Syväsuomettumisen sairastuttama Suomi ja syväsuomettuneisuuden puolueet

Miten parantua ”syväsuomettumisen” taudista? Onko meillä sellaista tautia?

Miten lähihistoriaan keskittyvä menneisyyden tutkimus voisi parantaa tai paljastaa näitä asioita?

Pohdin näitä asioita kun luin Times-lehden artikkelin: ”Stasi files threaten to expose Russian ties of the Finnish elite” (https://www.thetimes.co.uk/article/finland-urged-to-reveal-cold-war-links-with-stasi-5mrltgkb0).

Kyseisen lehden otsikko ei herättänyt suurta agendajournalismin aaltoa Suomessa. Siitä vaiettiin.

Otsikosta ei paljoa puhuttu eikä hiiskuttu. Se tukehtui kuoliaaksi.

Kevään skandaali vaietaan kuoliaaksi

Keskustelu Suomen lähimenneisyydestä ja siitä miten historiantutkimuksen pitäisi käsitellä tätä poliittisesti arkaa asiaa käynnistyi keväällä 2023 eduskuntavaalien aikoihin. Toimittaja Pekka Virkki julkaisi maaliskuussa 2023 ”Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen” (Docendo 2023) pamfletin, jossa hän halusi nostaa esille maassamme harjoitettua Venäjän myötäilyä, suomettumisen ajan sisäpoliittisten valtarakenteiden mädännäisyyttä. Kirja sai aikaan tyrmistyneen hiljaisuuden; erityisesti kokoomuspoliitikko Kai Mykkäsestä tuli tässä kirjassa valaisevaa taustatietoa.

Kirja jäi kuitenkin vaalien huomion alle ja vasta vaalien jälkeen oli aikaa keskustella siitä miksi Suomi viivytteli niin pitkään Nato-hakemusta, miksi Suomi ei nähnyt ongelmaa aggressiivisen naapurin toimissa 2010-luvulla ja miksei Suomi tee vieläkään minkäänlaista pesäeroa entisen ”syväsuomettumisen” ajan kanssa.

Pitää olla dokumentteja

Taistelu menneisyydestä alkoi tutuilla äänenpainoilla – rintamalinjat tulivat esille nopeasti.

Menneisyyden politiikan ”rankelaisen historiannäkemyksen” puolustajana seisoi meritusprofessori Kimmo Rentola, joka totesi Helsingin Sanomissa, että ”kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa”. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009602201.html). Hän puolusti sosiaalidemokraatteja, presidentti Koivistoa & consortiones vetoamalla hyvän historiantutkimuksen laatuun ja siihen, että kaiken pitää perustua dokumentteihin.

Samalla hän antoi ymmärtää, että vääränlainen lähimenneisyyden tutkiminen perustuu ilmeiseen haluun häpäistä ja liata lähihistorian hahmoja. Samalla hän myös nostaa sopivana esimerkkinä niitä nuoria ja kunnollisia tutkijoita, joilla ei ole vanhempien sukupolvien motivaatiota poliittiseen pelailuun.

Alpo Rusi, vakoilusta epäilty, diplomaatti ja presidentti Martti Ahtisaaren avustaja nousi kuitenkin vastustamaan tätä kantaa; hän ei ollut vakuuttunut tästä lähestymistavasta, jossa hänen mielestään näkyy halua peitellä tapahtuneita. (https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/alporusi2014/kiistely-suomettumisen-tutkimisesta-on-karjistymassa/).

Onko meillä syväsuomettunutta lobbyä? Ja jos on niin kuka siellä luuraa?

Suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu tietty jähmä. Keskustelu siitä miten Suomi ja sen poliitikot päästivät Venäjän niin lähelle sen valtimoa ja miten idänkauppaan keskittynyt taloudellinen lobby on päässyt vaikuttamaan niin voimakkaasti Suomen turvallisuuspoliittisesti arkoihin asioihin, on ollut vaikeata.

Tutkiva journalismi ei ole siitä kiinnostunut eivätkä tutkijat mene sinne. Se johtuneen siitä, että rahoitusta ja tukea on todella vaikea saada tätä aihepiiriä varten. Lehdet eivät uskalla tonkia tätä tunkiota.

Tutkimusta ja hyvää tutkivaa journalismia on kuitenkin harjoitettu jo aikaisemminkin.

Tuula Malinin vaiettu kirja

Otan tässä esille toimittaja Tuula Malinin perinpohjaisen työn aiheen parissa.

Hänen kirjansa ”Putinin pihapiirissä. Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” (Docendo 2020) oli perusteellinen ja kattava katsaus siitä miten Suomi kerta kaikkiaan avasi Venäjän vaikuttamiselle mahdollisuudet. Venäjän kansalaiset ja tiedusteluyhteisöä lähellä olevat tahot ostivat maata ja kiinteistöjä strategisesti aroilta alueilta monen vuoden ajan niin, että siitä ei voitu edes puhua.

Tämä kirja on syntynyt monen vuoden kuluessa ja sen peripohjainen käsittelytapa tulee olemaan perusteos tulevaisuuden historiantutkimuksessa. Kirja kertoo siitä miten herrat/toverit Fokin, Varlakov sekä firmat Bizkon, ja Bankirsky Dom ottivat niskalenkin suomalaisista.

Tavallisten kansalaisten nostama huoli asiasta, johti kuitenkin siihen, että asioihin tartuttiin vaikka meillä olikin poliittisia puolueita ja taloudellisia tahoja, jotka pitivät asioiden pöyhimistä turhana ja russofobiana.

Malinin kirja kirjaa asiallisesti ja tosiasioihin perustuen sen, että virallinen Suomi ja esimerkiksi silloinen ulkoministeri Alexandr Stubb oli ärtynyt asian käsittelystä ja halusi hillitä keskustelua. Maakaupat kuuluivat globaaliin toimintaan. Myös ministeri Jyri Häkämies ja silloinen kokoomus olivat harmistuneita tästä penkomisesta. ”Jos joku myy ja toinen ostaa niin valtio ei voi siihen puuttua…” Malinin mukaan myös SDP ja keskusta ei nähnyt tässä asiassa mitään ongelmaa. Vuonna 2010 nämä edellämainitut totesivat, että kaikki oli kunnossa.

Kiista huipentui kun kansanedustaja Suna Kymäläinen ja Esko Aho kävivät aiheesta väittelyn A-studiossa joulukuussa 2013. Avoimen vihamielinen ja halveksiva Esko Aho näytti pitävän juttua vähäpätöisenä ja oli sitä mieltä, että ”venäläiset investoivat, rakennuttavat ja ovat luomassa suomalaista hyvinvointia”. Kaikki huipentui siihen, että silloinen ministeri Sanni Grahn-Laasonen julisti tonttikaupat vaarattomiksi julkisesti.

Asia muuttui onneksi vuoden 2014 jälkeen.

Lyhyesti sanottuna: Malinin kirja, sen lähteet ja lehdistön lähdesuojan suojissa puhuvat suomalaiset ovat vakuuttava todiste siitä, että Suomi oli 2010-luvulla vielä vakavasti ”syväsuomettunut” ja sen poliittinen eliitti ei halunnut avata silmiään sille uhalle, jonka venäläisten operaatiot Suomessa aiheuttivat. Onko se sama eliitti, joka haluaa salata menneisyyden dokumentit?

Raha puhui ja jos ei raha niin ideologia. Niin keskusta, demarit kuin kokoomus muodostivat tässä yhteisen ns. ”triangeli-Venäjä-rintaman”, jota ei käynyt horjuttaminen.

Malinin kirjaa varten tehdyn työn sivuuttaminen ja ilmeisen tietoinen hiljentäminen kertoo, ehkä siitä, että asia on vaikea ja sensitiivinen. Vielä kerran: Malinin kirjan mukaan kaikki miltei kaikki puolueet; erityisesti keskusta, sosiaalidemokraatit ja kokoomus osallistuivat nykyisten johtohahmojen vetämänä asioihin maton alle lakaisuun.

Kuten edellä on mainittu. Vasta vuonna 2015 – kun Venäjä oli miehittänyt Krimin – tämä asia alkoi huolestuttamaan maan johtoa. Näyttääkin siltä, että Krimin miehitys vuonna 2014 ja sitten myöhemmin Venäjän hyökkäys Ukrainaan on avannut tien sille, että tästä ”syväsuomettumisen” taudista voisi parantua.

Mainittakoon vielä, että Malinin kohtaamat ongelmat työelämässä ovat sattuneet hämmästyttävästi juuri siihen aikaan kun hän teki omaa kirjaansa. Kaikesta pitää maksaa.

Lähimenneisyyden tutkimisen tärkeys – tarvitaan ”syväsuomettuneisuuden ajan” tutkimusta

Jokainen tietää miten vaikeata Italiassa on ollut puhua mafiasta ja sitä vastaan taistelevat tuomarit ovat olleet hengenvaarassa. Tuomarit Giovanni Falcone ja  Paolo Borsellino maksoivat tästä rohkeasta taistelusta hengellään. Maan tapa, vaikenemisen kulttuuri ja omerta ovat vaikeuttaneet tätä työtä. Suurin osa italialaisista kuitenkin tukee mafian vastaista toimintaa ja toivoo yhteiskunnan parantumista.

Meillä Suomessa tilanne on hieman erilainen. Kansa toivoo rehellisyyttä ja janoaa totuutta.

Artikkelin alussa oleva Times’in artikkeli kertoo kuitenkin karulla tavalla siitä, että meidän maakuvamme ei riipu siitä mitä fantastisia asioita värittyneet agendajournalistit kertovat meistä aateveljilleen ulkomailla vaan faktuaalisista asioista. Times ei ole agenda-lehti.

Kysymys kuuluu; onko meidän eliittimme kompromentoitunut?

Onko meillä voimakas Venäjä-myönteinen puolueiden ”triangeli”, joka vieläkin ohjaa meidän politiikkaamme? Entä miten tämä lobby tai syväsuomettunut joukko toimii mahdollisessa kriisitilanteessa?

Malinin kirjan mukaan tämä lobby on levinnyt kuin syöpä ja etäispesäkkeiden avulla on päässyt tunkeutumaan politiikanteon ytimiin saakka. Pitääkö tämä paikkaansa? Ovatko Malinin kirjan lähdesuojan turvin puhuvat lähteet väärässä ja valehtelevatko he?

Mitä mieltä olette?