Historian tuomio-istuin; isänmaa sydämessä ja raakkujien kuoro

Politiikan perusasetelma näyttää syksyllä olevan selvä.

Hallitus tekee työtä. Ei elehdi, ei tanssahtele, ei piletä.

Työtä tehdään siksi, että selvitään. Oppositio iskee vastaan kaikin mahdollisin tavoin aina raakuista rasismiin.

Se on sen oikeus.

Valtionvarainministeri toivoi eilen edes pientä kiitosta työstä mutta turhaksi taitaa jäädä. Näyttää siltä, että meillä vallitseva wokestanilainen poliittinen kulttuuri ei tunne ns. reiluutta tai herrasmiesmäistä asennetta toisen tekemisiin. Pöyristymiskohtauksia aiheuttava syvätyperyys ei hellitä.

Kiitos ja kunnia tulee vasta myöhemmin.

Nostan tässä kaksi esimerkkiä siitä miten kiitos tuli jälkikäteen. Usein vasta sitten kun asianosainen oli jo kiitoksille tavoittamattomissa sfääreissä.

Jälkipolvet tekevät oman valintansa vasta sitten kun raakkujien kuoro on vaiennut ja jauhojengi on kadonnut.

Tuomion antaa itse Historia; jälkipolvet.

Väinö Tanner – oikeasti isänmaallinen sosialisti – ei ”kuutonen”

Väinö Tannerin elämää ja toimintaa on tutkittu kiitettävästi. Mielenkiintoisin muistelmapätkä on peräisin kuitenkin aikalaisen kynästä. Pääministeri Edwin Linkomies kirjoitti poliittiset muistelmansa II maailmansodan ajoista teokseen. ”Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44. Helsinki: Otava, 1970.”

Linkomies kirjoitti muistelmansa vankilassa 1947-48. Hän kärsi tuomiota siksi, että hänet oli todettu NL:n painostuksesta syylliseksi sotaan. Saatuaan muistelmansa valmiiksi hän määräsi ne salaisiksi vuoteen 1970. Teos ja sen julkaisuaika oli viesti jälkimaailmalle, historian tuomioistuimelle. Ajatuksena on: ”tuomitkaa te – nykyinen raakkujien kuoro ei kykene siihen”.

Muistelmissaan arkkikonservatiivi Linkomies luonnehti Tanneria jämäkäksi valtiovarainministeriksi, joka kykeni hoitamaan sodan ajan valtiontalouden kiitettävästi. Hänen mukaansa Tannerista olisi epäilemättä tullut maan presidentti sodan jälkeen mikäli kansa olisi voinut päättää. Hänen seuraajansa äärivasemmistosta tuhrasivat valtiotalouden ja saattoivat sen sekasortoon. Kuten aina.

Linkomiehen arvio oli puolueeton. Hän itse oli kokoomuslainen ja konservatiivi. Sosialismi oli hänelle myrkkyä ja väärää ideologiaa. He eivät olleet myöskään mitään ”ystäviä”. Tanner luonnehti Linkomiestä vankeuden aikana ”rasittavaksi”. Linkomies saikin lempinimen vartijoiltaan ja vankikolleegoiltaan: ”Imperaattori”.

Iiro Viinanen – Juice Leskinen

Valtionvarainministeri Iiro Viinanen oli aikanaan Suomen vihatuin mies. Hän oli kokoomuslainen ja siksi paha. Hän yritti myös pelastaa Suomen valtiontalouden syöksykierteeltä.

Hallituksen ulkopuolella elehtivät vasemmisto ja Yle maalasivat hänestä pirun tai vampyyrin, joka veivasi tavallista kansalaista.

Viinasen tie ei ollut helppo. Vasemmisto herjasi ja raakkui. Samaan aikaan valtiovarainministeri kerjäsi ulkomailta Suomelle luottoa kun näytti siltä, että edessä olisi konkurssi. Sydänkohtaukset ja pyörtymiset eivät kuitenkaan pysäyttäneet häntä. Ei edes Sauli Niinistön ihmettely siitä, että ”eikö se jo eroa”.  Jälkipolvet kuitenkin ovat antaneet oman arvonsa sille, että Suomi pelastettiin.

Myöhemmin vuonna 2014 Viinanen kertoi omissa muistelmissaan, että tukea kuitenkin tuli. Sieltä mistä ei olisi odottanut.

Rokkari Juice Leskinen lähetti Viinaselle sähkeen. Siinä luki: ”Vellihousut vittuilee. Älä nyt ainakaan anna periksi!”

Entä se raakkujien kuoro?

On hyvä huomata, että raakkujien luvuton kuoro ei jää historiaan edes alaviitteenä. On myös hyvä muistaa, että useimmat nämä raakkujien kiroamat olivat NL:n tai Venäjän epäsuosiossa. Itänaapurin salaisen palvelun käynnistämät ja Tiedonantajan tahtipuikon johtamat vihakuorolaulut ja mustamaalaukset ovat olleet suuren naapurimme taitolaji.