Nykyinen järjestelmäkriisi ja arat tšuhnat

Sanon sinulle suoraan, että tällaisen horjuvan hallinnon palveluun eivät voimani riitä; kädet lamaantuvat ja kaikki tahto ja energia katoavat……ystäväni, olen niin ahdistuneessa mielentilassa, etten voi sitä Sinulle sanoin ilmaista. Missä on voima, missä on tahto?”

Edellinen huokaisu sisältyi Nikolai II:sen äärikonservatiivisen sedän suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kirjeeseen nuoremmalle veljelleen Pavelille.

Silloin vuonna 1899 ylioppilasmellakoiden turhaannuttama suuriruhtinas näki selvästi, miten keisarikunta oli valumassa järjestelmäkriisiin syövereihin. Hallinto "riippui ilmassa”. Toisaalta luottamus järjestelmään oli katoamassa samaan aikaan kun kaikesta näkyi kuinka keisarillisen hallinnon kyky ja halu toimia olivat ristiriidassa toistensa kanssa.

Varoituksia lähestyvästä järjestelmäkriisistä oli tullut jo aikaisemminkin. Kuten Tuomo Polvinen omassa kirjassaan ”Valtakunta ja rajamaa” huomautti, myös konservatiiviset piirit kykenivät hahmottamaan tulevat ongelmat ja itsevaltiuden haasteet. Esimerkiksi Konstantin Pobedonostsev, keisari Nikolai II:sen opettaja ja neuvonantaja huomautti syksyllä 1898 tsaarille, että Venäjä oli muuttumassa. Jako rikkaisiin ja köyhiin oli kasvanut samalla kun yhteiskunta oli modernisoitunut. Pobedonotsevin mukaan tarvittiin jonkinlaista kokonaisvaltaista toimintaohjelmaa tilanteen pelastamiseksi.

Hiipivän järjestelmäkriisin mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita, että vielä vuonna 1913 helmikuun 21 päivänä koko Venäjän maa juhli intensiivisesti Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlaa. Tsaaria ja hänen perhettään vasten iski kasvoihin joka puolelta maata lojaalisuuden aalto ja vaikka siihen aikaan ei tehtykkään mielipidemittauksia, niin ainakin ulkoisista olosuhteista olisi voinut päätellä, että 99% kansakunnasta tervehti innokkaana tsaari Nikolai II:n hallintoa. Kyseinen rakastettu dynastia hävisi kuitenkin 4 vuoden kuluttua kuin öinen unennäkö.

Kun rahat loppuvat

Myös Neuvostoliitto tuhoutui järjestelmäkriisin järistyksiin. Neuvostoliiton tuhon syistä tärkein oli talous. Kun se romahti 1980-luvun lopussa, ihmiset unohtivat olevansa Neuvostoliiton kansalaisia – heistä tuli venäläisiä, ukrainalaisia, baltteja, burjaatteja ja saksalaisia.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa oli muutoksen nopeus ja yhtäaikaisuus. Piilossa uinuneet kansalliset tunteet olivat jääneet horrokseen mutta heti kun järjestelmäkriisi puhkesi, ne nousivat oraalle. Neuvostokonsumerismin ja hyvinvoinnin murtuessa hapertuivat myös ihmisiä yhdistäneet sosiaalisen siteet. Kansallisuustunteen luultiin jo hävinneen, sillä neuvostoihmiset olivat muuttaneet eri seuduille tai menneet naimisiin eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä ilman minkäänlaisia ongelmia. Kun rahat loppuivat, nosti myös nationalismi päätään.

Neuvostoliitto kuoli myös uskon puutteeseen. Entisen kommunistisen ideologian korvasi joko patriotismin nousu tai muiden kansallisuuksien oma puhunta. Uuden etsintä mahdollistui vuodesta 1987 lähtien. Tällöin maan johtaja M. Gorbatšov oli aloittanut taistelun omaa puoluettaan ja neuvostojärjestelmän perusteita vastaan. Avoimuuden politiikka merkitsi mahdollisuutta vedota mediaan tai vedota kansalaisiin kuten esimerkiksi Boris Jeltsin teki ollessaan Moskovan kaupunginjohtajana.

Hallitsevan nomenklatuuran etujen arvosteleminen tai kommunistijohtajille tarkoitettujen etujen tuomitseminen avasi poliittisen arvostelun ryöpyn padot kerralla. Samalla se aukaisi myös mahdollisuuden muuhunkin poliittiseen toimintaan ja raivasi lopulta tien vapaisiin vaaleihin.

Lopullisesti kommunistinen järjestelmä mureni kun vuoden 1990 helmikuussa NKP:n keskuskomitea antoi mahdollisuuden muiden poliittisten puolueiden syntyyn ja vapaisiin vaaleihin. Nyt Neuvostoliiton tuhon siemenet oli lopullisesti kylvetty vaikka järjestelmä kituutti vielä yli vuoden ajan sellaisenaan.

Järjestelmän repi rikki kiista tulevaisuudesta. Valtataistelu reformaattoreiden ja konservatiivisten voimien keskittyi kysymykseen siitä mihin reformit johtaisivat. Konservatiivien voimien inspiroiman artikkelin ”Sana kansalle” (Sovetskaja Rossija ) mukaan ihmisten piti kysyä itseltään: ”miten oli mahdollista, että olemme päästäneet valtaan ihmiset, joilla ei ole rakkautta omaa maataan kohtaan ja jotka kumartavat vieraille isännille sekä etsivät neuvoa ja hyväksyntää ulkomailta”. Uudistajat taas halusivat kumota neuvostojärjestelmän kokonaan ja hakivat mallia ulkomailta.

Uuden Venäjän tuhon siemenet

Presidentti Putinin poliittisen järjestelmän – ns. sekurokratian 16 vuotisen menestyksen takana on ollut ennen kaikkea energian korkea hinta. Se on mahdollistanut väestön elintason vähittäisen nousun ja vakaat olot.

Energian hinnan korkea taso on kuitenkin luonut tilanteen, jossa talouden koko on kasvanut pelkästään energiatulojen varassa. Kun sen hinta romahti, Ukrainan kriisin jälkeen, on Venäjän nykyinen johto tipahtanut talouskriisin kautta järjestelmäkriisiin, joka uhkaa sitä tuholla.

Kasvavan virkakoneiston ja turpoavien talousklaanien pöhöttämä Venäjä on nyt vaikeassa tilanteessa. Sen talous oli miinuksella jo ennen Ukrainan kriisiä. Nyt öljyn hinta on pudonnut dramaattisesti ja samalla sen energiayhtiöiden tulot ja veroista riippuvat valtion tulot ovat romahtaneet. Venäjän valtion budjetin pohja on revennyt. Nyt valtion olisi joko nostettava tuloja tai vähennettävä menoja. Se ei kuitenkaan pysty kumpaankaan sillä vuoden 2016 budjetti perustui laskelmaan siitä, että öljy hinta pysyisi 50 dollaria/barreli. Nyt hinta on huomattavasti alempi.

Hallinnon toimet ovat rajoittuneet ns. antikriisilainsäädännön laatimiseen tai sitten siihen, että rikkaat oligarkit ovat alkaneet ”kannibalisoimaan” toisiaan. Kun stabilisaatiorahastot ja eläkerahastot on käytetty loppuun, joutuu valtion turvautumaan kultavarantoihin tai sitten siihen, että se pyrkii yksityistämään sen omistamia valtionyhtiöitä. Toisaalta, jäätynyt kriisi Ukrainassa ja Syyrian uusi seikkailu vie osansa budjetista.

Kriisi näyttää aktualisoituvan tänä vuonna.

Venäjän valtion rahalliset velvoitteet ulkomaille lankeavat samalla kun BKT näyttää laskevan vielä enemmän kuin vuonna 2015 (-3,7%). Kriisi on hiipinyt lähelle tavallista kansalaista sillä isot tehtaat laskevat tuotantoaan. Vuonna 2008 äkillisessä kriisissä valtion johto kiersi ympäri maata ja komensi oligarkkeja ruotuun. Nyt tehtävä voi olla vaikeampi. Venäjän ns. keskiluokalle tämä vuosi tarjoaa vain ikäviä vaihtoehtoja. Näyttää siltä, että säästöjä on syöty ja nyt alkaa todellinen elintason ja kulutuksen karsiminen.

Poliittisella kentällä näyttää tapahtuvan hiljaista kiehuntaa. Esimerkiksi Sergei Mironov ”Oikeudenmukaisen Venäjänä” johtaja on ehdottanut jo uudenlaista ”kansanluottamuksen” hallituksen luomista, jossa olisi mukana kaikkia ”rakentavia poliittisia voimia” (Argumenty nedel No 2 (493) 21 tammikuuta 2016.

Toisaalta, nyt olisi viimeinen mahdollisuus reformiin tai kuten Vjatseslav Kostikov totesi ”Argumenty i Fakti (No. 4)” lehdessä. Hänen mukaansa ”ulospääsy kriisistä ei ole mahdollista ilman reformeja”. Kaikki riippuu kuitenkin ylimmän johdon valinnasta.

Nykyinen järjestelmäkriisi ja arat tšuhnat

Venäjä näyttää kypsyneen nyt järjestelmäkriisiin, jossa mitä arkipäiväisemmätkin protestit saattavat sytyttää isoja poliittisia muutoksia. Toisaalta, ylimmässä johdossa ei uskota reformeihin sillä niihin ryhtyminen saattaisi horjuttaa vakauden kulisseja.

Venäjän keisarikunnan järjestelmäkriisin yhteydessä maan johto pyrki hävittämään maan sisällä olleet oppositioryhmät tai vähemmistökansallisuudet kovalla kädellä. Suomi sai itselleen Nikolai Bobrikovin, joka pyrki kuristamaan Suomen ja muistuttamaan sen ”tšuhnalaiselle väestölle” että oli tärkeätä liittyä suureen Venäjään.

Aikaisemmin Romanovit olivat pyrkineet uudistamaan maataan mutta 1900-luvulle tultaessa valtion hallinto pyrki enemmänkin yhdenmukaistamaan sitä. Kun sen kyky tähän oli rajallinen, pyrki se tyydyttämään kansakunnan šovistisia tunteita suuntaamalla yleisön huomio ulospäin tai sisäisiin ongelmiin. Esimerkiksi Suomen asema oli mainio silmätikku, jota arvostella. Tarvittiin vain päättäväisiä toimia sillä kuten Bobrikov usein totesi: ”tšuhnat ovat arkoja”.

Nykyisen sekurokratian ongelmat ja niiden ratkaisuyritykset ovat samantyyppisiä. Venäjä näyttää menettäneen otteensa Ukrainasta mutta se pyrkinyt siellä poliittiseen ratkaisuun vaan riensi sotaan Syyriassa.

Kun tämäkin kriisi kerran ”happanee” suuntaa nykyinen hallinto huomion jonnekkin muualle, missä se haluaa ”tyydyttää” šovinistisia tunteita uudelleen. Kohteen on oltava sopivan tärkeä ja sen verran helppo, että siihen on mahdollista kohdistaa tyytymättömien kansalaisten epäluottamus. Vuonna ”Venäjän kevät” oli mahdollista saavuttaa ryöstämällä heikolta naapurilta jokin alue, joka oli ollut kerran osa suurta ja jakamatonta Venäjää.

Miten käy nyt?

Arto Luukkanen, dosentti

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu