EU:n ”suklaaleivos” Venäjä-politiikka ja realismi

Vuoden 2008 Georgian sodan ja vuonna 2014 Krimin valloituksen jälkeen niin Suomen kuin myös EU:n Venäjä-politiikka joutuivat umpikujaan.

Kysymyksiä nousi. Mitä me haluamme Venäjältä? Hyväksymmekö sen imperialistisen politiikan vai myöntyilemmekö me? Pitäisikö Venäjän hyökkäys Georgiaan unohtaa? Pitäisikö Venäjän tekemä Krimin anastus hyväksyä? Olisiko jatkettava vain kuten ennen vai tehtävä jotain? Pitäisikö harrastaa pakotteita kun Venäjä polkee YK:n peruskirjan periaatteet jalkoihinsa? Onko Venäjällä joku legitiimi intressi tai oikeus saada itselleen palasia Ukrainasta tai entisistä NL:n tasavalloista?

Vuonna 2008 Georgian sota osoitti selvästi, miten vaikeaa EU:n yhteinen ulkopolitiikka on ja miten vähän sillä on kykyä reagoida muuten kuin moraalisena toimijana.

Aikoinaan Maastrichtin sopimuksessa määriteltiin, että EU voi tehdä yhteisen kannanoton (common position) ja jopa ryhtyä yhteistoimintaan (joint action).

Ongelma on vain, se, että sodassa kannanotot eivät ole tehokkaita. Kun aseet puhuvat tarvitaan jotain muuta Arvo ja Pohja. Tarvitaan niitä yhteisiä tekoja.

EU:n ”suklaaleivos”-päättäväisyys 080808

Georgian sodassa todellisuus sitten paljastui räikeällä tavalla. EU:n kyky reagoida näinkin selvään itsenäisen maan suvereniteetin loukkaukseen oli mitätön.

Asian voi ilmaista myös vapaammin.

EU:n ulkopoliittisen linjan selkäranka oli 1998 yhtä hauras kuin suklaaleivoksella.

Tuikean päättäväinen yksimielisyys EU:n kannasta suhteessa Venäjään säilyi maiden johtajien keskuudessa yleensä huippukokousten jälkiruokaan saakka.

EU oli suhteessa Venäjän pyrkinyt toteuttamaan ns. ”Euroopan naapurustopolitiikkaa” (European Neighbourhood Policy, ENP) mutta Venäjä pyrki bilateraalisiin suhteisiin EU:n jäsenten kanssa.

Venäjä taas kammosi Brysseliä ja sen monimutkaista päätöksentekojärjestelmää. Jos EU:n kanssa oltiin suhteissa, kyse oli lähinnä hallinnollisista ja virkamiessuhteista – ei todellisista diplomaattisista suhteista sinänsä. Venäjä pyrki tällä tavalla välttämään sen, että se pitäisi suhtautua EU:n ulkopoliittiseen voimaan tasavertaisesti.

Byrokratian kammareissa kuitenkin keksittiin, että oli olemassa ”Neljä aluetta”, joissa yhteistyötä pitäisi edistää. ”Yhteinen taloudellinen alue” merkitsi yritystä luoda avoimet markkinat EU:n ja Venäjän välille kaupan esteitä poistamalla, investointeja helpottamalla ym. Ongelmaksi tuli ns. ”vapauden, turvallisuuden ja oikeuden” alue, jossa ei päästy oikein yksimielisyyteen.

Vuonna 2011 – EU: ”viisumiton yhteinen alue”

Ehkä kaikkein tärkein saavutus EU:lla tässä suhteessa vuonna 2011 esille nostettu mahdollisuus ”viisumittomasta yhteisestä alueesta”. Suomelle tämä olisi ollut suuri edistysaskel. Mutta ainoastaan ja vain silloin, jos Venäjä olisi kyennyt luomaan biotunnisteisiin perustuva ja pitävän passijärjestelmän, joka ei mahdollistaisi epämääräisten ainesten tuloa maahamme. Passijärjestelmän olisi pitänyt olla tiukasti hallinnoitu.

Selkosuomeksi: Venäjän keskiluokka olisi voinut tuoda turistina erityisesti Itä-Suomeen säännöllisiä tuloja. Palveluja olisi käytetty aina autonhuollosta, ostoksiin ja turismiin saakka.

Luotettavien passien avulla tapahtuva turismi olisi ollut siunaus koko Suomelle. Me olimme jo helpottaneet viisumien saantia äärimmilleen ja maahamme tuli parhaimmillaan 1,1, miljoonaa turistia.

Kunnon passeilla Itä-Suomeen ryntäävä pietarilainen keskiluokka olisi merkinnyt selvää ja säännöllistä tuloa.  Samoin koulutusmarkkinoiden avaaminen maksaville venäläisille opiskelijoille olisi ollut edullista Suomelle.

Vuoden 1998 sota Georgiaa vastaan kuitenkin kylmensi Venäjän ja EU:n välisten ”alueiden” kehittämisen ja lopulta 2014 Krimin valtaus lopetti kaikki yhteiset hankkeet. EU protestoi hyökkäystä ja Venäjä ohitti sen impotentit protestit suurestikaan huolestumatta.

Vuosi 2014 – EU terhentyi pikkuriikkisen

Krimin miehitys vuonna 2014 aiheutti EU:ssa hieman enemmän protesteja; esimerkiksi 6. pnä maaliskuuta 2014 saatiin aikaan ”protesti”, jossa paheksuttiin Ukrainan suvereniteetin loukkausta ja vaadittiin Venäjää vetäytymään heti.

Päättäväisyyden määrä nousi pikkuriikkisen 20. maaliskuuta 2014, jolloin EU:n neuvoston presidentti Herman Van Rompuy ilmoitti EU:n paheksuvan tilannetta ja että EU:n johtajat omaksuivat päätöksiä, joissa oli hieman henkilökohtaisia pakotteita sekä omaisuuden jäädytyksiä.

Hurjapäisin reaktio taisi olla se, että EU peruutti suunnitellun EU-Venäjä kokouksen. Kesäkuussa terhennyttiin sen verran, että ilmoitettiin siitä, että Krimille ja Sevastopoliin ei saa viedä tiettyjä tavaroita, kerrottiin siitä, että kauppasuhteissa tulee vaikeuksia ja että investointeja vähennetään. Pahin seuraus taisi olla se, että kiellettiin turismi Krimille ja Sevastopoliin. Suurin paine EU:lle tuli malesialaisen lentokoneen MH17:n alasampumisesta, joka suututti lännessä yleistä mielipidettä.

Suomesta muistan sen kun kirjoitin artikkelia ko. lentokoneen alasampumisesta, niin erään suomalaisen lehden päätoimittaja ei halunnut ottaa sitä koskevaa asiantuntija-artikkeliani lehteensä. ”Emmehän tiedä kuka koneen lopulta ampui alas” selityksellä. Tapaus osoitti sen, että vielä 2010-luvulla me olimme kuten EU – pahasti ja syvästi rähmällämme itänaapurin suhteen.

Oli niin tärkeää pysyä suhteissa. Silloinen Suomen poliittisen eliitin edustaja painotti sitä, että ”…suhteita pitää hoitaa suhdanteista riippumatta. Pitää olla silloin kanssakäymisissä, kun on huonot suhdanteet tai ollaan asioista eri mieltä. Sellaista aikaa on eletty. Kanssakäymistä pitää olla myös vaikeina aikoina – ja erityisesti vaikeina aikoina…” (Eero Heinäluoma – https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005412593.html).

 Pakotteet, joita EU:n isot valtiot kiersivät ja Suomi noudatti tarkalleen

Krimin miehittämisen jälkeen EU yhdessä Yhdysvaltojen, Kanadan, Australian ja muiden länsimaiden tapaan määräsi pakotteita Venäjää vastaan. Ne olivat kuitenkin monessa mielessä kosmeettisia.

Voidaan todeta, että ne epäonnistuivat, kun Saksa pelasi kaksoispeliä niiden kanssa. Venäjän eliitin jotkut jäsenet eivät saaneet viisumia ja joidenkin henkilöiden varat jäädytettiin.

Myöhemmin tuli pakotteita, joissa rajoitettiin asekauppaa, energiaa ja rahoitusyhteistyötä Venäjän kanssa. Tämän johdosta Venäjä hyväksyi elokuussa 2014 vastapakotteita, joilla kiellettiin lukuisat EU:n maataloustuotteet.

Ongelmana näissä pakotteissa oli se, että ne olivat a) tehottomia ja b) niitä kierrettiin laajasti suuntaamalla kauppaa Valko-Venäjän tai muiden entisten NL:n maiden kautta Venäjällä. Syy tähän oli siinä, että Saksassa oli vahva – jo 1970-luvulta peräisin oleva poliittinen linja, joka näki kaupan Venäjän kanssa olevan tärkeä rauhan tae Euroopassa.[1] Siitä oli vaikea luopua ja pakotteita kierrettiin eikä pelkästään Saksassa vaan muuallakin Euroopassa.

Vielä 2014 jälkeen Ukrainan tukeminen oli myös innotonta ja vaatimatonta, vaikka se olisi itsenäisenä maana voinut ostaa aseita puolustaakseen itseään ja saada aseellista tukea. Lyhyesti: EU ei halunnut tukea Ukrainan aseellista taistelua, kun se pelkäsi Venäjän reaktiota. Siitäkin huolimatta, että YK:n peruskirjassa tunnustaa jokaisen valtion ’luontaisen’ oikeuden itsepuolustukseen, jos se on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Suomikin olisi voinut aivan hyvin myydä tai lahjoittaa aseita Ukrainalle.

Ukraina joutui tästä syystä kummalliseen ”välitilaan”. Venäjän vastaiset pakotteet olivat tehottomia ja niitä kierrettiin ilman estoja; samalla kun Ukrainaa ei tuettu kunnolla. Samoin Suomi joutui paiskaamaan ”pyhähousunsa tuleen” pakotteiden kanssa. Maamme noudatti kiltisti pakotteita.

Me emme suunnanneet omaa maatalousvientiämme kiertämään Valko-Venäjän kautta. Rehellisyys maksoi; Suomi menetti noin 500 miljoonan euron meijeriteollisuuden markkinat saksalaisille tuottajille. EU lahjoitti Suomelle tästä hyvästä 4 miljoonaa euroa kompensaatiota eli kannattihan se.

Energiabisnes Venäjän kanssa kuitenkin jatkui ja kaasuputkihanke sai varauksettoman tuen monilta suomalaisilta poliitikoilta (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/16d54cce-b188-4b9c-aa06-036883ff6855).

Toisaalta vuonna 2018 kun presidentti Putin valittiin taas virkaansa, sai hän tunnustusta suomalaisilta poliitikoilta siitä, että hän on suurmies historian valossa ja että hänen pitäisi enemmän suuntautua Eurooppaan. No – näinhän kävikin vuonna 2022 (https://www.permanto.fi/embed/video/229401409/272118219).

 Sodasta 2022 rauhaan, jälleenrakennukseen ja uusiin Venäjä-suhteisiin?

Kaikki muuttui vuonna 2022.

Sen jälkeen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, sitä on pidetty yksiselitteisesti hyökkääjänä  ja EU on muuttanut Venäjää  koskevaa strategiaansa. Pakotteiden suma loi tehokkaan kaupankäynnin esteen ja ennen kaikkea EU pääsi eroon Venäjän energiariippuvuudestaan. Juuri äskettäin EU hyväksyi 51 miljardin apupaketin Ukrainalle, jolla se ylläpitää omaa budjettiaan.

Avun määrä tulee nousemaan tulevaisuudessa (sitä pitäisi muuten monitoroida ettei se menisi korruptioon). Ongelmana on vain se, että EU ei ole tehnyt mitään suunnitelmia rauhan varalle.

Unionilla ei ole hihassaan mitään muuta kuin ajatus Ukrainan jälleenrakentamisesta, jonka von der Leyen on nostanut esille.

Rauha, jälleenrakennus ja Ukrainan demokratian tukeminen ovat tervetulleita asioita maahan, joka on kärsinyt sodasta ja ennen sotaa massiivisesta korruptiosta.

Tässä kohtaan olisi erittäin hyvä myös nostaa esille sodan toinen osapuoli: Venäjä. Rauhan tultua ja Ukrainan jälleenrakennuksen lisäksi EU:n pitäisi päättää, mitä se haluaa Venäjältä. Onko EU:lla kykyä määritellä Venäjä-politiikkansa uudelleen niin, että se perustuu tosiasioille. Että se ei taas omaksu ”suklaaleivos”-politiikkaa suhteessa Venäjään.

Tämän politiikan pitää perustua A) laillisuudelle ts. sille, että sodan tai tulevan rauhan aikana hyväksytä muuta kuin tuomioistuinten laillisilla päätöksillä tapahtuvia omaisuuden luovutuksia. Legaalisista syistä on myös Venäjälle tehtävä selväksi, että minkäänlaista hybridisodankäyntiä tai sodan vs. rauhan välitilaa ei tulla enää sietämään. Normaali vaikuttaminen tai oman sanoman esilletuominen pitää olla tietysti sallittua molemmille osapuolille.

Tulevan Venäjä-strategian pitää perustua myös B) poliittiseen realismiin. Selkosuomeksi tämä merkitsee sitä, että me emme voi ”kasvattaa Venäjää” ilman että miehitämme sitä samalla tavalla kuin liittoutuneet miehittivät Saksan vuonna 1945. Olisi hienoa, jos itänaapurin sekurokratia kaatuisi mutta totuus lienee sellainen, että meidän on katsottava samalta silmien tasolta ketä tahansa vallanpitäjää Venäjällä. C) EU:n Venäjä-politiikan on oltava myös johdonmukaista, historiaan perehtynyttä ja päättäväistä. Venäjä keskustelee aidosti ainoastaan vahvan EU:n kanssa.

Vielä kerran: vaarana on se, että EU toimii kuten ennenkin massiivisena tulonsiirtoautomaattina, ei valvo oman tukensa käyttöä eikä kykene politiikan keinoin luomaan itselleen tahtotilaa tulevaisuutta varten.

Ukrainan jälleenrakentaminen ohjelma olisi täydennettävä EU:n omien intressien mukaisella viisaalla politiikalla, jossa olisivat yhdistyneinä määrätietoinen tahtotila strategisesta tulevaisuudesta myös itäisen naapurin kanssa.

Ennen kaikkea EU:n pitäisi tietää itse se mitä se Venäjältä haluaa.

Eli kun rauha tulee on paljon tehtävää.

ps. Arvoisat kommentoijat & consortiones. Lähtökohtanani EU:n suhteen ollut vuosia se, että EU:n on nyt rikki ja se pitää korjata. Euroopan unionia vaivaa Suomelle negatiivisten tulonsiirtojen lisäksi reiluusvaje, demokratiavaje, päätösten sietämätön etäisyys, EU:n talouden korruptatiivisten rakenteiden vähittäinen kasvu ja pienten valtioiden etujen laiminlyönti. Liityimme aikoinaan Unioniin, joka on nyt radikaalisti muuttunut. EU:n piti olla keskinäisen rauhan, vapaan liikkumisen ja yhteisen hyvän talouden yhteisö. Kauppaliitosta ja sen kulttuurisesta yhteisestä areenasta on sen sijaan tullut sietämättömän byrokratian symboli. EU:sta on tullut uusi Neuvostoliitto. Tiedoksi, että olen kirjoitellut tästä asiasta jo silloin kun monet kommentoijista olivat vielä kiinnostuneet flipperistä. Linjani ei ole uusi. Joku viisas varmaan ymmärtää luettunaan tämän blogin, että silloin 1998 ja 2014 ne pakotteet olivat turhia ja eivät toimineet. Me menetimme markkinat saksalaisille ja he veivät meidän vientimme – danke schön. Natoon oli pakko liittyä vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen – sitä ennen olin kriittinen ajatukselle mutta Venäjä hylkäsi järjen tien ja kansallinen etu on tärkein. Me olimme 2022 kuin lihakaupan tiskillä – meillä oli jo vuoronumero ja Ukrainaa ”palveltiin”. Se, että EU voisi aidosti pieniä maita kuunteleva ja se olla ”isänmaiden Eurooppa” ei ole ristiriidassa sen kanssa, että se ei pääsisi yhteisymmärrykseen tai voisi toimia tehokkaasti. En kannata Sarvamaan tai kommentoijien rakastamaa ”Renki-Unionia” sillä se johtaa koko EU:n hajoamiseen. Vielä kerran: Suomen ei kannata olla haluisa ja taipuisa piikanen tai alistuja vaan itsenäinen maa, joka voi esittää oman vaihtoehtonsa. Tähän saakka me olemme olleet jo naurettavuuksiin asti jees-jees linjalla ilman oman edun painottamista. Suomalaisten renkimäisyys – mitä tässä kommenteissa nyt ylistetään – ei ole minusta tavoiteltava asia.

artoluukkanen
Perussuomalaiset Järvenpää

Kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu (Keskiuusimaa),
Olen työssä Helsingin yliopistossa ja toimin siellä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtorina. Pekasus opintokeskuksen rehtori. Jotkut saattavat muistaa minut Alfa-tv:n ”Dosentti” ohjelmasta, jossa haastattelin taiteen, tieteen, politiikan ja yhteiskunnan vaikuttajia. Haluan palvella kaikkia järvenpääläisiä järjellä ja sydämellä. Niin duunareita, yrittäjiä, lapsiperheitä, yksinäisiä ihmisiä, seniorikansalaisia ja koululaisia. Minulle on itsestään selvää, että Järvenpäässä sivistys, koulutus, osaaminen ja työ on asetettava kunniaan. Unelmani on taloudessa tarkka Järvenpää, joka ei unohda sen asukkaita! Ihminen edellä, ihmisen puolesta - tehdään Järvenpäästä kotoisa paikka asua! Niin...ja koko Suomesta. Pidetään maa itsenäisenä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu