Suomi Venäjän taskussa

Suomi on 2010-luvulla yhä henkisesti Venäjän taskun pohjalla. Itänaapurin kiristyneet otteet ovat näkyneet yksipuolisina rekkajonoina, puutulleina, elintarvikekiistoina, lapsiriitoina ja jatkuvina mediauhitteluina.

Kaikki tämä on heijastusta Venäjän omaksumasta ulkopoliittisesta ”Putin-doktriinista”, jossa oman kansallinen etu on ennen kaikkea muuta. Suomen ja Venäjän erityissuhteiden aika on nyt ohitse.

 Venäjän nykyisessä ajattelussa ”heikot sortuu elon tiellä”. Itäinen naapurimme elää ”nulikkakapitalismin” rehvakasta aikaa, jossa naapureista tehdään uhkakuvia ja erityisesti entiset NL:n alueet joutuvat tässä politiikassa painostuksen kohteeksi. Vuodesta 2000 lähtien jotkut piirit Venäjällä ovat yrittäneet luoda uhkakuvia myös Suomen suhteen; tosin huonolla menestyksellä.

Makaileeko Suomi vielä Venäjän taskussa?

Suomessa kaikki on toisin; meillä realistinen Venäjä-puhunta on harvinaista. Kun jotkut venäläiset satuilevat suomalaisten verenhimoisuudesta ja revansismista, Suomessa tarinoidaan Venäjän utopistisista tulevaisuudennäkymistä. Tämä ristiriita kuvastaa hyvin sitä, miten valtiovaltamme korkein johto on ideologisista syistä työntänyt päänsä pensaaseen Venäjän suhteen. Itsepetos toimii.

Maamme johdossa suhteita väitetään ”mutkattomiksi ja luottamuksellisiksi”, vaikka itänaapurissa kokeillaan miten pitkälle Suomen suvereenisuutta voi venyttää. Suomettumisen perintönä saaneet vanhat puolueet ovat sokeutuneet muutokselle ja Venäjän nöyristely on niillä selkäytimessä.

Suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen puhe on monopolisoitu kahdelle puolueelle: maalaisliitto/keskustalle ja sosiaalidemokraateille. Tärkeintä on myös se kuka puhuu, eikä se mitä puhutaan. Normaali ja realistinen Venäjä-puhunta on jäänyt VVV:n l. vanhan vallan vasallien panttivangiksi – samalla kansalaisia vielä surutta pelotellaan kylmän sodan aikaisilla uhkakuvilla.

Traagisinta tässä on se, että tämä kotimainen ”Venäjä-mämmi” on kaventanut meidän kansainvälistä asemaamme ja olemme jämähtäneet tilanteeseen, jossa meitä käsitellään ”vaihtorahana”; ilman omaa äänivaltaa. Suomen suvereenisuuskin voidaan uhrata ”hyvien ja mutkattomien” naapuruussuhteiden takia. Maksumiehenä tässä eliitin Venäjän ”rakkauspelissä” on – kuten aina – Suomen kansa.

Käsittelen edellisiä mainittuja asioita sekä Suomen ja Venäjän suhteita 2000-luvulla kirjassani ”Suomi Venäjän taskussa”. Se ilmestyy 3.12.2010. (Barrikadi-sarja). Osansa saavat mm. venäläisten maakaupat, investoinnit, energiapolitiikka sekä vuosikymmenen lopulla alkanut tiedotussota. Onko umpikujasta mitään ulospääsyä?

Kirjoittajan esittely ja miksi kirjoitin kyseisen kirjan

Olen töissä Helsingin yliopiston maailman kulttuurien tutkimuksen laitoksella. Ohjaan työkseni opiskelijoita Venäjän tutkimuksen pariin ja opetan heille Venäjän ja Itä-Euroopan historiaa, politiikkaa, kulttuuria. Lähtökohtani tässä työssä on traditionaalista tiedenäkemystä noudatteleva (Tiede 09.07.2010).

Näyttää siltä, että Suomen ja Venäjän suhteet, maamme ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu sekä Suomen Venäjä-tutkimus ovat ikävällä tavalla puoluepolitisoituneet. Rehellinen puhe Venäjästä ja maamme suhteesta itäiseen naapuriimme kärsivät vieläkin suomettumisen ajan traumoista.

Kyse näyttää olevan ennen kaikkea taistelusta poliittisesta hegemoniasta ja suomalaisten Venäjä-pelkojen hyväksikäyttämisestä tässä taistelussa. Toivon, että tämä teos auttaa keskustelun käymistä tästä aiheesta ilman leimakirveiden iskemistä. 

Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen mielipiteeseensä. En ota kantaa Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Haluan vain korostaa valtavia mahdollisuuksiamme suhteessa naapurimaahamme; sitä että löydämme omat vahvuutemme ja mahdollisuutemme omalta pohjalta – ilman vasemmistolaista ähkyä tai oikean laidan sovinistista uhoa.

 Suhteessa Venäjään Suomi tarvitsee uudenlaista ”lukutaitoa”, informoidumpaa reagointikykyä ja ennakkoluulottomuutta sen omissa aloitteissa. Samoin Venäjän-kielen ns. strategisen osaamisen ongelma ts. ryhmäkoot ja kielenopetuksen kannustaminen alueelliselta pohjalta olisi ratkaistava pikaisesti esimerkiksi professori Arto Mustajoen tekemän muistion ”Yliopistojen Venäjä-yhteistyön ja Venäjä-osaamisen kehittäminen” antamien suuntaviivojen hengessä (Kt. Arto Mustajoki: Yliopistojen Venäjä-yhteistyön ja Venäjä-osaamisen kehittäminen. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2007:11. OPM. Helsinki).

Oppimisen määrän kasvattaminen on meidän menestykseksemme edellytys. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee uusia osaajia, joilla on paremmat mahdollisuudet kanssakäymiseen. Kieliä pitää osata; venäjän osaaminen ”ei ole synti eikä häpee”. 

Monet kirjassa käsiteltävät otsikot ovat saaneet syntynsä tiiviissä keskusteluissa oman lähipiirini, opiskelijoiden ja tavallisten ihmisten kanssa. Kirjan retoriikassa kaikuu epäilemättä minun ja lähipiirini kyllästyminen kotimaisen Venäjä puhunnan asenteellisuuteen, opportunismiin ja muuttumattomuuteen. Siinä voi myös kuulua myös jotakin nousevan sukupolven kärsimättömyydestä suhteessa entiseen poliittiseen liturgiaan.

Tyytymättömyydellä on kuitenkin syynsä: Venäjä on niin iso asia, ettei sitä saisi antaa joidenkin poliittisten piirien yksinoikeudeksi. Venäjä kuuluu meille kaikille!

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Maailman Kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu