Kyllä se kansallinen sopu ja kohtuu on hyvä juttu

Kävinpä tässä taitelija Albert Edelfeltin näyttelyssä (jota voin muuten suositella kaikille) ja hänestä lukiessa lisää avasin joutessani professori Kalervo Hovin Puolan historiasta käsittelevää kirjan.

Sitäkin voi suositella.

Puola-Liettuan historia saksalaisen maailman ja Venäjän välillä on kiehtova. Tämä Piastin ja Jagiello-suvun kuninkaiden laajentama valtio ulottui lopulta aina Mustallemerelle saakka ja kykeni myös kukistamaan Grunwaldin/Tannebergin taistelussa saksalaisen ritarikunnan (1410).

Keskusvalta kuitenkin heikkeni vaarallisesti kun szlachta (ratsuaateliset) ja erityisesti suuraateliset siirsivät lakiasäätävän vallan aatelisparlamentille – Seijmille. Lopulta aatelisto sai liberum veto-oikeuden, joka tarkoitti sitä, että yhdenkin aatelisen ääni vastaan riitti estämään lain tai asian käsittelyn. Jagiellon dynastian sammuttua heikot ja vaaleilla valitut kuninkaat eivät kyenneet estämään maan hajoamista.

Liberum veto tappoi Puolan silloisen valtion.

Individualismi, omat edut ja itsekkyys kukisti yhteisen edun.

Ei nähty eteenpäin. Ainoastaan taaksepäin.

Puola-Liettuan valtiopäivät ja Seijm eivät kyenneet vuosina 1652–1791 kaikista yrityksistä huolimatta tekemään järjellisiä päätöksiä. Tsaarien Venäjä ja erityisesti Venäjän keisarikunta huomasivat nopeasti miten hyödyllinen tällaisen tilanne oli.

Erityisesti maan syrjäseuduilla asuvat magnaatit olivat helppoja saaliita Venäjän lahjonnalle. Hopearuplilla oli helppo ostaa joku Venäjän ystävä, joka pitkän parlamentaarisen työrupeaman lopuksi huusi ” “Nie Pozwalam!” (en salli tätä!).

Lopuksi naapurit jakoivat maan, joka ei kyennyt poliittiseen toimintaan.

Onneksi ei meillä – eihän?

Suomalaisessa demokratiassa tätä ääri-individualismin ja oman merkillisen erinomaisuuden korostamisen perinnettä ei ole onneksi ollut. Meillä Suomessa on selvä, että enemmistö tekee päätökset. Demokratia toimii. Lakeja eivät säädä eturyhmät, ”paremmisto” tai mikään chihuahua-itsetunnolla varustettu cabal vaan kansanedustajien enemmistö.

Säätyvaltiopäivillä oli tätä ”liberum veto” henkeä oli aikoinaan aatelistossa ja vuosina 1918-1920 oli eräissä ”noblesse” piireissä oli halua luoda kaksikamarista eduskuntaa tai ”sivistyseduskuntaa”. Huomattakoon muuten, että Paavo Arhinmäen ”sysimustaksi” haukkuma Lauri Ingman vastusti näitä paremman väen vaalilakeja. Kannattaa muuten sinunkin Paavo-hyvä kirjoja. Saatat sivistyä.

Olen kovasti pohtinut itsenäistymisen aikaa ja tasavaltamme ensi vuosien historiaa ja niitä henkisiä vaikeuksia mitä nämä entisissä muistoissa elelevät ja appelsiinimarmeladia keittelevät aatelisherrat kokivat säätyvaltiopäivien loppuessa (hyvä tutkimus tästä Marja Vuorinen: Aateluuden semiotiikka, teoria ja käsite, aatelismiehen ideaalityypit ja populaarit demokratiateemat 1800-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Lisensiaattityö 2001).

Kyse oli pelosta. Eläimellisestä pelosta.

Pelättiin hysteerisesti demokratiaa, aitosuomalaisuutta ja ennen kaikkea suomalaisten köyhien osallistumista vallan käyttöön. Pelättiin että kun entinen poliittinen vaikutusvalta oli hävinnyt, niin häviäisi myös se hyvä ja turvallinen maailma, johon he olivat kiintyneet.

Näistä peloista onneksi päästiin.

Sotavuodet opettivat kohtuutta kaikille. Aina näihin päiviin saakka tämä kohtuuden periaate on toiminut. Toivotaan, että se perinne jatkuu.

Onneksi meillä on ollut tällaisia kohtuuden poliitikkoja.

Laitan tähän Suomen kansallisen biografia-artikkelin luonnehdinnan eräästä suuresta suomalaisesta poliitikosta: ”…som partiordförande framstod X som en sammanhållande kraft, en ledare som genom kompromisslösningar sökte jämka mellan de olika åsiktsgrupperingarna inom partiet…”.

Kukahan se oli? Antero – tiedätkö sinä?