Ukrainan sota puntarissa – Suomen tuleva Venäjän suhde: verenpunainen vai asiasuhteet?

Ukrainan ns. ”jatkosotaa” käsitteleviä kirjallisia analyysejä on vielä harvassa. Yhteenotto on vielä kesken eivätkä historioitsijat ole vielä kyenneet kääntämään huomiotaan tähän konfliktiin. On ymmärrettävää, että analyysit ovat vielä journalismin tasolla eikä niillä ole sellaista syvyyttä, joka nostaisi ne tutkimushorisontin yläpuolelle. Asioita on huomioitu ja dokumentoitu mutta ei analysoitu. Historian käänteiden vauhti on ollut niin nopea, että me haukomme vielä henkeämme.

On kuitenkin rohkeita, jotka uskaltavat ottaa kantaa omasta ekspertiisistään käsin. Tänään helatorstaina julkistettiin eräs ensimmäisistä sodan analyyseistä. Uskonnonfilosofian tohtorin Petri Järveläisen kirjoittama essee: ”Sinikeltainen ja verenpunainen. Merkintöjä Ukrainan sodan ajalta. Väyläkirja 2022. s. 152, jälkikirjoitus s.153-159.”

Tekijän ote on päiväkirjamainen ja henkilökohtainen. Se ei kuitenkaan vähennä tämän teoksen arvoa. Kirjoittaja kirjoittaa sydänverellään ja järkyttyneenä. Hän heiluttaa sanan säilää subjektiivisesti samalla kun hän tuo esille syvällisen aatehistoriallisen ja uskontofilosofisen taustansa. Järveläinen on toiminut Inkerin kirkon opettajana monta vuotta ennen kuin se muuttui mahdottomaksi. Myös allekirjoittanut on päässyt Pietarissa arkistomatkoilla nauttimaan Järveläisen pitämistä vapaista teologisista pohdinnoista – Kelton teologiseen instituuttiin ei ole pitkä matka Pietarista.

Kaksi asiaa yli kaiken – Venäjän hallinnon luonne sodan jälkeen ja mitä me oikein teemme Venäjän kanssa?

Haluamatta viedä lukijan nautintoa tästä erinomaisen hyvästä esseestä alleviivaisin kahta Järveläisen esiin tuomaa asiaa. Ensimmäinen liittyy hänen arvioonsa Putinin hallinnosta, jota hän käsittelee psykopatologian keinoin. Järveläinen antaa armotta tuomionsa vanhenevan diktaattorin sielunelämästä ja tuomitsee hänen lähipiirinsä. Putinista tuli hänen mukaansa 24.2.2022 jälkeen ”maailmanpolitiikan Breivik”. Samoin Venäjän ortodoksinen kirkko voi palautua normaalitilaan ainoastaan katumuksen ja ripin välityksellä. Näyttää myös siltä, että presidentti Tarja Halonen ei oikein ole hänen suosiossaan.

Järveläisen johtopäätös Venäjän nykyisen hallinnon luonteesta on sellainen, että se pysähdyttää. Tällaisen hallinnon kanssa ei voi keskustella, neuvotella tai antaa myönnytyksiä. Macron tai Kissinger, jotka vaativat alueluovutuksia Venäjälle ovat väärässä, sillä kyse on hallinnosta, jonka kanssa ei voi tehdä kompromissia. Neville Chamberlainin virhe oli uskoa – kun taas Winston Churchill ei uskonut ja voitti diktatuurin. Natsi-Saksan kanssa ei voinut tehdä lehmänkauppaa, mutta saksalaisten kanssa pitää tulla toimeen. Selkosuomeksi: meidän halumme ymmärtää Venäjää tai kokea syyllisyyttä siitä, että sitä ei ymmärretä, on woke-traaginen virhe. Ei saatanan kanssa voi kaupitella omia arvojaan. Selvittävä kyllä on.

Järveläinen myös pohtii sitä, että Suomen on jotenkin tultava aina toimeen Venäjän kanssa. Jaksaako Putinin hallinto sinnitellä vai syttyykö siellä sisällissota? Tästäkin huolimatta me emme voi vain todeta, että itäänpäin meistä ei ole mitään. On joku pystyttävä keskustelemaan järkensä menettäneen diktaattorin kanssa tai sitten niiden voimien, jotka ratkaisevat Venäjän kohtalon ja edustavat sitä maata.

Toinen Järveläisen johtopäätös siitä, että Natopäätöksen myötä Suomen asema muuttuu yhtä jyrkästi kuin vuonna 1809. Itse näen sen niin, että Suomen olisi nyt erittäin tärkeä tehdä nopea ja selvä pesäero – tutkimuksen kautta – niistä tahoista, jotka ovat saaneet rahoitusta Venäjältä. Kaikki jääkiekkohallikauppiaat, kaasuputkikonsultit ja hyödynsaajat on selvitettävä. Näiden olisi sitten itse selvitettävä itselleen onko heillä mahdollisuutta enää osallistua politiikkaan. Venäläisen rahat tiet on selvitettävä – follow the money!

Dosentti Arto Luukkanen