Demarien puuttuva johtajuus ja ”Venäjä-ystävien viimeinen taisto”

Tutkijalla on hyvä olla varsinaisen työpöydän vieressä kunnon läjä poliittisen historian kirjoja.

Voin tässä tunnustaa, että minulla on siellä Paasikiven päiväkirjat, Kekkostutkimusta, Vennamon kirjoja ja häntä käsitteleviä tutkimuksia, Linkomiehen ”Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44”,  Tanner-tutkimusta ja hänen talvisodan muistelmansa, Kalevi Sorsan muistelmia ym.

Niistä voi olla hyötyä myös ihan käytännössäkin. Minulla oli kunnia todeta erässä kokouksessa ent. demarien puoluesihteerille, että Kalevi Sorsa ei kannattanut äänestysiän laskemista 16 vuoteen. Ja kertoa millä sivulla ja missä kirjassa tämä tieto oli.

Ns. poliittisilta vastustajilta kannattaa myös oppia.

Salaisuus demarien poliittiseen hegemoniaan 1960-luvulta lähtien oli nähdäkseni se, että puoluetoimisto kykeni analysoimaan silloin tapahtuneen sukupolvimuutoksen kaupungeissa ja jossain määrin myös poliittisesti johtamaan sitä. Puolue organisoi myös lukuisia työryhmiä pohtimaan tätä suurta yhteiskunnallista myllerrystä. Ilman tämän tyyppistä vakavaa työtä mikään puolue ei voi tulla suureksi.

Toisaalta, sekään ei auta. Vennamon SMP pystyi demareita paremmin oivaltamaan ns. ”unohdetun kansan” hädän. Yhteiskunnan murjomat ja ei-sosialistit tarvitsivat oman poliittisen äänensä. Maalaisliitto ei siihen kyennyt. Silloinkaan. Vastauksena oli leimata SMP ”ulkopoliittisesti vaaralliseksi” toimijaksi – leima, josta se ei päässyt irti ennen 1980-lukua.

Demareiden puuttuva johtajuus ja puuttuva ideologia

Nyt sitten asiaan. Käännytyslain suurin ongelma demarien kannalta on se, että puolueella ei ole johtajuutta. Siellä ei ole myöskään ideologista ymmärrystä siitä mikä on sosiaalidemokratiaa ja mikä ei ole.

Kaikella kunnioituksella. Ei ole Väinö Tanneria, Rafael Paasiota, Kalevi Sorsaa tai Paavo Lipposta. Nämä kykenivät näkemään pitemmälle ja määrätietoisesti johtamaan työväenliikkeen (jossa oli silloin vielä duunareita) johtavaa puoluetta vaikeissa sisä-, talous- ja ulkopoliittisissa asioissa.

Nyt puolue on täysin tuuliajolla.

Ja mikä hullunkurisinta – käännytyslain kohdalla NL/Venäjän wanhat ja luotetut asiakkaat, ylisukupolviset ymmärtäjät ja kollaboraattorit ovat nyt nousseet ”viimeiseen taistoon”. Kiistan tuloksena puolue repii itsensä rikki – kuten aikoinaan ”skogilaisten” kanssa.

Kyse ei ole laillisuudesta, perustuslaillisuudesta (huom. Teivo Teivainen!) tai edes siitä, että vihervasemmistolaiset haluaisivat mielellään eduskunnalle oman päällystakkinsa; demla-ylähuoneen.

Kyse on: toimitko Venäjän aggressiivisen imperialismin puolesta vai sitä vastaan!

Kaikki tuppurais-argumentit ihmisoikeuksista ovat nyt adiaforaa ja silmänlumetta.

Ideologisesti tämä tuuliajolla ajelehtiminen on näkynyt siinä, että presidentinvaaleissa äänestäjät lainasivat ääniä vihreälle Pekalle ja EU-vaaleissa potin sai ääripunainen Li. Onko demareilla enää ns. omia äänestäjiä? Mitä se sosiaalidemokratia oikein on?

Aikoinaan Kalevi Sorsan aikana puolue kykeni tekemään selvän pesäeron ”pälkäneläisyyteen” tai NL:n inspiroimiin hajottajapuolueisiin.

Nyt olisi hyvä määritellä mikä on demarien suhde: a) vihreään wokewouhotukseen b) elokapinan maailmansyleilyyn ja mahdolliseen terrorismiin c) ja esimerkiksi perussuomalaisuuteen, joka on tullut jäädäkseen. Onko todella kyseessä ”neuvostovastainen” puolue, kuten aikoinaan SMP:tä oli. Totean, ihan näin omana mielipiteenä, että mikäli SDP olisi keväällä 2023 voinut jättää ahdistuksen sikseen niin tässä maassa olisi voitu tehdä historiaa uudella hallituspohjalla. Moni ongelma olisi voitu välttää ja kokoomuksen hegemonia ei olisi nyt niin painava.

Miettikää sitä.

Nyt vaan toverit hyvät! Istumaan ja lusikoimaan tätä kitkerää lientä ja annostelemaan siitä faktojen purosta puhdasta vettä kourallinen kerrallaan!

artoluukkanen
Perussuomalaiset Järvenpää

Pyhiinvaeltaja kesällä 2024

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu