneminen oli viisautta. Hakamiehen ja Kataisen Venäjä-avausten lyttäämiset olivat hyvänä esimerkkinä kurin kovuudesta.  

Näinä vuosina tapahtui myös suoranaisia kansallisia mahalaskuja – vuonna 2010 Venäjän lapsiasiamies tuli Suomeen ja kävi saarnaamassa presidentinlinnassa lähtien mitä päättäjien pitää tehdä. Suomalaisen itsenäisyyden ja oman sisäpolitiikan puolustajiksi jäivät tutkijat ja virkamiehet kun poliitikot jänistivät.

Uusi kummallinen tilanne

2010-luvulla poliittiset vuorovedet vaihtuivat. Presidentti vaihdos ja uudet hallitukset mullistivat tilanteen.

Suomalaisen yhteiskunnan erikoisuus on kuitenkin siinä, että suhdetta Venäjään ei lähdetty kalibroimaan kansallisesta näkökulmasta (kuten Kansallisen Kokoomuksen olisi luullut tekevän) vaan atlanttisesta näkökulmasta.

Suhde Venäjän harjoittamaan sumutukseen, disinformaatioon ja infosotaan muuttui nyt täysin.

Ensin havaittiin se mitä oli tapahtunut 16 vuoden aikana. Upeaa! Tämän heuristisen havainnon jälkeen lähdettiin etsimään välineitä tähän sotaan ja ennen kaikkea tietoa. Ja mistäpä sitä olisi saatu muualta kuin USA:sta. Suomesta Venäjän poliittiseen kohtaamiseen liittyvää viisautta ei ilmeisesti löytynyt.

Tuloksena oli henkinen hurlumhei.  Sodankäynnin opit otettiin USA:sta: ts. opiskeltiin muutamia iskusanoja, riehuttiin netissä ja koettiin suuria tunteita.

Suomalaisen sotatieteen korkeimmaksi tieteelliseksi saavutukseksi tuli lopulta kokoelma nettikokemuksia, joissa ns. ”tutkija” hääräsi innolla mukana epämääräisissä keskusteluissa. Tämä kokemus nimitettiin sen jälkeen ”infosodaksi”.

Infosodankäynti oli sen verran hyödyllinen kokemus, että vihollisia piti alkaa etsiä nyt tosimielessä.  Edellä mainitut paikalliset Venäjän trollit,  myötäjuoksijat ja sympatöörit olivat kuitenkin koskemattomia, sillä nämä olivat osanneet liimautua valtionhallintoon tai jopa tutkimuksen instituutioihin. Nämä viheltelivät nyt muina miehinä eikä näihin aktivisteihin voinut koskea.

Olisi siksi etsittävä uusia ja helpompia vihollisia. Ulkopoliittinen kädenvääntö siirrettiin nyt sopivasti sisäpolitiikkaan – pakolaiskriisistä käytävä normaali kansalaiskeskustelu olikin nyt Venäjän virittämää ja inspiroimaa.

Näyttää siltä, että ne, jotka vastustavat kokoomuksen haluamia ns. toisia työmarkkinoita, aiotaan nyt sitten leimata Venäjän puolesta taisteleviksi tahoiksi.  

Lyhyesti

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu