Tuleva presidentti – ”mölymystön” mielipideterrorin panttivanki?

Tuleva presidentti – ”mölymystön” mielipideterrorin
panttivanki?

Suomalaiset kunnioittavat presidentti-instituutiota. Syy
tähän arvostukseen löytyy maamme historiasta. Kuningasta tai tsaaria on vanhastaan
pidetty kansan oikeuksien puolustajana pienempiä herroja vastaan.

Hallitsijaan on myös liitetty lopullisen oikeudenmukaisuuden
toiveita. Rahvas on jo keski-ajalta lähtien ”käynyt kuninkaissa”. Tukholmaan
matkustaneet kansan edusmiehet ovat valittaneet hallitsijalle veroista tai
purnanneet alamaisesti epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Esivalta on myös osoittanut, että se ei turhaan kanna
miekkaa; majesteettirikoksen rangaistuksena oli Ruotsin vallan aikana kuolema.

Suomalaisen kansan usko hallitsijan hyvyyteen oli varsin perusteetonta.
 Se kuitenkin kuvastui monissa 1700-luvun
lähteissä; esimerkiksi pitäjänkokousten pöytäkirjoissa. Näissä vakuutettiin
aina järkkymätöntä uskollisuutta Hänen
Kuninkaalliselle Majesteetilleen
ja esitettiin harras toivomus siitä että ruotsalainen
hallitsija suojelisi alamaisiaan tässäkin maankolkassa. Suomalaisten murtumaton
lojaalisuuden meri tuntuu hämmästyttävältä siksi, että Tukholma aloitti tällöin
useita harkitsemattomia sotia itäistä naapuriaan vastaan.   

Suomalaisten
primitiivinen lojaalisuus

Maanmiestemme kuningasmielisyys oli myös primitiivistä.

 Aleksanteri I:sen ja
kruununprinssi Kaarle Juhanan tavatessa Turussa vuonna 1812 osoittivat
talonpojat Ruotsin tulevalle kuninkaalle hysteeristä lojaalisuutta. Aikuiset
miehet polvistuivat erään majantalon ikkunan eteen sijoitetun kruununprinssin
kuvan edessä ja parkuivat avoimesti. 

Toisaalta myös Aleksanteri I ja etenkin Aleksanteri II ovat
kohdanneet meillä lähes uskonnollista kunnioitusta. Liikuttavin esimerkki meikäläisestä
hallitsijauskosta oli ns. suuri adressi vuodelta 1899.

Tällöinhän ihmiset uskoivat nuoren hallitsijan – Nikolai II
– tulleen pahojen neuvonantajiensa harhauttamaksi. Naiivi kansa uskoi, että kun
hallitsija saisi alamaisen adressin, peruuttaisi hän laittoman helmikuun
manifestin.

Adressin teksti kertoo koruttomasti tästä uskosta
hallitsijan perimmäiseen hyvyyteen: ”… Me
päinvastoin uskomme, että Teidän Majesteettinne tahtoo armossa suosiolliseen
huomioonsa ottaa ne tunteet, mitkä julistuskirja on herättänyt ja käskeä, että
sen määräykset ovat saatettavat yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien kanssa.
Me emme voi sydämistämme karkottaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen…

Presidenttiyden
nakertaminen Ahtisaaren aikana

Tasavaltainen Suomi peri keisarillisesta järjestelmästä
presidentin, joka sai kuninkaalliset valtaoikeudet. Lähes monarkistisen vallan
lisäksi presidentti-instituutio sai niskaansa myös kansan vilpittömän uskon
hallitsijan oikeudenmukaisuuteen. 

Kekkonen kykeni käyttämään tätä järjestelmää hyväkseen
mestarillisesti ja kehitti sen huippuunsa. Järjestelmä kuitenkin rapautui
Koiviston aikana ja miltei tuhoutui Ahtisaaren presidenttiyden aikana.

Presidentinvallan väheneminen onkin ollut maamme poliittisen
historian dramaattisimmista muutoksista.  Näyttää siltä, että maamme eliitti ei antanut
koskaan anteeksi Kekkoselle hänen tapaansa hallita; heistä oli sietämätöntä,
että valtakunnan päämies antoi ruoskan viuhua myös ”herrojen selkänahassa”.  Vallasta riisuttu ja hampaaton presidentti (ja
samalla kansa) on eliitillemme paljon mieluisampi vaihtoehto.

Presidenttiyden arvovalta murennettiin lopullisesti Ahtisaaren
aikana. Hänen presidenttiytensä perusongelma oli siinä, että SDP ei koskaan oikein
toipunut Ahtisaaren valinnasta.

Suuri Odottaja
pitkäaikainen puoluejohtaja Kalevi Sorsa – hävisi oman puolueensa
esiäänestyksen puoliksi vahingossa. Kalevi Sorsa olisi ollut epäilemättä kokenein
ja paras ehdokas mutta puoluetoimiston hölmöilyn takia hänen oli nieltävä karvas
tappio jo kampanjansa alkumetreillä. Kansanvalta voitti ja tämä oli osasyy
siihen, että presidenttiys sai myöhemmin kärsiä.

”Koulukiusattu”
Ahtisaari

Presidenttinä Ahtisaari joutui kohtaamaan suomalaisen
politiikan yksinäisenä hahmona. Lopulta hänet syrjäytettiin tylysti.  Sosiaalidemokraattisen puolueen aristokratia
ja sen ”sorsalainen” siipi: edesmennyt puoluesihteeri Kari Laitinen, EU:n
oikeusasiamiehenä toiminut Jacob Söderman ja Tarja Halonen olivat tässä
käyttökelpoisia välineitä.

Presidentin oma puolue ei halunnut missään vaiheessa
sitoutua ulkopuoliseksi koetun Ahtisaaren puolustamiseen. Päinvastoin, jossain vaiheessa
näytti siltä, että se oli puoliksi mukana tässä arvottomassa ”koulukiusaamis-operaatiossa”.
Toimittajia ei tarvinnut pitkään yllyttää ja näin vähitellen valtion päämiehen sukkelasta
piikittelemisestä kehittyi joillekin YLE:n toimittajille varsinainen harraste.

Jokainen sen ajan elänyt muistaa hyvin miten
Iltalypsy-ohjelmasta kehittyi Ahtisaaren kohdalla presidentin ulkonäköön
kohdistuva parjauskampanja. Inhottavinta tässä jutussa oli presidentin puolison
tekeminen naurettavaksi.

Edistyksellisille
toimittajapiireille tämä sopi kuitenkin paremmin kuin hyvin.  Ahtisaari oli liiaksi ”porvarien ystävä” eikä
osannut liehitellä oikeita tahoja.  Hän
oli jäänyt ”barrikadin” toiselle puolelle. Tässä valossa Ahtisaaren saama Nobel-palkinto
löi edistykselliset toimittajat ällikällä; eihän se nyt vaan voinut olla niin,
että Ahtisaari olisi ollut pätevä ja hyvä!  Eihän ne ulkomailla mistään mitään ymmärrä!

Halosen
kolminkertainen panssari

Presidentti Halonen oppi edeltäjänsä virheistä ja eristi
itsensä kolminkertaisella muurilla. Ensiksi, Halosen lehdistöavustajat toimivat
taitavasti. He hallitsivat suvereenisti sitä julkisuuskuvaa, joka levisi presidentistä
ulospäin. Halosen vähemmän pidetyt luonteenpiirteet: kiukkuisuus, äksyily ja
äärimmäinen vallanhalu säilyivät pienen piirin tiedossa.

Toiseksi, SDP oli uudessa tilanteessa täysin rinnoin mukana
puolustamassa omaksi kokemaansa presidenttiä. 
Myös puolueeseen sitoutuneet ”fiksut toimittajat” pitivät huolta siitä,
että ”Muumi-mamma” imago levisi myös kansan keskuuteen.

Kolmanneksi, Halonen nautti myös ns. kehä III:sen paremmalla
puolella viihtyvän älymystön suojelua. Tässä olivat mukana myös tietyt äänekkäät
vähemmistöt, joiden tukeen hän saattoi aina luottaa. Halosen julkisuuskuva oli
varsin särötön aina toisiin vaaleihin saakka, jolloin julkisuuteen tihkui myös
toisenlaista informaatiota maamme äidistä.

Miksi Haavisto on
ainoa mahdollisuus?

Ottamatta kantaa kummankaan presidenttiehdokkaan puolesta
tai vastaan voidaan hyvällä syyllä todeta, että julkisuuskuvan hallitseminen on
osa onnistuneen presidenttikauden tärkeimpiä edellytyksiä.

Tämä on jo tärkeää siksi, että presidentin pitäisi yhdistää
kansaa ja toimia sen ulkoisten etujen tärkeimpänä puolustajana.  Tulevan presidentin pitäisi voida olla
kaikkien oma valtionpäämies.  

 Tässä kohtaa näyttää
siltä, että Haavistolla on erinomainen etulyöntiasema.  

Julkisuuskuvan kannalta olisi parempi, että Haavisto tulisi
presidentiksi. 

Jos Niinistö valitaan, merkitsisi se presidentti-instituution
6 vuoden jatkuvaa piikittelyä ja sukkelaa nonchaleeraamista.
Presidentti ei saisi taakseen sitä tarvitsemaansa ”mediallista enemmistöä” ja
lehtimiesten enemmistön kannatusta, jota tämän maan hallitsemisessa
ehdottomasti tarvitaan.  

 Edistykselliset
toimittajat ja iltapäivälehtien ”maisu-pekat
tulisivat metsästämään kaikkea mahdollista negatiivista julkisuutta ”porvari”
presidentistä.  Samoin myös presidentin
puoliso olisi ”normaalisuudessaan” avointa riistaa lehdistölle ja YLE:n
tiedostaville toimittajille.

Niinistö ei todellakaan olisi kehä III:sen sisäpuolella
asuvan ”mölymystön” presidentti.  Jos hänet valittaisiin, olisi hän seuraavat 6
vuotta näiden julkisuuskeisareiden ”koulukiusaamisprojektin” kohteena;
surullisena panttivankina, jota henkisesti riepoteltaisiin tervassa ja
höyhenissä.

Haaviston kohdalla kaikki olisi toisin.

Jos Haavisto valittaisiin presidentiksi, merkitsisi se sitä,
että hänen ympärilleen ryhmittyvä julkisuuden papisto puolustaisi häntä henkeen
ja vereen. Samoin äänekkäät vähemmistöryhmät vainoaisivat epäilemättä jokaista,
joka syyllistyisi ”vihapuheseen” presidenttiä vastaan.

Julkinen sana viettäisi 6 vuotta suvaitsevaisuuden suurta lukulleijaa , jossa tavallista enemmistöä ja sen primitiivisiä tapoja sysittäisiin,
moitittaisiin, pilkattaisiin ja naurettaisiin. Tämä maamme henkinen sateenkaari pitäisi
huolta siitä, että vastalöydetty Suuri Vasta-Jytky
eläisi ja voisi hyvin.

Näyttää siksi siltä, että pohjoisessa ja idässä asuvien
suomalaisten; maalaisten on parasta nöyrtyä tähän tilanteeseen ja ottaa lusikka
kauniiseen käteen.  

Se kansa, joka on kantanut niskoillaan herrojaan jo
viimeiset 600 vuotta; ruokkinut heidät, elättänyt heidät ja puolustanut heitä,
joutuu nyt valitsemaan poliittisen viisauden ja tyhmyyden välillä. Yleensä niska
on taipunut ja olosuhteiden takia on valittu viisaasti. Nytkin näyttää siltä,
että pitäisi seurata kiltisti viisaampien johtoa.

Tietysti on aina se toinen mahdollisuus – äänestää niin kuin
itse haluaa.  

 Arto Luukkanen

artoluukkanen

Varakansanedustaja. Dosentti Arto Luukkanen. Vaalisivut: <a href="http://www.artoluukkanen.net" title="www.artoluukkanen.net">www.artoluukkanen.net</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu