Euroalueen loppusauhut?

Kuvitelkaa eteenne iso hirsitupa, jonka takka ei vedä. Takan ympärillä istuu suuri joukko ihmisiä, jotka vain istuvat kädet ristissä ja odottavat. Usko paremmasta on kova. Siitä huolimatta, että takka savuaa, sisätilaan tupruaa häkää ja tukahduttavaa katkua. Mitään ei kuitenkaan tehdä sillä ihmiset odottavat ja ovat varmoja siitä, että ”pian se alkaa vetämään”.

Kuvaus ei taida pitää paikkaansa, sillä oikeassa elämässä jokainen rientäisi ovelle hengittämään.

Euro ja kun markkinavoimien usko loppuu

Taloudessa voi käydä toisin. Joskus voi käydä niin, että ihmiset ja instituutiot toimivat järjenvastaisesti. Näin ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Ensi herää epäilys ja sen jälkeen varovaisimmat toimivat, kunnes pian kaikki ryntäävät toiseen suuntaan.

Näin on ilmeisesti tapahtumassa myös euron suhteen.

Euron nykyinen uskottavuus johtuu siitä, että markkinat arvioivat euroalueen hallitusten poliittisen tuen riittävän. Vuosien 2008-2010-2012 euroalueen kriisi vältettiin täpärästi siten, että EU:n hallitukset päättivät toimia omia sääntöjään vastaan. Loppu on historiaa.

Kreikka pelastettiin yhdessä etelän muiden yli varojensa eläneiden valtioiden kanssa. Saksan ja Ranskan pankit toimivat päättäväisesti ja lunastivat omat huonot velkansa eurooppalaisten veronmaksajien pikavipillä.

Markkinavoimat vaikuttuivat siitä miten helposti äänestäjät nielivät – erityisesti Saksassa – tämän tulonsiirron. Oli syntynyt pyramidijärjestelmä, joka tuottaisi hetken rikkautta ja varallisuutta sen sopiville rahastajille.

Italian pankkijärjestelmä sortuu?

Nyt tilanne on vakavampi ja käyttäen alun vertausta – savu alkaa vaivata hengitystä. Italian järjestelemättömät lainat uhkaavat sen pankkisektoria. Sitä ei voi päästää kaatumaan ja siksi EU joutuu lopulta järjestelemään näitä epävarmoja luottoja. Isku on massiivinen: puhutaan yli 360 miljardista eurosta.

Tällä kertaa usko on vähissä. Viime aikojen ikävät uutiset ovat murentaneet illuusiota eurooppalaisesta solidaarisuudesta: britit hyppäsivät Titanicista omaan pelastusveneeseensä. Kaikki perustuu nyt uskoon siitä, että Saksa ei epäröi esittää Italian ja muiden budjettikurista livenneiden blankolaskuja veronmaksajilleen.

Ja jos Saksa maksaa – me maksamme. Mikäli ei maksa, euron taru on lopussa.

Mikäli tämä usko horjuu, merkitsee se kaiken loppua. Mielialaa yritetään korjata pankkien ”stressitestitutkimuksilla” ja vakuutteluilla, että kaikki on kunnossa. Näitähän tehtiin ennen edellistä kriisiä ja niiden tulokset oli masinoitu mielialan kohotukseksi. Ne kertailevat yleisölle mantroja siitä, että pankkisektori ei voi romahtaa ja niiden tuloksia märehditään hartaasti: Titanic on uppoamaton!

Loppu saapuu kuten kaikissa pyramidihuijauksissa ensin siten, että suuri yleisö alkaa kysellä ja epäröidä. Aprikoidaan sitä ovatko nämä tulppaanisipulit todella tuhansien guldenien arvoisia tai ovatko Etelämeren yhtiön tuotot todella niin korkeita tai ovatko nämä kaikki lainalla ostetut osakkeet rahansa väärtejä.

Eurostoliitto ja Neuvostoliitto

Kysymys ei ole mistään Nostradamuksen ennustuksista vaan siitä, että historia toimii ankarana opettajana.

Euron kohdalla kohtalon kysymys kuuluu seuraavasti: onko EU:n hallituksilla tarpeeksi poliittista päättäväisyyttä syöttää uudet massiiviset tulonsiirrot epäluuloisille äänestäjille? Entä jos joku lipsuu? Entä jos Saksa ei maksakaan? Entä jos pohjoiset maat eivät enää syötä rahaa tähän pyramidiin? Iso-Britannian lähtö oli EU:n päättäjillä järkytys; kansa ei äänestäkään järkevästi.

Ja kun navetasta katosi tärkeä lypsylehmä, ei ovea jätetä uudelleen raolleen. Uskoa EU:n toimintaan nakertaa myös se, että Puolaa aiotaan palauttaa ruotuun ”kurinpalautuksella” kun taas Espanja ja Portugali säästyvät menojen ylittämisestä pelkillä toruilla.

EU:n rapautuminen ja Neuvostoliiton tuhoutumisen prosessit muistuttavat toisiaan siinä, että molemmat kehityskulut alkoivat reuna-alueilta. Talouden toimittamattomuus tuhosi suunnitelmatalouden laskelmat samaan aikaan kun tehottomuus vei pohjan tuottavuuden kasvulta.

Paradoksaalisesti kyllä, markkinat voittivat Neuvostoliiton. Useat reunatasavallat toimivat jo 1970-luvulta saakka suunnitelmatalouden kannalta kurittomasti. Gosplanin suunnitelmat pyörivät siellä vain paperilla ja reuna-alueiden tasavallat noudattivat tosiasiassa omaa politiikkaansa. Georgiasta oli kannattavampaa jobata kukkia ja hedelmiä Moskovaan kuin perustaa yleisliittolaisesti hyödyllisiä tehtaita.

Paikalliset puoluepamput loivat oman mafiaverkostonsa, joiden avulla oli mahdollista kiskoa varoja niin Moskovasta kuin myös paikallisilta. Esimerkiksi Ferganan laakson puoluejohtaja Ahmadzan Adylov johti aluettaan kuin tsaari: tämä partokraatti harjoitti pimeitä bisneksiä ja johti suurta maatilaa, jossa hänellä oli oma eläintarhansa, orjatyöläisensä ja vankilansa.

Kaiken kaikkiaan Moskovan suuret investoinnit näille alueille eivät tuottaneet takaisin tarvittavia ruplia. Samaan aikaan varustelumenot nakersivat kansantalouden voimavaroja.

Rahojen loppuessa ideologiat kuolivat ja ihmisten usko loppui.

Kun usko loppuu, alkaa rapautuminen. Prosessi etenee ensin hiljaa: euron arvo laskee vähitellen ja sijoittajat alkavat varmistelemaan omistuksiaan. Epätodennäköinen mahdollisuus muuttuu ensin mahdolliseksi ja sitten todennäköiseksi. Sitten tapahtuu ns. markkinoiden ryntäys, joka musertaa kaiken. Tässä vaiheessa valtioiden ja hallitusten asettamat palomuurit ja tukiostot ovat kuin heinäsuova tulipalossa.

**

Mikäli näin käy, pienet kansantaloudet ovat silloin vaikeuksissa. Euron romahdus merkitsisi pääomapakoa, sillä rikkaat ryntäisivät pelastamaan rahojaan. Korot nousisivat kattoon. Kaikki se orastava kasvu ja työttömyyden väheneminen, joka on kovalla työllä saatu käyntiin, olisi turhaa.

Tähän saakka me olemme kituutelleet nollakasvun uralla ja säästäneet ylimääräisiä hiluja tasapainottaaksemme julkisen budjetin. Kilpailukykypaketin piti toimia mahdollisuutena laskea yritysten kuluja. Sen solmiminen onnistui epäilyksistä huolimatta.

Tämän uuden järjestelmäkriisin tullessa edelliset vanhat reseptit eivät enää kelpaa. Silloin on osattava purjehtia myös myrskyssä. EU:n voi pelastaa ainoastaan se, että se ryhtyy noudattamaan omia sopimuksiaan ja että siitä tulee todella kansanvaltainen ja vapaaehtoinen talousliitto, joka aidosti kunnioittaa kansakuntien suvereenisuutta. No bail-out!

Jos muutosta ei tule, me istumme vakaasti eurojärjestelmän loppusavussa?

Arto Luukkanen

Järvenpää

 

 

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu