Kansa päättäköön – Natosta ja Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta

(Seuraava artikkeli edustaa n. 29 vuotta Venäjän-tutkimusta harjoittaneen henkilön henkilökohtaista asiantuntija-puheenvuoroa. Se ei ole perussuomalaisen puolueen virallinen kannanotto)

**

Idän ja lännen vastakkainasettelu syvenee.

Tilanne on yhtä kiristynyt kuin Kuuban kriisissä vuonna 1962 tai vuoden 1999 kesällä, jolloin Venäjän erikoisjoukot miehittivät Kosovon sodan lopuksi Pristinan lentokentän. Molemmissa tapauksissa lännen ja Venäjän välinen konflikti oli äärimmäisen lähellä.

Suomalainen Nato-keskustelu sai uutta vauhtia vuoden 2022 alussa. Kyseisen keskustelun pitäisi perustua kylmiin tosiasioihin. Valitettavasti se nojaa osin kuitenkin hurskaisiin toivekuviin ja paperisiin illuusioihin.

Nykyinen keskustelu Natosta ja Suomesta kiertää kehää, jossa toistellaan vanhoja väitteitä tai levitetään toivekuvia, jotka eivät pidä paikkaansa. Suomen kansallinen turvallisuus vaatii kuitenkin syvällistä kansalaiskeskustelua ja päättäväisiä toimenpiteitä. Itse Naton keskustelun ydin, mennäänkö siihen vai ei, kuuluu kansan päätettäväksi. Näin tärkeä asiaa ei voi antaa eliitin käsiin.

Vuoden 2022 kriisi: kaksi tarinaa

Lyhyesti: tässä kriisissä on kaksi tarinaa.

Lännessä Venäjän nähdään uhkaavan sotilaallisesti Ukrainaa. Sen joukkojen keskitykset Ukrainan rajalle sekä Putinin hallinnon uhkaukset ”sotilas-teknisistä” keinoista ovat lännen mielestä järkyttäneet Euroopan turvallisuuden tasapainoa.

Läntinen tulkinta tästä on se, että itäinen naapurimme pyrkii naamioimaan oman vaatimuksensa uusiksi etupiireiksi käyttämällä ETYJ:n turvallisuusagendaa ja rationalisoimalla alistamisvaatimuksensa.

Venäjän levittämän version mukaan USA on rauhanhäiritsijä ja Ukraina uhkaa Venäjää. Moskovan propagandan mukaan USA on pahis, joka sotkee heikon sekä onnettoman Euroopan keinotekoiseen kriisiin. Venäjä on siksi haastanut sotilaallisella uhkauksella lännen. Venäjän puhunnassa alleviivataan sitä, että kysymys on jakamattoman turvallisuuden käsitteestä ja että se kokee itsensä uhatuksi.

Putinin hallinnon retoriikka muistuttaa tosiaan kovasti sitä mitä me suomalaiset saimme kohdata suomettumisen aikoina. Silloin puhuttiin ”legitiimeistä turvallisuuseduista” ja yya-poliitikot toistelivat sitä. Nämä NL:n ymmärtäjät halusivat painottaa sitä, että YYA:ssa ja vuosien 1939-1944 sodissa oli itseasiassa kyse siitä NL:n turvallisuusetujen vaalimisesta. Ei siitä, että NL kävi sotaa Suomea vastaan.

Venäjän aggressiivisen vaatimukset

Venäjän poliittiset vaatimukset ovat: Nato ei saa enää laajentua ja Itä-Euroopan Natomaissa on suoritettava tosiasiallinen aseistariisunta. Venäjän mukaan ne maat, jotka aikovat liittyä Natoon tai vahvistavat turvallisuuttaan haluamallaan tavalla, rikkovat ETYJ:n periaatteita.

Venäjän ulkoministerin Lavrovin aggressiivinen nootti Euroopan maille on paljastava: ”miten hallintonne aikoo täyttää velvoitteensa käytännössä nykyisissä olosuhteissa? Jos aiotte rikkoa tämän velvoitteenne, toivomme teidän ilmaisevan tämän selvästi”. Selkosuomeksi tämä on avoin uhkavaatimus Euroopalle ja merkitsee meille seuraavaa: ”mikäli liitytte Natoon, se merkitsee turvallisuusperiaatteiden rikkomista”.

Euroopan maista Baltian maat ja Puola tukevat Ukrainaa parhaansa mukaan. Samaan aikaan ne turvautuvat myös USA:n poliittiseen myötätuntoon, joka näyttää olevan laimeahkoa ja tuen taso vaihtelee päivittäin. Ukraina taas on vaipunut suoraan USA:n käsivarsille ja pyytää tukea. EU:n reaktio on epämääräinen siksi, että Saksan uusi hallitus myötäilee Venäjää.

Presidentti Sauli Niinistö on jo varhaisessa vaiheessa aktivoitunut kuten hänen rooliinsa kuuluukin. Turvallisuudesta vastaavat suomalaiset viranomaiset ovat selvillä myös tilanteen vakavuudesta.

Nato pelastaa kaikelta?

Suomalaiset ovat huolestuneita. Nyt tarvitaan faktoihin ja realismiin perustuvaa kansalaiskeskustelua.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun on tähdättävä siihen, että voidaan löytää kansallinen yksimielisyys ja yhteinen tahto maamme tulevaisuuden tärkeimmässä asiassa: turvallisuudessa.

Päättäjien on myös kuultava kansaa ja kunnioitettava niitä, jotka lopulta maksavat laskut niin talouden kuin turvallisuudenkin asioissa.

Kyseessä on kansakunnan henki ja terveys; sen olemassaolo.

Kansalaisten huolestuneisuutta ovat syventäneet levitetyt unelmat siitä, että Natoon mennään muitta mutkitta ja että sieltä tulevat turvatakuut ovat kuin sateenvarjo, joka pelastaa Suomen huolilta. Ajatus kaikkivoivasta Natosta, joka pelastaa hädästä ja kaikesta pahasta, on samaan aikaan liikuttavan syvä ja laajalle levinnyt. Pahimmillaan ajatellaan, että Naton apua voi pyytää keskellä kriisiä.

Kuten presidentti J.K. Paasikivi päiväkirjoissaan huokaili silloisessa tilanteessa 16.7.1944 ”…meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näytä antavan siihen perustetta…”

Tämän Nato-positiivisten ”happy-end” ajattelun mukaan Nato on lopullinen turva, ikuinen tae, järkähtämätön vakuutus, tosi suoja ja pelastuksen kallio. Sen perään huokailevat nyt entiset Neuvostoliiton ystävät sekä entiset puolustusministerit, joiden mielestä Suomi elää vaarallisesti – ”otetaan kaikki nämä turvariskit mutta ei turvatakuita” (Iltalehti 1.2.2022).

Merkillisintä tässä kaikessa oli se, että Suomessa Nato kysymys nostettiin esille aluevaalien 2022 aikana  – vaikka aluevaltuustot eivät todellakaan päätä kyseisestä asiasta.

Ajatusta ei kuitenkaan pidetty pahana tai asiattomana sillä kysymyksen heitti ilmaan kokoomus. Kyse oli median hyväksymästä ns. järkevästä keskustelunavauksesta vaaleissa, joissa ei siis oikeasti päätetty maan turvallisuuden ja itsenäisyyden kysymyksistä. Kokoomuksen keskustelijoiden harras toive oli kuitenkin se, että Suomen pitäisi saada nopeasti apua ja siksi meidän on heti lähetettävä jäsenhakemus läntiselle turvallisuusyhteisölle. Päämääränä selvät turvatakuut ja 100% turvallisuus.

Natokysymyksen lyhyt historia

Viileä harkinta vaatii kuitenkin kylmiä faktoja.

On hyvä ensin tarkastella Nato-kysymyksen historiaa. Se ei ole kovin pitkä tässä maassa, jossa eliitti vielä aina vuoteen 1991 vannoi ikuisen Neuvostoliiton nimeen eikä koskaan uskonut, että se voisi hajota.

Spekulointi Suomen Nato-jäsenyydellä alkoi todenteolla Kylmän sodan loppumisen jälkeen. Keskustelu vilkastui erityisesti presidentti Ahtisaaren aikana ja silloin kun Baltian maat liittyivät Natoon.

Suomi liikkui kuten ennenkin; varovasti, etananvauhdilla sekä pienin askelin. Lopulta Suomi ei sitten lähtenyt virallisesti hakemaan Naton jäsenyyttä silloin kuin siihen olisi ollut luonteva tilaisuus. EU- jäsenyyden piti sitten pelastaa kaikki – äänestystä läntisestä unionista käytiin kahdella tasolla. Julkisesti puhuttiin talouden hyvinvoinnista ja Euroopasta mutta kulissien takana puhuttiin siitä, että nyt äänestettiin turvallisuudesta. Enää ei jäädä yksin itäisen naapurin kanssa!

Natoon hakemisen suurimaksi esteeksi tulivat Keskustapuolue ja SDP, joiden puheenjohtajat – kumpikin omilla tahoillaan – harjoittivat ankaraa neliraajajarrutusta Natoa vastaan.

Aho ja Kepu – lykätään ja tehdään mahdottomaksi

Esko Ahon argumenttina oli 1990-luvulla ns. Venäjän sisäinen integriteetti, johon Suomi ei saa kajota. Hän myös huolehti siitä, että keskusta siirsi asian 2000-luvulle ja siihen, että liittymisen ehtona täytyy olla kansanäänestys. Siirtäminen ja kansanäänestyksen vaatiminen tekivät siitä täysin mahdottoman vaihtoehdon sillä suurin osa suomalaisista piti silloin – kuten nytkin –  Natoon liittymistä huonona vaihtoehtona.

Tässä vastaanharaamisessa on ollut myös huonoja puolia. Venäjän ystävien mukavat taloudelliset edut ovat herättäneet epäilykset siitä, että nämä henkilöt ja heidän puolueensa olisivat enemmänkin Venäjälle myötämielistyneet (ns. schröderization) rahan vaikutuksesta. Esko Ahon pankinjohtajuutta Venäjän valtiollisessa pankissa (Sberbank) ja Lipposen ja hänen myötäjuoksijoittensa ”konsulttirahoitusta” Gazpromilta on pidetty arveluttavina asioina vaikka niistä ei ole meillä uskallettu puhua. Nythän EU:n oma Ulkomaisen häirinnän erityiskomitea INGE tutkii näiden kahden henkilön roolia  (https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/db597037-d9e1-4f3e-b82f-cbc863ccaa48) ymmärtämättä sitä, että kyse on ns. maan tavasta ja vanha ns. ”kotiryssä” instituution jatkeesta.

Demarien voittava ratkaisu – hävitetään omat miinat niin naapurin poika auttaa!

Paavo Lipponen ja SDP pyrkivät aluksi ”korvaamaan Naton” luomalla rinnakkaisjärjestelmän. Suomi teki siksi sotilasliitto Naton kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen lokakuussa 1996 ja se astui voimaan vuonna 1997.

Rauhankumppanuuden suosio eliittidemarien keskuudessa kuitenkin lopsahti 2000-luvun alussa, jolloin presidentti Halonen pyrki ns. luomaan ”naapurinpoika” suhteet uuteen presidentti Putiniin. Eihän Natoa enää tietenkään tarvittu, kun meillä oli niin hyvät suhteet naapurimaan johtajaan!

Tässä ns. ”mielevässä politiikassa” oli mukana myös HS ja sen intressit sekä paljon suomalaisia talousosaajia, jotka halusivat mennä Venäjälle vuolemaan kultaa. Energia-alan valtavien investointien piti olla mestarisijoituksia. Fortum sijoitti Venäjän sähkömarkkinoille 4,5 miljardia euroa – valtionyhtiön rahoja. Yhteensä Fortumilla lasketaan nyt olevan noin 10 miljardin sijoitukset Venäjällä. Suomalaisten rahaa. Veronmaksajien rahaa.

Suomen 2008 alkanut investointibuumi itään täydentyi tosiaan sillä, että Suomi liittyi vuonna 2011 kansainväliseen Ottawan miinakieltosopimukseen. Omien miinojen tuhoamista voidaan pitää jonkinlaisena hännänheilutuksena itäiselle naapurille. Se oli osoitus siitä, että Suomi ei uhkaa sitä mitenkään.

Valitettavasti Moskova ei usko kyyneliin. Ainoastaan alistumiseen.

Suorat sotilassuhteet USA:n ja UK:n kanssa – JEF

On myös huomattava, että Suomi pyrki 1990-luvulla etsimään liittolaisia myös muualta. Suomi solmi vuonna 2016 sotilasyhteistyösopimuksen Iso-Britannian kanssa. Yhteistyötä oli hiottu varsin pitkään (engl. Joint Expeditionary Force). Lähtökohtana oli, että Suomi halusi tämän kautta suorat yhteydet anglo-amerikkalaiseen turvallisuuspositioon ilman välikäsiä.

Tämä toiminta tietenkin syveni vuoden 2001 jälkeen ja kun Suomi lähetti Afganistaniin omia joukkojaan ”terrorisminvastaiseen sotaan”. Tämän joukko-osaston osallistuminen sotaan oli hieman samantyyppinen yritys saada hyvää tahtoa suurvallalta kuin esimerkiksi se kun sodan aikana Suomi lähetti oman pataljoonansa Natsi-Saksan SS-joukkoihin.

Kosovossa Suomi oli pelastamassa maailmaa III maailmansodalta

Näiden erilaisten turvallisuusaloitteiden ja EU-jäsenyyden lisäksi Suomi teki tärkeitä aloitteita ja päätöksiä. Kuten edellä on mainittu, vuoden 1999 Kosovon sodan aikana idän ja lännen välinen jännitys kohosi huippuunsa. Venäjä lähetti Pristinan lentokentälle vuonna 1999 omia joukkojaan näyttämään lippua ja pelastamaan Serbian valtaa Kosovossa.

Suomi oli mukana tässä prosessissa, kun eräs asiaa tunteva taho lähetti Suomen kautta länteen sanan siitä, että lännen ei pidä reagoida tähän joukko-osastoon. Jotkut itänaapurin kenraalit olivat toimineet omin luvin. Onneksi Bulgaria esti enempien Venäjän joukkojen maahanlaskujoukkojen tuonnin ja Pristinaan pääsi vain pieni joukko.

Vastaava amerikkalainen kenraali oli valmis jo toimiin mutta Suomi kykeni oman varman tietonsa perusteella äkkiä ilmoittamaan länsiliittoutumalle, että odottakaa; Jeltsin pääsee ottamaan nämä kenraalit pihteihin. Vedentuonti näille joukoille estettiin ja pian saatiin myös näille joukoille sellainen komentaja, joka ohitti edellisen komentoketjun. Samoin vedensaannin katkaisu lopetti omatoimisen uhoamisen näillä joukoilla. Tästä tapahtumasta ei ole paljoakaan puhuttu tai kirjoitettu. Jotakin onneksi on. (Juuso Salokorpi (toimi.) Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi).

Normandia ryhmä ei toimi – nyt kiristetään

Tämän kertaisen kriisin perusta on siinä, että Putin on jostain syystä päättänyt rynniä eteenpäin poliittisesta umpikujasta, johon se on itse ajanut itsensä. Krimin kaappaus ja Ukrainan itäosien ottaminen eivät ole ratkaisseet Venäjän kokemaan turvallisuusvajetta.

Pari vuotta sitten Saksa ja Ranska kehittivät ns. Normandia-ryhmän, jonka piti ratkaista ko. alueiden poliittinen tilanne lopullisesti. Saksan entisen ulkoministerin ja myöhemmän presidentin Frank-Walter Steinmeierin tiekartaksi (Steinmeier’s Formula) kutsun paperin mukaan oli edettävä asteittain kohti rauhaa.

Normandia ryhmä ts. Saksan ja Ranska kätilöinti Ukrainan ja Venäjän välisen rauhan saamiseksi ei kuitenkaan toiminut. Ukraina ja sen presidentti Zelensky eivät kertakaikkiaan suostuneet siihen, että Itä-Ukraina jäisi de-facto Venäjän satelliitiksi. Samoin periaatekysymys Krimin asemasta jäi ratkaisematta.

Normandia ryhmän umpikuja osui yhteen sen kanssa, että Valko-Venäjä liukui sisäisten vaikeuksiensa kautta Venäjän syliin. Valko-Venäjän presidentti Lukašenko, joka vuonna 2014 uhosi, että ”me taistelisimme jos meidän kimppuumme hyökättäisiin” on nyt täysin itäisen naapurinsa ”taskussa”.

Putin ei voi perääntyä ilman kasvojen menetystä?

Kyse lännen ns. aseellisestä kiristyksestä on noussut esille aina syksyisin kun Venäjä on ns. Zapad-harjoitusten mukana aina syksyisin rakentanut Ukrainan rajalle huomattavia sotilaallisia yhtymiä. Se miksi meidän presidenttimme on tästä asiasta niin huolissaan johtuu siitä, että nyt ollaan otettu uusia askeleita.

Ukrainan rajalle on rakennettu ns. uskottava uhka ts. sellainen voimaryhmittymä, joka voi toimia. Samaan aikaan kansalliskaartin joukkojen keskityksiä on tuotu lähelle – valloitettujen alueiden miehitysjoukoiksi. Venäjä on halunnut demonstroida oman valmiutensa tuomalla alueella veripankkeja ja valmistautumalla mahdollisiin tappioihin.

Näillä Venäjän pullisteluilla on ollut historiansa – Zapad-harjoituksissa on joka vuosi rakennettu pienistä joukko-osastoista suurempia yksiköitä, jotka ovat olleet valmiita reagoimaan hyvin lyhyellä varoitusajalla. Lännen on ollut todella vaikea reagoida jos harjoituksista on siirrytty heti toimintaan. Näinhän kävi 080808 kun Georgiaan mentiin vauhdilla. Vuonna 2021-2022 Zapad on jäänyt päälle ja sen tarkoituksena on antaa pontta ns. Venäjän aseelliselle kiristämiselle. Kuten edellä on mainittu, nyt pyritään rakentamaan ns. uskottavaa uhkaa, jota ilman kiristystä ei voi harjoittaa.

Ongelma on siinä, että tällaisen sotilaallisen voiman purkaminen voisi aiheuttaa poliittisia seurauksia. Lyhyesti: Putinin arvovalta ja prestiisi on nyt sidottu tiukasti tähän kriisiin. Kuinka purkaa tilanne ilman kasvojen menetystä? Toivottavasti presidentti Niinistöllä voi olla tässä prosessissa tärkeä rooli.

Asekiristys politiikan keinona

Lännen heikkous on siinä, että se ei faktisesti kykene reagoimaan siihen, jos esimerkiksi Venäjä ottaa a) Harkovan alueen (sotateollisuutta) tai b) Mariupolin alueen (rannikot/satama) itselleen tai c) Kiovan itselleen. Operaatio tulee kestämään 8-tunnista 12 päivään. USA ei ole halukas suoraan puolustamaan Ukrainaa eikä EU:lla ole käsivarsia tai tahtoa tehdä mitään. Halosen-Tuomiojan kaksikko huolehti myös ovelasti siitä, että EU:n oma ns. turvapykälä Lissabonin sopimuksessa koskee vain Nato maita (Lissabonin sopimus artikla 42 ja sen lisäys. ” Commitments and cooperation in this area shall be consistent with commitments under the North Atlantic Treaty Organisation, which, for those States which are members of it, remains the foundation of their collective defence and the forum for its implementation.”)

Venäjän kannalta tuleva ja mahdollinen Ukraina-operaatio ei ole kuitenkaan helppo juttu. Ukrainan armeija on varustanut itsensä ja se on harjoitellut 8 vuotta tulevaa puolustusta. Itse rintama on miinoitettu kauttaaltaan eikä se ole enää niin turvaton kuin se oli vuonna 2014. Venäjä tietää myös sen, että se tulee kärsimään kirveleviä tappioita. Samoin sen on otettava huomioon ulkovaltojen myöntämä apu ja USA:n mahdolliset pakotteet.

Kriisi on paljastanut myös meille suomalaisille tylyt tosiasiat.

EU:n oman turvallisuusjärjestelmä, turvatakuut tai armeija ei ole olemassa kuin paperilla. EU:n solidaarisuutta ei ole muualla kuin juhlapuheissa.

Samoin Naton kyky toimia riippuu täysin siitä, haluaako USA puuttua sotilaallisesti asioihin. Saksa on sotilaallisesti heikko. Lännen liittolaisista ainoastaan Ranska ja Iso-Britannia kykenevät reagoimaan aseellisesti. Saksa on ollut haluton antamaan Ukrainalle sotilaallista tukea mutta Puola on antanut signaalin, siitä, että Ukrainaa ei jätetä yksin.

Lyhyesti: lännen heikkous on siinä, että Nato on loppujen lopuksi vain USA:n aseellinen väkevä käsivarsi. Läntinen naapurimme Ruotsi taas riisui 1990-luvulla itsensä käytännöllisesti katsoen aseista. Tässä mielessä me olemme yksin.  Aivan samoin kuin talvisodan alla.

Se, että meillä on ollut Suomessa USA:n joukkoja harjoittelemassa ei merkitse yhtään mitään. Esimerkiksi Georgiassa vuonna 2008 pidettiin USA:n ja Georgian yhteiset sotaharjoitukset juuri hetkeä ennen kriisiä. Siitä huolimatta se jäi tylysti yksin kun kriisi tuli. Kriisien aikana paperi on paperia ja teräs on terästä.

Venäjän sisäinen tilanne – kuka tulee Putinin jälkeen?

Vielä kerran: Venäjän kannalta vuoden 2022 Ukrainan kriisissä on kyse turhautumisesta ja sen omasta sisäpolitiikasta. Venäjä oli vuonna 2014 luonut ongelman, jota se ei ole tähän päivään saakka kyennyt ratkaisemaan poliittisesti. Normandia-prosessi ei etene. Aseellisen kiristyksen eräänä tarkoituksena on luoda Putinille samanlainen poliittinen voitto ”Venäjän kevät” kuin vuonna 2014 kun Krim otettiin.

Jos se on poliittisesti mahdollista, niin Venäjä toivoo myös sitä, et,tä se voisi palauttaa Ukrainan kokonaisuudessaan Venäjän valtapiiriin. Venäjä ei voi koskaan olla todellinen suurvalta ilman Ukrainaa ja NL:n restauraatio ei voi tapahtua ilman Ukrainan liittämistä siihen.

Kyseinen irrationaalinen restauraatio on ollut selvästi näkyvissä presidentti Putinin toiminnassa pitkän aikaa. Hän haluaa jäädä historiaan Venäjän johtajana, joka kumoaa Kylmän sodan jälkeisen tilanteen ja rakentaa uudelleen Venäjän turvallisuusetupiirit ts. luo Neuvostoliiton ja sen geopoliittisen konstellaation uudelleen.

Tällä projektilla on myös sisäpoliittinen merkityksensä. Venäjä valmistautuu Putinin seuraajan nimeämiseen. Putin vanhenee ja hänen seuraajapelinsä on ollut käynnissä kulissien takana jo pitkään. Onko seuraaja mahdollisesti kenraali, Tulan kuvernööri ja varapuolustusministeri Aleksei Djumin? Kykeneekö ”sekurokratia” sopimaan yhteisen seuraaja-ehdokkaan? Entä mitä sanoo armeija ja sen kenraalit? Myös Venäjän sotateollinen kompleksi (voenno-promyshlennyi kompleks – VPK) haluaa epäilemättä sanoa tässä sanansa vaikka todellinen valta onkin turvallisuuspalveluiden toimijoilla.

On selvää, että itänaapurissa etsitään uutta johtajaa ja tutkitaan onko vanha johtaja heikko. Osoittaako hän heikkouden merkkejä? On hyvä huomata, että Venäjällä on 13 erilaista hallinnon-alaa ja instanssia, joilla on oikeus aseiden kantamiseen tai sotilaallisen organisaation kehittämiseen.

Putinin luoman salaisen poliisin vallan ns. ”sekurokratian” sisäinen koheesio on perustunut siihen, että jokaisen on oltava hyvissä väleissä ja henkilökohtaisessa suhteessa johtajaan. Entä jos tämä johtaja ei enää voi toimia? Kuka ottaa vallan? Entä miten tämä vallanperimys toteutetaan? Käytetäänkö aseita vai hoidetaanko se demokraattisin periaattein? Entä onko tämä sekurokratian annettava sananvaltaa demokratialle yleensäkin? Voiko valtaa jakaa Venäjällä vai johtaako se aina anarkiaan?

Entä Suomi?

Suomen kansallinen etu on oman vaikutusvallan pitäminen omissa käsissä. Määräysvaltaa omasta turvallisuudesta ei voi delegoida tai luovuttaa kenellekään muulle. Tässä mielessä suhde itään on tasavallan presidentin tärkein tehtävä ja hän hoitanut tätä kiitettävästi. Ilman pääministeriä. Kiitos siitä!

Kun puhutaan 100% turvallisuustakuusta, niin on hyvä huomata, että se todellinen ja ainoa turvallisuustae on lopulta vain se, että me olemme kansana valmiita puolustamaan itseämme kaikissa olosuhteissa. Jollei sitä ole, on turha odottaa apua tai edes myötätuntoa.

On ymmärrettävä faktat. Naton turvallisuustakuu ei pidä, jollei USA halua antaa sotilaallista tukea välittömästi mahdollisen konfliktin alkaessa. Kukaan muu ei auta. Kysymys kuuluu: saadaanko sellaista taetta aina? Onko USA halukas konfliktiin tällaisen maan takia, kun se ei ole sitä nyt edes Ukrainan takia? Vielä kerran: konfliktin aikana paperi on paperia ja teräs on terästä.

Miksi meidät halutaan Natoon?

Sotilaallisessa mielessä Nato haluaisi meidät omaksi eteentyönnetyksi operaatioalueekseen. Ei meidän ”kauniitten silmiemme takia” vaan ihan siksi, että tällä tavalla voidaan huolehtia Naton heikon alueen ts. Baltian puolustamisesta.

Tässäkin läntinen sotilasliitto toimii kovien faktojen perusteella. Kylmän sodan aikana meille oli miehitysvaihtoehdon kohdalla varattu Natosta pataljoona sissisotaan erikoistuneita joukkoja. Pahimmassa vaihtoehdossa meidän rautatiemme oli määrätty pommitettavaksi taktisilla ydinaseilla. Syy: raideleveys oli sama kuin NL:ssa ja pelkona oli, että näitä rautateitä pitkin olisi tuotu nopeasti joukkoja Ruotsin rajalle. Suomen väestö olisi tässä optiossa tuhottu.

Nyt meille olisi epäilemättä Nato-Suomessa varattu rooli taistelukenttänä ja tukialueena. Itse Suomen puolustaminen tulisi olisi hypoteettista kuin länsiliittoutuneiden lupaama tuki vuonna 1940 ja yhtä tehokasta kuin Norjan Narvikissa huhtikuussa 1940.

Vielä kerran. Miksi Suomea tarvitaan? Sen sotilaallisen merkityksen takia.

Siksi, että ilman Suomea ja sen eteläisen rannikon satamia Baltian puolustus kestää noin 6-24 tuntia. Me olisimme Lapissa sopiva puskurivyöhyke ennen Ruotsia. Samoin suomalainen sotilas voisi taas taistella kunniakkaasti ja loistavasti – jonkun muun intressin puolesta. Esimerkiksi Ranska haluaa meiltä sotilaita ns. EU:n nopean toiminnan joukkoihin.

Ruotsin kannalta Suomen ns. liittyminen olisi hyvä sillä se tuntee nyt – syystä – olonsa ei-turvalliseksi. Armeijan uudelleenrakentaminen on työlästä ja vie aikaa ja siksi se on uudistanut Kylmän sodan aikaisen sopimuksensa USA:n kanssa.  Ruotsi saa apunsa USA:sta mutta Suomi ei. Vuonna 2014 Ruotsi säikähti ja oli valmis jonkinlaiseen Ruotsi-Suomi-USA turvallisuusmalliin mutta nyt sitä ei tarvita – Ruotsi saa uudisti sopimukset ja saa turvallisuutensa Atlantin takaa.

Onneksi me emme ole riisuneet itseämme Kylmän sodan jälkeen aseista. Meillä on koulutettu reservi ja emme ole Halosen-Tuomiojan akselin parhaista yrityksistä huolimatta riisuneet aseitamme. Vuoden 2014 Ukrainan itäisen osan miehityksen jälkeen Suomen armeija on myös tehostanut tätä välittömän reagoinnin aikaa.

Pahin mahdollinen skenaario ja entä jos haemme ”turvatakuita” poliittisen prosessin kautta?

Jos puhutaan ihan oikeista uhkista, niin on hyvä muistaa, että meillä on yhteinen raja itäisen naapurin kanssa. Etelä-Suomen rannikko on mahdollinen strateginen kohde: hypoteettisesti on mahdollista, että Pihkovaan sijoitettu 76. kaartin maahanlasku-divisioona ja 2. spetnaz prikaati suunnataan meitä vastaan noin 6 tunnin varoitusajalla. Sen mahdollinen strateginen päämäärä voisi olla vallata Etelä-Suomi aina Lohjan harjua myöten. Onko meillä tarpeeksi voimaa tätä varten? Entä onko meillä nopeutta reagoida?

Meille pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että Venäjän harjoittama suuri bluffi ts. sotilaallinen kiristys vahingossa eskaloituu. Kriisi alkaisi Ukrainassa mutta leviäisi myös pohjoiseen (Valko-Venäjä ja Baltia) ja sieltä Suomeen. Mikäli kriisi eskaloituisi Ukrainassa olisi selvä, että Venäjä aloittaisi ensimmäisessä vaiheessa myös Suomen painostamisen: Fortumin sijoitukset olisivat heti vaarassa ja meitä vastaan aloitettaisiin armoton hybridihyökkäys, jossa käytettäisiin hyväksi laittomia siirtolaisia. Rajaloukkausten tarkoituksena olisi demonstroida meille, että vastarinta ei kannata. Kansakunnan rohkeutta ja päättäväisyyttä yritettäisiin horjuttaa kaikin tavoin.

Itse hakemisprosessi kriisin kesken – ilman kansan enemmistön suurta tukea – olisi suurinta mahdollista typeryyttä. Kuten 2008 huhtikuun Bukarestin Naton kokouksen linja osoitti, Saksa ei halua ärsyttää Venäjää. Sen kannan perusteella Georgia ja Ukraina jäivät rannalle. Venäjälle Saksan epäröinti ja lännen pelko mahdollisista seurauksista osoittautuivat fataaleiksi.

Torjuttu anomus johti siihen, että elokuun 8 pnä 2008 – olympialaisten aikana Pekingissä  – Venäjä irrotti Etelä-Ossetian Georgiasta. Sota oli lyhyt ja operettimainen. Georgian upseerit jättivät univormunsa 8 tunnin taisteluiden jälkeen ja lähtivät siviiliin. Venäjä taas olisi voinut miehittää Tbilisin vaivatta. Se, että Saksa ei antanut vihreää valoa eivätkä Georgia ja Ukraina saaneet ns. Membership Action Plan lupaa merkitsi ns. destabilisaatio-triggeriä ts. Venäjä näki suojattoman saaliin ja käytti mahdollisuuttaan.

Kiteytettynä: Nato anomus johti sotaan ja osan sen alueen miehitykseen.

Lyhyesti: vaikka meille on Naton taholta luvattu ”kermaa voilla ja lusikalla piimää” ts. nopeutettua prosessia tai suoria takeita niin kyseessä olisi pahimman luokan uhkapeli. Jos vielä jatkan kielikuvilla….me maksaisimme ”pyhähousuillamme” nämä seikkailut.

Kokoomuksen nuoret seikkailijat – puhutaan faktoista – ei hötöstä

Kokoomuksen kovaäänisen nuorisoketjun vaatimukset ”äkkiä Natoon” perustuvat ei-informaatioon.

Ne nojaavat toivekuviin ja utupilviin, joita voi vain verrata ennen talvisotaa siihen, että uskottiin palavasti Kansainliittoon tai siihen, että jotkut meidän poliitikkojemme uskoivat vakaasti siihen, että ”sotaa ei tule” (Väinö Tannerin kirje Paasikivelle kesällä 1939).

Ongelmana on, että ”äkkiä Natoon” linja harhauttaa keskustelemaan asian vierestä. Faktojen kannalta katsoen se on vastuuttoman vaarallista toimintaa.

”Äkkiä-Natoon” linja on epärealistinen ja höntyilevä. Ei Natoa voi ostaa samoin kuin kaupasta purkin maitoa eikä niitä turvatakuita ole ikinä olemassa, jollei USA käytä sotilaallista mahtiaan. Toivon, että tässä asiassa kokoomus turvautuisi vanhempiin jäseniinsä tai niihin, joilla on tietoa asioita.

Muuten syntyy samanlainen epäilys kuin kokoomuslaisella presidentti J.K. Paasikivellä, joka totesi omissa päiväkirjoissaan 19.9.1944 ”meillä ei ole poliittista älyä. Ja sitä tarvitsisimme paljon enemmän kuin useat muut maat., koska meidän asemamme on niin vaikea”.

Miten me voimme parantaa turvallisuutta – heti!

Keskustelua, miinat takaisin ja kansallinen lujittuminen

Kysymys Natosta pitää ratkaista kansan tahdon mukaisesti.

Näin ison luokan kysymys on käytävä läpi perinpohjin kansanäänestyksessä. Ilman kansan antamaa mandaattia eliitti ei voi ”smuglata” tätä kansaa mihinkään. Asia on yksinkertaisesti liian iso poliitikoille.

Ongelmana on vain se, että keskustelua tarvitaan ja sitä pitää käydä mutta itse äänestystä ei voi viedä läpi tässä kiristyneessä ilmapiirissä.

Miksi? On selvää, että se johtaisi kaikenlaisiin ulkopuolisiin yrityksiin, trollauksiin ja kähmintöihin tahi ”konvoi-finlandeihin”. Trollitehdas Pietarissa ei antaisi rauhaa ja kaikenlaiset Venäjä-ystävät aktivoituisivat niin yhteiskunnan yläpäässä kuin ihan alapäässä. Niitä riittäisi mediassakin.

Liittyminen pitää siksi lykätä kriisin jälkeiseen tulevaisuuteen ja kansanäänestyksen tulokseen. Kaikille niille, jotka elämöivät sillä, että näin isoa asiaa ei voi antaa kansan käsiin vastaan Winston Churchillin sanoilla: ”luota kansaan”.

Vastuu on tässä väliaikana tasavallan presidentillä, jolla on vahva valtakirja toimia isänmaan parhaaksi. Uskon, että tässä vaikeassa myrskyssä suomalaisten on vain seurattava ”kipparia”.

Rauhanpanokset takaisin heti!

Se mitä me voimme välittömästi tehdä on seuraavaa.

Ensiksi, epämääräinen natoilu täytyy siirtää uuteen asentoon. Faktoihin ja siihen kuka asiasta todella päättää. Tätä ei voi tehdä kabinettisuhmurointina tai painostaen. Lopullinen päätösvalta on aina kansalla – se on legiimi vallan lähde.

Toiseksi eduskunta voisi todeta, että Ottawan miinankieltosopimus on menettänyt poliittisen perusteensa ja että Suomi välittömästi vetäytyy siitä ja vetoaa omaan kansalliseen turvallisuuteensa.

Kyseinen keino on halpa ja hyvä keino lisätä maajoukkojen suorituskykyä.

Jos joku perustuslaki-taliban tai globalisti-intoilija vastustaa tätä niin voidaan hyvällä syyllä todeta, että kyseessä eivät ole miinat vaan ns. rauhanturvapanokset!

Vakavasti kuitenkin puhuen: kyse olisi yksinkertaisesta tavasta lisätä maan turvallisuutta ja hyvä tapa osoittaa ulkomaailmalle, että me aiomme selvitä tästä kriisistä ja että me päätämme asioistamme itse.

Oma apu on paras apu. Tässä meillä on aina turvanamme asevelvollinen armeija. Asevelvollisuusarmeijan näennäinen edullisuus perustuu siihen, että osa kansasta määrätään palkattomaan palvelukseen. Mahdollinen Nato-jäsenyys lisäisi todennäköisesti paineita palkattoman palveluksen oikeutusta kohtaan. Ammattiarmeijoiden sisäänrakennettu ominaisuus on, että kasvava osuus vahvuudesta rekrytoidaan alemmista sosiaaliluokista ja korkeammin koulutettu osa kansasta vieraantuu yhä enemmän ajatuksesta henkilökohtaisesti osallistua maansa puolustukseen. Parhaassakin tapauksessa mahdollinen Nato-jäsenyys johtaisi asevelvollisuusarmeijan korvaustason nostamiseen uuteen kertaluokkaan. Paineet asevelvollisuutta kohtaan olisivat todennäköisesti huomattavasti suuremmat, jos liittymisestä päättäisi kansan asemesta eduskunta. Myös tästä syystä kansanäänestys on ainoa oikea vaihtoehto.

Kansallista yksimielisyyttä lujitettava – äärimmäisen tärkeää kriisissä

Kolmanneksi, nyt on aika kehittää kansallista yksimielisyyttä. Mitään puoluetta tai ryhmää ei voi enää marginalisoida tai demonisoida.

Meidän olisi omaksuttava suuri kansallisen sovinnon linja. Se tehtiin ennen talvisotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Työväenliike, jota sen aikainen yhteiskunta pyrki marginalisoimaan, päästettiin paaria-asemasta.

Se tunnustettiin tasavertaiseksi kumppaniksi. Sodan aikana vuonna 1940 Suomen työnantajain keskusliiton tunnusti ammattiliitot osapuoleksi. Seurauksena oli se, että niin työläiset kuin herrat kävivät rinta rinnan puolustamaan maataan. Otto-Wille Kuusinen ei marssinut tänne riemumarssia, vaan jäi syömään petturin leipää Terijoelle.

Olisiko viisasta ajatella, että kansallisen kriisin hetkellä maan yhtenäisyys voisi ohittaa woket, globalismit, identiteetit ja vihertävän vihanlietsonnan? Emmekö me kaikki ole samanlaisia suomalaisia? Ainoastaan suomalaisille suomalainen on ensin.

Dosentti, TT Arto Luukkanen

Venäjän historian dosentti – Tampereen yliopisto

Venäjän poliittisen historian dosentti – Turun yliopisto

Yleisen kirkkohistorian dosentti – Helsingin yliopisto