Venäjän imperialismi Kaukasuksella romahtaa – tapaus Vuoristo-Karabah

Azerbaidžanin hyökkäys tai ”terrorismin vastainen operaatio” Vuoristo-Karabahiin 19. syyskuuta 2023 mullisti Kaukasuksen poliittisen ja sotilaallisen tasapainon kertaiskulla.

Venäjä näyttää nyt menettävän Kaukasuksen alueen Turkille.

Venäjä petti omansa

Karabahin eli Arzahin tasavallan oman armeijan sota oli ohi yhdessä päivässä.  Alueelle sijoitettu venäläisten ”rauhanturvaajien” joukko katseli sivusta ja kädet taskussa kun azerit saivat haltuunsa ikiaikaisesti armenialaisten asuttaman vuoristoseudun. Vaikka Armenia on sotilasliitossa Venäjän kanssa, ei se ole nostanut sormeakaan Karabahin armenialaisten, jotka tosin muodollisesti eivät kuulu Armenian tasavaltaan.

Merkillisintä tässä kaikessa on ollut se, että Arzahin tasavalta on ollut täysin uskollinen Venäjälle ja täysin siitä riippuvainen. Selkosuomeksi: Venäjän petos sitä kohtaan oli maksimaalinen. Sen sijaan Armenian suhteen Venäjä haluaa rangaista sitä sen tuesta Ukrainalle ja ”flirttailusta” lännen kanssa –joka sekin tosin alkoi vasta, kun petos Karabahia kohtaan alkoi hahmottua.

Passiivisuudellaan Venäjä petti kuitenkin kaikki armenialaiset ja tuhosi tietoisesti oman parin sadan vuoden aikana rakentamansa Kaukasus-politiikan ja sen tulokset. Se on ollut traditionaalisesti siellä Armenian ”suojelusvaltio”. Nyt se jätti omat liittolaisensa pulaan.

Petos on asia, jonka voi tehdä vain kerran Kaukasuksella, Lähi-idässä ja Keski-idässä. Yhden petoksen jälkeen liittolaiset ovat harvassa.

Turkin voitto ja panturkkilaisen suurvaltahaaveen ensimmäinen askel

Voittoisa Azerbaidžan aikoo sulauttaa alueen itseensä ja häätää alueella ammoisista ajoista asuneet armenialaiset pois. Tämä häikäisevä menestys on sulka hattuun ennen kaikkea azerien aseistajalle ja poliittiselle patronukselle Turkille. Sekä ennen kaikkea sen johtajalle Recep Tayyip Erdoğanille, joka on vanhastaan suhtautunut armenialaisiin vihamielisesti. Hänen esivanhempansa joutuivat muuttamaan Adžarian alueelta Batumista Rizeen Turkin sodan aikana (1877-1878) ja hänen iso-isänsä joutui muuttamaan Etelä-Ossetiasta Turkkiin.

Turkki aikoo nyt epäilemättä kokeilla sitä, kuinka helposti se kykenee ajamaan Venäjän pois Kaukasukselta. Tämä politiikka sopii Erdoğanin ”uusosmanilaiseen” politiikkaan, joka lähtee siitä, että Turkista on tultava Keski-idän suurvalta, jonka vaikutusvalta ulottuisi aina Kazakstanista Aleppoon ja aina Euroopan porteille saakka.

Venäjä on nyt polvillaan Turkin edessä: sen droonit, markkinat ja hyvä tahto varmistavat Venäjän alistumisen.

Turkki on nyt luomassa panturkkilaista suurvaltaa, jota yhdistää sama kieliryhmä ja yhteiset vanhoillis-islamilaiset arvot. Tämä yhteisö tai kieliryhmä ulottuu aina Ferganan laaksoa pitkin Kiinan rajalle saakka. Alue on myös vanhastaan huumausaineiden ja aseiden salakuljetuksen suuri käytävä Keski-idästä Eurooppaan ja Amerikkaan.

Antautuminen luhistaa Venäjän imperialismin tulokset Kaukasuksella

Mitä Venäjä sitten menettää?

Se menettää kaiken sen mitä se saavutti 200 vuoden ponnisteluilla. Venäjän suurvalta-asema syntyi 1700-luvulla sodissa Turkkia vastaan kun se voitti itselleen ns. mustan mullan alueet. Kasvava väestö teki Venäjästä suurvallan.

Etelä-Venäjän turvallisuuden varmistamiseksi se pyrki tunkeutumaan Kaukasukselle jo 1800-luvun alussa. Virallisena selityksenä oli uskonto. Tsaarit Paavali I ja Aleksanteri I ottivat ”suojelukseensa” niin Georgian kuin Armenian. Venäjän imperialismin perustana oli sopivien heikkojen liittolaisten ottaminen omaan leiriin ja vastustajien armottoman tuhoamisen.

Venäjän imperialismi Kaukasuksella – uskonto keppihevosena

Uskonto oli tässä hyvä peruste: Venäjä halusi suojella alueen kristittyjä islaminuskoisia vastaan. Alueen eliitti pääsi osaksi Venäjän keisarikunnan aateliston asemasta ja se varmisti näin oman maaomaisuutensa. Venäjän todellinen päämäärä oli kuitenkin heikentää alueen kansojen yhteisiä tavoitteita, lietsoa vihaa ja epäluuloa eri kansojen välille ja olla sitten alueen ylituomari ja suurin vallankäyttäjä. Menetelmä oli vanha: ”hajota ja hallitse”.

Tehtävä ei ollut helppo. Kaukasuksen valloittaminen kesti noin 50 vuotta, josta ajasta suurin osa meni tšetšeenien ns. rauhoittamiseen. Nämä saatiin kuriin vasta kun imaami Shamil antautui venäläisille vuonna 1859. Hänestä tuli Venäjän oma ”Geronimo” – vihollinen, jota ihailtiin ja samalla pelättiin. Imaami Shamil eleli Kiovassa ja Pietarissa rauhallisesti jonkinlaisena voitonmerkkinä ja näytösesineenä kuten aikoinaan myös apassien johtaja Geronimo USA:ssa.

Venäjän Kaukasus-imperialismi ”hajota ja hallitse” periaate periytyi neuvostoajalle. Se näkyi neuvostoaikana siinä, että ns. Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta (1922–1936) hajotettiin osasiin Stalinin toimesta. Hän ilmeisesti pelkäsi, että tämän neuvostotasavallan vahvin osanen Azerbaidžan kykenisi yhdistämään nämä tasavallat Moskovaa vastaan.

Stalin myös siirsi alueen epäilyttäviä kansoja ja heimoja paikoiltaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa pois alueiltaan ja pyrki huolehtimaan siitä, että Kaukasuksen kansojen sillisalaatti pysyisi sopivan heikkona ja Moskovaan nojaavana. Stalin pelkäsi ennen kaikkea ns. panturkkilaisuuden vaaraa ja eräs ensimmäisistä hänen terrorinsa uhreista oli 1920-luvun loppupuolella eräs tataaribolševikki nimeltä Sultan-Galijev. Tämän suuri idea oli saada Keski-idän turkinkieliset neuvostovallan puolelle ja aloittaa kehitysmaavallankumous Euroopan vallankumouksen sijasta. Stalin vainusi siinä vaaran ja otti Sultan-Galievin poliittisen ja fyysisen tuhoamisen erääksi päämääräkseen.

Venäjän petros ja väärä liike aloitti domino-effektin?

Neuvostoajan jälkeen Venäjä pyrki noudattelemaan vanhoja poliittisia tavoitteitaan ja oman Kaukasus-imperialismin suuntaviivoja. Se johti siihen, että sotivien alueiden välille asetettiin sotilastukikohtia ja näitä sotilaita kutsuttiin ”rauhanturvaajiksi”.

Neuvostoaikana Vuoristo-Karabah oli ollut autonominen alue Azerbaidžanin sisällä. Niin azerit kuin armenialaiset asuivat siellä sulassa sovussa. Kun neuvostoaika loppui Venäjän yliherruutta ei heti vahvistettu ja se johti yhteenottoihin. Alue julisti itsensä itsenäiseksi mutta kansainvälisesti sitä ei tunnustettu ja kiista alueesta johti Armenian ja azerien taisteluihin. Näissä taisteluissa Armenia oli aluksi parempi ja se valloitti puhtaasti azerien alueita ja hääsi sen väestön pois. Vuoristo-Karabahista tuli ”jäätynyt konflikti”.

Ukrainan sota ja Venäjän lähentyminen Turkin suuntaan käänsi tilanteen toiseksi. Venäjä heikentyi ja sen rooli alueen yliherrana joutui kiistanalaiseksi. Kun Venäjä lähestyi Turkkia, niin Azerbaidžan teki voittoisan sotaretken Vuoristo-Karabahin alueelle syyskuussa 2020. Se kokeili samalla Turkilta saamiaan drooneja ensimmäistä kertaa konfliktissa. Tulokset olivat hyviä. Panssarivaunut ja linnoitetut asemat oli mahdollista tuhota helposti.

Vuoden 2020 sodassa azerit saivat itselleen 1/3 Vuoristo-Karabahin alueesta ja pakottivat armenialaiset pois alueelta ts. suorittivat etnisen puhdistuksen. Kun Ukrainan sodan jämähdys Venäjän epäeduksi oli selvä niin joulukuussa 2022 azerit valtasivat alueelle johtavan maakäytävän.

Nyt ei enää kokeiltu – nyt määrättiin kaapin paikkaa Venäjälle. Entisestä ylituomarista oli tullut lakeija. Nöyryyttäjää nöyryytettiin.

Venäjän petos Vuoristo-Karabahissa tulee johtamaan sen dominoiden kaatumiseen myös muualla. Se menettää kasvonsa ja uskottavuutensa tällä alueella. Samalla Turkin ruokahalu kasvaa ja se tulee ulottamaan oman poliittisen toimintansa muualle ns. Venäjän vaikutusalueelle. Ukrainan konflikti maksaa sille ensin sen imperiumin Kaukasuksella ja lopuksi myös Keski-idässä. Dominot kaatuvat.

Jos näin tapahtuu Venäjä menettää pelin ja se tulee sille kalliiksi. Se menettää alueelle johtavan asekaupan ja huumekaupan suojelijan osan ts. miljardien dollarien bisneksen. Kyseinen rahavirta on äärettömän tärkeä tulonlähde Venäjän turvallisuuspalveluille ja sen johdolle. Se tulee herättämään pahaa verta ja tyytymättömyyttä, jota on vaikea hallita. Mikäli Venäjä menettää myös Afganistanin ja Kabulin ”suojelun” on edessä näiden markkinoiden isojako, jossa veri virtaa ja rahavirrat kanavoidaan tulevalle voittajalle. Häviäjänä on Venäjä, joka menettää nyt kaiken: Kaukasuksen ja lopulta myös Keski-idän hallinnon. Voittajana on Turkki ja lopulta Kiina, joka pystyy myös käyttämään sotilaallista ja poliittista tyhjiötä omaksi hyödykseen.

Armenia on nyt täysin lännen tuen varassa ja etsii apua Natosta ja USA:sta kun se ei saa sitä Venäjältä. Kuten edellä on mainittu, Venäjä lohdutuskarkkina nautiskelee nyt sillä, että Armenia lopulta uskalsi uhmata sitä ja tuki Ukrainaa. Se haluaa näyttää mitä tapahtuu sille, joka etsii turvaa lännestä ja Natosta. Surkeaa ja säälittävää.

Armenian pääministeri Nikol Pashinjan on taas epätoivoinen ja etsii nyt tukea mistä saa. Hän on myös luvannut tunnustaa Vuoristo-Karabahin Azerbaidžanin omaksi kunhan alueen asukkaiden oikeuksia kunnioitetaan. Armenia on saanut lupauksia tuesta Iranilta ja Ranskalta ja yllättävää kyllä myös Intialta. Azerit ovat taas huumaantuneet voitoista ja vaativat Armenian täydellistä alistumista ja uhkaavat sitä sodalla. Heidän tukijansa on – yllättävää kyllä – Israel, joka on myynyt aseita Azerbaidžanille.

EU taas on kuten yleensä kyvytön mihinkään konkreettiseen ja on lähempänä Azerbaidžania, joka haluaa suunnata energiakauppaa EU:hun. EU:n komission presidentti Ursula von der Leyen kävi kesällä Bakussa ja ilmoitti, että Azerbaidžan on sen “luotettava ja uskottava partneri”. EU:lle on sama kuka Kaukasuksella voittaa – kunhan se saa energiaa.

Tilanne on hyvin tulenarka ja voi johtaa kummallisiin yhteentörmäyksiin. Kaikessa tässä suurin häviäjä on kuitenkin Venäjä, joka nyt menettää Kaukasuksen yliherruuden. Tällä voi olla myös arvaamaton merkitys Venäjän sisäisessä valtakamppailussa, joka alkoi Jevgeni Prigožinin kapinan jälkeen Venäjällä. Sotilaat ja geopoliitikot eivät pidä ajatuksesta, että Venäjän uhraukset Kaukasuksen valloittamisessa hylätään.

Lyhyesti: tämä petos oli yksi uusi naula Putinin arkkuun. Epäilen, että tällä menolla hänet vaihdetaan pian uuteen johtajaan.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Aleksanteri-instituutti/Helsingin yliopisto

ps. Jo 13.000 lukijaa. Se on paljon. Kiitoksia.