Sarvamaa – Renkien Unionin asiamies?  

Entinen lehtimies ja nykyinen EU:n parlamentin jäsen Petri Sarvamaa on vaatinut äänivaltaa Unkarilta pois EU:ssa.

**

Sivuutin Sarvamaan kummalliset vaatimukset aluksi olankohautuksella.

Ajattelin, että kyseessä oli jonkinlainen vaalitemppu.

Olin myös varma, että media kyseenalaistaisi ajatuksen siitä, että EU:lla olisi periaatteellinen oikeus puuttua jäsenvaltioiden ”vääriin” vaalituloksiin.

Hämmästyin. Ei tullut reaktiota.

Jäin sitten miettimään, miten vähäisellä historian tuntemuksella tämä entinen lehtimies perusteli sen, että joltain omasta mielestä epämiellyttäviä asioita tekevältä EU:n jäseneltä pitäisi ottaa poliittinen vaikutusvalta pois. Sarvamaa ei todellakaan näytä olevan perehtynyt Itä-Euroopan poliittiseen tilanteeseen tai Unkarin historiaan 1990-luvulla.

Kyse on maasta, joka on halunnut olla osa länttä mutta jonka kohtalona on ollut joutua diktatuurien uhriksi.

Unkarin traaginen asema idän ja lännen välissä – kuin Suomi

Unkari oli II maailmansodan aikana ajautunut äärimmäisen ikävään tilanteeseen, jossa joutui – kuten Suomi – valitsemaan Natsi-Saksan tai Neuvostoliiton välillä. Sen maantieteellinen asema ei ollut kuitenkaan niin hyvä kuin Suomella; sillä ei ollut puolueetonta Ruotsia naapurinaan eikä se kyennyt torjumaan natsien vallankaappausta ja Saksan miehitystä kun se yritti solmia rauhaa Neuvostoliiton kanssa.

Suhde Suomeen oli ollut kuitenkin molemminpuolisesti lämmin kuten voimme lukea Suomen pääministerin Edwin Linkomiehen muistelmista voimme lukea. Talvisodan aikana olivat unkarilaiset yrittäneet auttaa Suomea aidosti ja parhaansa mukaan. Esimerkiksi tuleva suursijoittaja George Soros (silloin Soros György ) antoi säästöpossustaan viimeiset rahat Suomen talvisota-apuun.

Neuvostoliitto valtasi Unkarin ja valtaan pääsi II maailmansodan jälkeen stalinistinen hirmuhallinto Mátyás Rákosin johdolla. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1956 valtaan tuli Imre Nagyn hallinto, joka halusi päästä eroon neuvostomiehityksestä ja Varsovan liitosta. Kyse oli aidosta ihmisten protestista, jonka myös neuvostojohtaja Nikita Hruštšev joutui muistelmissaan epäsuorasti myöntämään.

Länsi ei kuitenkaan tullut apuun, vaikka läntiset maat esittivät voimakkaita protesteja. Budapestin kaduilla taistelevat unkarilaiset uskoivat kuitenkin viimeiseen saakka, että länsi noudattaisi omia arvojaan eikä hylkäisi Unkaria. Kun vastarinta oli tuhottu, tuli valtaan Unkarin oma ”Kuusinen” – János Kádár.

Kun länsi tarjosi vain puheita  

Usko lännen hyvyyteen kukki uudelleen Unkarissa 1990-luvulla. Vihdoinkin! Maa ja sen kansalaiset toivoivat, että nyt kun vihdoin maa oli vapaa tulisi EU ja kollektiivinen länsi auttamaan tätä maata, joka oli taistellut demokratian ja vapauden puolesta.

Ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin vuonna 1990 ja sen tuloksena perustettiin oikeisto-keskusta hallitus József Antall’in johdolla. Kun Antall kuoli, tuli pääministeriksi Péter Boross vuonna 1993. Ongelmana oli se, että niin talous kuin poliittinen järjestelmä olivat sekaisin. Lännen apu ja neuvot pysyivät lähinnä puheiden tasolla ja kansa sai tutustua äärikapitalismin ihanuuksiin. Vuoden 1994 vaalien jälkeen valtaan tuli Gyula Horn, joka keskittyi talouteen ja yhteiskunnan stablisaatioon.

Ymmärtääkseen nykytilannetta pitää tajuta, kuinka 1990-luvun vuodet veivät unkarilaisilta kaikki unelmat ja harhaluulot lännen arvopohjasta ja siitä, että länsi olisi oikeasti kiinnostunut tästä maasta.

Uskon romahdusta seurasi vastareaktio. Liberalismi näytti olevan yhtä kuollut kirjain kuin luottamus lännen vilpittömyyteen. Kun valtiota uhkasi vararikko yritti pääministeri Horn viimeisinä keinonaan aggressiivisia taloudellisia reformeja ja valtion yritysten yksityistämistä monikansallisille yhtiöille.

Lyhyesti: Unkari meni selälleen ja antautui markkinavoimille. Syntyi ns. kommuunokapitalismi, jossa entiset kommunistit hallitsivat sosialistien nimikkeellä.

Sekään ei auttanut.

Kansalle tämä oli lopullinen niitti uskossa niin liberalismin ihanuuteen kuin sosialismin autuuteen. Se oli heille todiste siitä, että EU:ssa oli kyse samasta asiasta kuin neuvostointegraatiosta. Moskova tai Bryssel – ihan samaa menoa. Tästä viimeisestä oljenkorresta – tai ns. Bogross reformista tuli kansan keskuudessa kirosana. Hallituksen epäsuosiota vauhdittivat myös korruptioskandaalit – ja kuten yleensä demokratioissa seuraavissa vaaleissa tähän tuli loppu kun vallan sai vuonna 1998 Viktor Orbánin koalitio.

Sarvamaan ”renkien unioni” 

Sarvamaa näyttää unohtaneen täysin Unkarin vaikean historian 1990-luvulta ja sen mitä tapahtui Itävallassa 2000-luvulla.

Se miksi Orbán haluaa välttämättä säilyttää toimivat suhteet Venäjään tai että hän ei halua sille EU:n apua johtuu menneisyyden traumasta. Hänen mukaansa Euroopan valtioiden on tehtävä Ukrainan tukipäätös itsenäisesti.

Itse. Ei EU tasolla.

Saksan pitää kantaa vastuunsa lupauksistaan ja Ranskan pitää muuttaa korulauseensa konkretiaksi ja näin antaa apua Ukrainalle. Oikeasti.

Tämä liittyy yllämainittuun Unkarin kokemukseen 1990-luvusta. Lyhyesti: lännen puheet ovat korulauseita ja siksi Unkarin pitää huolehtia omista asioistaan sekä estää EU:ta sotkeutumasta kaikkiin asioihin.

Syytökset ja vastasyytökset ovat myrkyttäneet keskusteluilmapiirin. Soppa oli valmis. Orbánin arvovalta ja EU:n arvovalta ovat nyt vastakkain. Kumpikaan ei anna periksi.

Suomalainen Sarvamaa haluaa hämmentää tätä soppaa ja esittänyt ultimaatumin: Unkarin on alistuttava suuren federaation edessä. Aivan kuin Hruštšev omissa muistelmissaan totesi: ”…päätimme nopeasti, että kapinalla ja Nagyn hallituksella ei ollut työläisten, talonpoikien ja maan koko sivistyneistön antamia valtuuksia…”

Asiat ovat kiertyneet nyt niin pahasti solmuun, että jonkun Sarvamaan aktiivisuus näyttää Unkarista käsin olevan jonkinlaista poliittista sykofantismia  Brysselin edessä.

Minun mielestäni Unkarin linja suhteessa Ukrainaan on turhan penseä. Sen muuttaminen ei kuitenkaan tapahdu niin, että pakotetaan itsenäinen maa ruotuun tyhjillä uhkailuilla.

Tärkeintähän on Ukrainan auttaminen suoraan ja konkreettisesti. Aivan kuten Suomi on tehnyt. Rahaa ei ole lähetetty EU:n kitaan vaan hätää kärsivälle maalle on suoraan lähetetty kranaatteja, talvitakkeja ja kaminoita. Ukrainaa ei ole jätetty yksin.

Väännän tämän nyt Sarvamaalle niin, että hänkin ymmärtää: Unkarin linja ei ole minun, Sarvamaan tai meidän suomalaisten vaan unkarilaisten päätettävä. EU ei voi sanella sitä. Melskaamalla keskustelu loppuu ja asia menee takalukkoon. Ja Ukrainan suhteen ei pidä unohtaa, että suurista unkarilaisista vähemmistöistä kaikkein arveluttavin tilanne on Ukrainan unkarilaisilla. Sekin on menneisyyden taakka – peräisin I maailmansodan ja II maailmansodan lopun suoraviivaisista jälkiselvittelyistä.

Omaksuuko EU Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan?  

Kysyn vielä kerran.

Onko EU:n sekaantumiseen jäsenvaltioiden sisäiseen politiikkaan nyt ok? Eikö tämä tilanne vaatisi neuvotteluja ja dialogia? Onko meidän pakko noudattaa Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa EU:ssa?  Sarvamaan tavalla EU tulee kyllä hajoamaan yhtä vääjäämättömästi kuin Neuvostoliitto.

Lopuksi: onko EU:sta tulossa renkien unioni, jossa ainoastaan oikeat ja hyvät puolueet voivat toimia? Entä jos ensi vuonna Saksa valitsee AfD:n – vaatiiko Sarvamaa silloin Saksan leikkaamista EU:n päätöksenteossa? Entä jos EU vaaleissa kansallismieliset voittavat? Pitäisikö Brysselin byrokratian mitätöidä väärä vaalitulos?

Sarvamaan toiminta muistuttaa kovasti Neuvostoliiton keskusvallan politiikkaa, jossa kansallisten vähemmistöjen ”umpi-venäläistyneitä” jäseniä pantiin hoitamaan tasavalloissa Moskovan vaatima ”likainen työ”.

Esimerkki: kun Itävalta haluttiin nujertaa 

Otan tässä esimerkin Itävallasta 2000-luvun alusta.

EU pystyy ”pelaamaan sikaa” pienten ja suhteellisen pienten valtioiden kanssa. Se esimerkiksi pyrki asettamaan Itävallan hallitsevan Vapauspuolueen (Freiheitliche Partei Österreichs – FPÖ) jonkinlaiseen poliittiseen embargoon kun se vuosituhannen alussa meni hallitukseen konservatiivisen kansanpuolueen kanssa (ÖVP).

Väärä hallitus merkitsi sitä, että EU iski Itävaltaan. EU:n jäsenmaat jäädyttivät suhteensa siihen. Samoin itävaltaisia ei haluttu osallistuvan kahdenvälisiin neuvotteluihin. Itävallan suurlähettiläs ei ollut tervetullut enää EU:hun ja EU uhkasi, että jos Itävalta vielä rikkoo EU:n arvoja, niin siltä viedään oikeus äänestää.

EU ja sen byrokraattinen sydän koki itsensä niin vahvaksi, että yritti kammeta tätä puoluetta ja sen johtajaa Jörg Haideriä vallasta. Tämä yhteenotto oli vedenjakajana EU:n sisäisessä politiikassa, jossa se julisti sodan kaikille ”kansallisille” puolueille tai niille puolueille, joissa oli hajuakaan populismista. Näiden puolueiden ei katsottu enää ”edustavan” kansaa.

Ei ollut ihme, että EU:n suosio laski merkittävästi Itävallassa ja sen nähtiin sekaantuvan maan sisäisiin asioihin. Haider tietysti tajusi tämän ja vahvisti sillä asemiaan. EU:n nähtiin vain ajavan omaa etuaan ja ns. ”EU-kansan” luomista kun se on menettänyt luottamuksensa siihen ”oikeaan kansaan”. Ajatuksena oli, että ”väärät puolueet” eivät saa mennä hallitukseen. Samoinhan kävi vuonna 2017 – kun Halla-ahosta tuli PS:n puheenjohtaja, puolue syrjäytettiin hallituksesta. Arvo Pohja oli väärä.

Vääriä EU-hallituksia vastaan oli tässä kriisissä keksitty keino. Se on Arvo Pohja.

Lainaan tässä tätä raakaa tekstiä: “On a reasoned proposal by one third of the Member States, by the European Parliament or by the Commission, the Council, acting by a majority of four fifths of its members after obtaining the assent of the European Parliament, may determine that there is a clear risk of a serious breach by a Member State of principles mentioned in Article 6(1), and address appropriate recommendations to that State.”.

Lopulta Itävallan tilanteessa EU:n byrokraatit tajusivat nopeasti, että he olivat menneet liian pitkälle ja että tämä vouhotus johtaisi arvaamattomiin poliittisiin seurauksiin. EU:n hajoamiseen ja sen jäsenvaltioiden eroamiseen Unionista.

Muodostettiin komitea (Ahtisaari, Frowein ja Oreja), joka julisti, että tämä boikotti piti lopettaa. Itävallan hallitus taas totesi, että se ei ole rasistinen tai paha.

Mutta kun EU:n maat itsekin rikkoivat perusarvojaan ja perussopimustaan 

Suurin ongelma tässä kaikessa on se, että EU on rikkonut ja rikkoo omia arvojaan eurokriisissä ja taloudenpidossaan. EU:ta vaivaa reiluusvaje, demokratiavaje, päätösten sietämätön etäisyys, EU:n talouden korruptatiivisten rakenteiden vähittäinen kasvu ja pienten valtioiden etujen laiminlyönti.

Pahinta on kuitenkin se, että Brysselissä halutaan ajaa pienten kansojen & suomalaisten perustavanlaatuisten oikeuksien ja omistusten yli.

Onko se niin, että väärinajattelu on synti EU:ta vastaan ja että ilman EU:n siunausta mikään hallitus ei voi toimia? Onko EU:lla oikeus vahvistaa vaalitulos kuten aikoinaan piispanvaalissa keisarilla oli tai Ruotsin kuninkailla oli? Tekopyhyys näissä arvoissa ja niiden määrittelyssä soi taivaaseen saakka.

EU on tässä arvoasiassa rikki.

Se ei toimi kuten sen pitäisi. Jos EU on arvoyhteisö niin sen pitäisi olla rehellinen omia arvojaan kohtaan eikä toimia tekopyhästi.

Näyttää siltä, että EU ei ole se, mitä äänestettiin 1994. Se on joutunut tinkimään omista periaatteistaan esimerkiksi eurokriisissä. Eurokriisissä yhteisvaluutan Euroopan talous- ja rahaliiton toimijat pakotettiin rikkomaan EU:n rahaliiton keskeisiä perussopimuksia.

Niissä periaatteena oli, että jäsenmaat noudattavat kontrolloitua markkinakuria ja että EU ei tule pelastamaan ”turmiolan tommia”  (no-bailout periaate). Sen mukaan toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota”, eli käytännössä kyse on siitä, että jokaisen eurovaltion on huolehdittava talousvastuistaan itse.

Selkosuomeksi: jokainen maa maksaa omat kaviaarinsa, hotellilaskunsa ja pankkihölmöilynsä eikä laskuta niitä muilla. Niitä ei saa siirtää toisten euromaiden tai instituutioiden vastuulle eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa jäsenmaita.

Omien arvojen ja säädösten rikkominen ei ole kuitenkaan käynnistänyt toimia Italiaa, Kreikkaa, Espanjaa tai Ranskaa vastaan. Kukaan ei halua viedä heiltä äänivaltaa pois.

Sarvamaan esiintyminen vahvistaa: EU on rikki – sitä pitää korjata 

Sarvanmaan toiminta osoittaa, että liityimme aikoinaan Unioniin, joka on nyt radikaalisti muuttunut eikä ole enää sama.

Kauppaliitosta ja sen kulttuurisesta yhteisestä areenasta, jonka jäseniksi halusimme on tullut sietämättömän byrokratian ja pakkovallan symboli.

Siitä on tullut Renkien Unioni. Tai Uuden ajan Neuvostoliitto.

Tämän takia EU täytyy korjata. Se on remontoitava EU:n kansojen kanssa yhdessä. Ei pakolla tai väkivallalla. Se pitää luoda saksalaisten, ranskalaisten ym. sekä myös suomalaisten ja unkarilaisten kanssa yhdessä. Takaisin isänmaiden ja kansojen Euroopaksi.

Onneksi terve järki voittaa lopulta ja Sarvamaan yrityksestä tuskin tulee mitään. Kaksi EU-maata voi estää sen. Epäilen, että Slovakia tai Italia tukisivat tätä hanketta.

Tolkun suomalainen ymmärtää tämän hyvin. Jos auto on rikki, se korjataan ja viedään korjaamolle.

Rikkimennyttä autoa ei moukaroida pajavasaralla jos moottori ei toimi. En pyytäisi Sarvamaata korjaamaan minun autoani.

Korjataan EU!

Meillä Suomessa käytännöllisyys on hyve. Myös EU pitää korjata, sen valuviat on valettava uudelleen niin että pienten kansakuntien oikeuksia kunnioitetaan.

Ennen kaikkea sinne valittavan pitää aidosti toimia Suomen kansallisen edun puolesta ja ymmärtää Euroopan historiaa edes hitusen.

ps. Näyttää siltä, että reaktiot tähän artikkeliin ovat kovasti kuumentuneet. On epäilty Venäjä-mielisyydestä)) Haluan muistuttaa, että olen tutkinut ko. maata kriittisesti silloin kuin monet keskustelijat olivat vielä lukiossa. Artikkelin ydin on: mikä EU oikein on? Onko se imperiumi, pakko-unioni, renkien unioni vai eurooppalaisten kansojen yhteinen hanke, joka toimii reilusti.  Unkari on ”ärvelö” mutta asiaa ei korjata Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikalla, kiristyksellä tai uhkailuilla. Se on sitä ”rengin rajatonta onnea” kun saa osoittaa olevansa tarpeellinen Isännälle. Se on poliittista hölmöläisyyttä ja kääntyy itseasiassa EU:ta vastaan. Pakko ja väkivalta herättää aina vastareaktion. Dilemmaksi jää: miten äkäpussi kesytetään? Miten ärvelö saadaan yhteiseen rintamaan? En usko, että se tapahtuu väkivallalla tai uhkailuilla vaan keskusteluilla ja dialogilla. EU:n ongelmana on se, että on puheita mutta ei tekoja. Että luvattuja kranaatteja ei ole tuotu, että omaa asetuotantoa ei ole haluttu rakentaa ja että ollaan halukkaita osoittamaan myötätuntoa Ukrainalle mutta haluttomia heräämään todellisuuteen.

pps. Kiitoksia vilkkaasta keskustelusta. Noin 30 000 klikkausta – joten ihan normi blogi. Näyttää siltä, että viesti meni läpi. Kysymys kuului: minkälaista EU:ta me haluamme? Ajatus siitä, että haluammeko Renki-Unionia, Byro-Imperiumia vai vapaiden kansojen isänmaiden demokraattista Eurooppaa eteni hiukkasen vaikka kognitiivinen dissonanssi vaikutti. Sarvamaa ei tietenkaan ole halunnut vastata – ymmärrettävästi. Tuon tässä esille vanhan latinalaisen sananlaskun: ”Rengin suurin onni on palvella Isäntää”.

Ikävä kyllä Ukrainan apu takkuilee kun Euroopan valtiot eivät halua oikein konkretiaa siihen – sotilasapu ei näytä etenevän Saksan liittopäivillä, Ranska ilmoitti ”sadoista kranaateista (!!)” kun EU oli luvannut miljoona kranaattia. Jokaisen jäsenmaan on nyt siirryttävä juhlapuheista siihen samaan konkretiaan tuessa mitä Suomi, Baltian maat ja Skandinavia ovat osoittaneet. Venäjän sisäinen tilanne on umpikujassa – kuten tulevassa kirjassani ”Putinin perukirja” osoitan; ”Putin ei ole sama” ja tämän sodan kohtalo ratkaistaan niin rintamalla kuin Moskovan kaduilla.

artoluukkanen
Perussuomalaiset Järvenpää

Kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu (Keskiuusimaa),
Olen työssä Helsingin yliopistossa ja toimin siellä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtorina. Pekasus opintokeskuksen rehtori. Jotkut saattavat muistaa minut Alfa-tv:n ”Dosentti” ohjelmasta, jossa haastattelin taiteen, tieteen, politiikan ja yhteiskunnan vaikuttajia. Haluan palvella kaikkia järvenpääläisiä järjellä ja sydämellä. Niin duunareita, yrittäjiä, lapsiperheitä, yksinäisiä ihmisiä, seniorikansalaisia ja koululaisia. Minulle on itsestään selvää, että Järvenpäässä sivistys, koulutus, osaaminen ja työ on asetettava kunniaan. Unelmani on taloudessa tarkka Järvenpää, joka ei unohda sen asukkaita! Ihminen edellä, ihmisen puolesta - tehdään Järvenpäästä kotoisa paikka asua! Niin...ja koko Suomesta. Pidetään maa itsenäisenä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu