Venäjän ja lännen välisen konfliktin vaarat; eskaloituminen, taktiset ydinaseet?

Venäjän ja lännen väliset suhteet ovat kärjistyneet keväällä vaarallisesti samalla kun Ukrainan ja Venäjän suhteet ovat äkillisesti huonontuneet.

USA:n uusi hallinto on kirjoittanut ”avoimen shekin” Ukrainalle. Se on luvannut, että Ukrainaa ei jätetä yksin kiistassaan ison naapurinsa kanssa. Virallisesti.

Näyttää myös siltä, että Venäjä on ottanut haasteen vastaan ja lisää sotilaallista läsnäoloaan huomattavasti Ukrainan lähistöllä. Venäjän armeijan ”keihäänkärkenä” tällaisissa operaatioissa toimiva 76. maahanlaskudivisioona on 5.-6. 4. 2021 siirtynyt Krimille. Lähistölle siirretään nyt parhaillaan rautateitse runsaasti raskasta kalustoa.

GRU:n kirvelevä häpeä

Konflikti ei liity Minskin sopimusten täytäntöönpanoon kuten jotkut skribentit ovat aprikoineet. Todellisuudessa tuleva sotilaallinen yhteenotto alkoi kypsyä jo paljon aikaisemmin.

Konfliktin kova ydin on Venäjän sisäpolitiikassa; sen ”sekurokratian” sisäisissä kamppailuissa ja lopulta siinä kuka tulee presidentiksi Putinin jälkeen. Hän on juuri saanut valtuutukseen elinikäiseen presidenttiyteen mutta hänen jälkeisestä ajastaan keskustellaan jo kulissien takana. Putinin työn jatkajaa spekuloidaan ja eri instanssit – kuten myös turvallisuusorganisaatiot – ovat kiinnostuneet siitä kenet valitaan hänen tilalleen. Kuka on se, joka perii valtakunnan.

Konfliktin toinen tekijä on häpeä. Vuodenvaihteessa 2020-2021 Venäjän sotilastiedustelulla – GRU:lla –  oli halukkuutta kiillottaa omaa skandaaleissa tahriutunutta kilpeään. Venäjän tiedustelupalvelu FSB ja sotilastiedustelu GRU ovat luonnollisista syistä toisensa kilpailijoita. Ylimmän vallan kannalta tilanne on edullinen: samalla kun nämä operoivat omilla toimialoillaan, ne valvovat ja tarkkailevat toisiaan.

GRU on piehtaroinut ongelmissa aina siitä saakka, kun se yritti myrkyttää Sergei Skripalin ja kun yli kolmesataa sen lännessä toiminutta agenttia paljastui Bellingcat-nimisen hakkeriorganisaation paljastuksissa. Navalnyin myrkytystä pidetään myös sen organisoimana ja epäonnistuneena operaationa. Navalnyi nöyryytti myös näyttävästi tätä operaatiota, kun sai langan päähän myrkytyksestä vastaavia operatiiveja. Eräs näistä agenteista hölötti yksityiskohtia ”Siperian kalsarinmyrkytyksestä”.

Venäjän tiedustelupalveluiden kilpailuasetelma on näistä epäonnistumisista kääntynyt tiedustelupalvelu FSB:n hyväksi. Sen johtajan, Aleksander Bortnikovin asema on vahvistunut suuresti samalla kun sotilastiedustelun maine on tahriintunut. GRU:n arvostus oli vuoden 2020 lopussa pohjamudissa ja sotilastiedustelun ”saapasniekkojen” epätoivo ei näyttänyt häiritsevän FSB:n johtajien yöunia.

Aktivoidaan Donbass!

GRU:n johdolla oli vuoden vaihteessa edessään vaikea ongelma. Valtion yli johto osoitti sitä kohtaan penseyttä. Navalnyi oli saapumassa Venäjälle ja hänen tilanteensa piti hoitaa nopeasti. Länsi oli kiinnostumassa hänestä – oliko hänen tulonsa haaste presidentti Putinille?

Mitään suoria todisteita ei ole mutta tapahtuneet tosiasiat ovat selvät. Valtion yli johto päätti vangita Navalnyin välittämästi. GRU taas ilmeisesti päätyi siihen johtopäätökseen, että sen hallitsemien Donbassin tasavaltojen aktivoiminen olisi paras vaihtoehto häpeän pesemiseksi pois. Kun Normandia rauhanneuvottelut eivät edenneet niin kiusaus uuden sotilaallisen toiminnan käynnistämiseksi keväällä 2021 nousi ylitsepääsemättömäksi.

Jännityksen nostaminen ja uuden lyhyen konfliktin käynnistäminen houkutteli myös Venäjän ylintä johtoa. Ukraina ei näytä olevan valmis myönnytyksiin ja suhteet EU:n ovat maanneet pohjamudissa. Myös USA:n uuden presidentinhallinnon kanssa käytiin tiukkoja neuvotteluja suhteiden perusteista. Oliko USA halukas jatkamaan Trumpin kauden ”väistämispolitiikkaa” globaalisti?

Kaikkea varjostaa myös hallitsevan puolueen – Yhtenäisen Venäjän – apea gallupmenestys. Sen suosio on Levada-keskuksen kyselyissä laskenut peräti 27% saakka. Jos lähestyvissä duuman vaaleissa Navalnyin kannattajat, kommunistit ja żirinovskilaiset kykenevät yhteistyöhön (ns. älykäs äänestys) voi syyskuun 2021 vaaleista tulla hallinnon kannalta epämiellyttävä kokemus. Ehkä pieni kevät sota piristäisi laskevia käppyröitä ja antaisi omalle puolueelle puhtia syksyn vaaleihin?

Navalnyi ja epävarma armeija

Tässä tilanteessa myös armeija joutui valitsemaan puolensa. Sen lojaalisuutta on nyt pakko testata. Itseasiassa armeijaa lähellä oleva lehti ”Zavtra” on päätoimittajansa Aleksander Prohanovin johdolla käsitellyt Navalnyin kohtaloa varsin positiivisessa sävyssä (https://zavtra.ru/blogs/zheleznij_feliks_duh_izgnan_ya). Hänen mukaansa Venäjä etsii omaa ideologiaansa ja tässä taistelussa Navalnyi makaa liberaalien ja patrioottien välisessä ristitulessa. Prohanoville Navalnyi ei suinkaan ole ”Berliinin potilas” eikä hän heittele likaa hänen päällensä.

Artikkelissaan hän antoi kautta rantain ymmärtää, että Navalnyita tarvitaan kun maa etsii omaa ideologiaansa ja että hän tässä mielessä voisi olla hyödyllinen Venäjälle. Prohanovin mukaan nykyinen valta ei kykene määrittelemään Navalnyin ongelmaa, sillä kun samaan aikaan kun valtion televisio herjailee häntä, niin radioasema ”Eho Moskvi” – joka saa Prohanovin mukaan rahoituksen Gazpromilta – ”laulaa hänelle hoosiannaa”. Myös kommunisteilta on tullut Navalnyita puolustavia kommentteja. Prohanovin blogeilla on poliittista merkitystä, kun tietää hänen asemansa Venäjän armeijaa lähellä.

Helmikuu-maaliskuu 2021 – Ukraina nosti panoksia

Helmi-maaliskuussa alkoi sitten tapahtua.

Ukrainan turvallisuus- ja puolustusneuvosto jäädytti venäjämielisen kansanedustajan Taras Kozakin varat. Samoin provenäläisen poliitikon, Viktor Medvedtšukin tv-asemat suljettiin. Neuvosto julisti myös Medvedtšukin pakotelistalle siksi, että hänen katsottiin ”tukevan terrorismia” ts. tukevan Donbassin kapinallisia. Se näytti olevan henkilökohtainen loukkaus Putinille, sillä ko. poliitikolla on läheiset suhteet Venäjän johtoon.

Heti tv-asemien sulkemisen jälkeen Kremlin luottotoimittajat Dmitri Kiseljov and Vladimir Solovjov käynnistivät Venäjän TV:n pääkanavalla ”sotakampanjan”. Perusviesti oli se, että Ukraina nähtävästi haluaa ratkaista Donbassin ongelman sodalla ja että Venäjä voi ratkaista asian omalla tavallaan – laajentamalla Donbassin tasavaltoja edelleen aina Dnjepriin saakka.

Kuten edellä on mainittu, ehkä pieni ”keväträhinä” nostaisi Venäjän profiilia ja olisi hyödyllistä myös tulevia duuman vaaleja ajatellen? Samalla olisi mahdollista muistuttaa EU:lle, että Venäjä ei ole tietääkseenkään siitä, että joku yrittää painostaa sitä ulkoapäin. Reaalipolitiikkaan uskovalle Moskovalle EU merkitsee niin kovin vähän. Myös Bidenin hallinnon julistama haaste oli hyvä kokeilla – onko USA valmis oikeasti pysäyttämään Venäjän vai ei?

USA osoitti kiinnostusta välittömästi

Tässä vaiheessa USA osoitti kiinnostusta Ukrainasta uudella tavalla. Se havaitsi Venäjän varustautumisen ja omaksui välittömästi sen kannan, että Ukrainaa ei hylätä. Viimeisimpänä esimerkkinä oli presidentti John Bidenin ja Ukrainan presidentti Volodymir Zelenskyn puhelinkeskustelu, jossa Biden ilmaisi USA:n halukkuuden uudelleen elvyttää maiden välistä strategista kumppanuutta. Ketä vastaa – turha sanoa.

USA on jo antanut vaatimatonta sotilaallista apua Ukrainalle; se on toimittanut Humvee-ajoneuvoja, vastatykistötutkia, yönäkölaitteita, Javelin-panssarintorjunta ohjuksia ja muutamia laivoja Ukrainan laivastolle. Ukrainalle ratkaisevinta on kuitenkin se, haluaako USA tositilanteessa antaa tehokasta ilmatukea ja tiedustelutietoa. Ilman tätä tukea Ukraina on hätää kärsimässä. Ilman sitä se ei voi toimia Donbassin tasavaltojen tukemaa Venäjää vastaan.

Sota kuukauden kuluessa?

Asia taustaan liittyy se, että neuvottelut ovat jääneet hedelmättömiksi. Normandia-ryhmän (Saksa, Ranska, Ukraina, Venäjä) käymät neuvonpidot juuttuivat pattitilanteeseen. Venäjä ei halua hylätä sen luomaa ”valtiota” eikä Ukraina halua enää antaa yhtään periksi keskitetyn yhtenäisvaltion periaatteesta. Nyt näyttää siltä, että kun neuvottelut eivät johda mihinkään, niin asia halutaan jättää sotilaiden ratkaistavaksi.

Sotilaallisesti tilanne on mielenkiintoinen: Ukrainalla on ns. lyhyen aikavälin etu. Se joukot ovat ylivoimaisia kapinatasavaltoihin nähden. Venäjä on taas täysin ylivoimainen Ukrainaan nähden. Toisaalta USA:n sotilasylivoima ja tekniikka on suvereeni Venäjään nähden tällaisessa sodassa, jossa itse maavoimien taakka on muilla kuin amerikkalaisilla. Taktisten ydinaseiden käyttö loisi tietenkin aivan uudenlaisen tilanteen.

Venäläinen sotilasasioiden asiantuntijan Pavel Felgenhauerin mukaan tässä on mahdollisuus myös yleiseurooppalaiseen sotaan kuukauden kuluessa. Felgenhauerin mukaan siitä ei tietenkään ole varmuutta mutta merkit ovat huonot: televisiokanavien sulkemisen lisäksi Venäjää hiertää ja ärsyttää oppositiopoliitikko Navalnyn tukeminen sekä se, että Biden kutsui juuri eliniäkseen presidentiksi nimitettyä Putinia ”murhaajaksi”. Paineet sotaiselle konfliktille ovat kovat.

Pahinta on kuitenkin se, että asia on päästetty molempien maiden mediaan vellomaan ja levittämään sotapsykoosia. Näyttää siltä, että kumpikaan osapuoli ei anna periksi. Ehkä tässä halutaan kokeilla sitä kenen ”silmät räpsähtävät ensin” ts. kenellä on päättäväisyyttä ja halua pysyä sanojensa takana.

Voimat on ryhmitetty

Virallinen Venäjä väittää, että sen massiiviset joukkojenkeskitykset ovat osa normaalia harjoitusrutiinia ja että Venäjän valmistautuu vastaamaan NATO:n uhkaan. Tällä kertaa konflikti ei kuitenkaan ole yhtä yksipuolinen kuin vuonna 2014, sillä myös Ukraina on valmistautunut huolellisesti. Maa saattaa kärsiä korruptiosta ja huonosta hallinnosta mutta se armeija on nyt koulutettu ja motivoitunut.

GRU:n johtamat operaatiot käynnistyvät ilmeisesti ”Donbassin tasavalloista. Niiden 28 000 paikallista vapaaehtoista ja 2000 venäläistä ”kouluttajaa” ovat valmiina. Venäjän armeijan 150. divisioona on sijoitettu niin, että se voi tilanteen niin nopeasti vaatiessa tukea Donbassin kapinallisia, mikäli tarvitaan. Myös Krimille on sijoitettu nopean toiminnan joukkoja. Kuten edellä mainittu, sen normaalisti Pihkovaan sijoitettu 76. maahanlaskudivisioona on Krimillä. Kyseinen joukko-osasto toimii yleensä Venäjän hybridioperaatioiden keihäänkärkenä. Erikoisjoukkojen tarkoituksena on ilmeisesti mahdollisessa kriisissä eristää Ukraina mereltä ja läntiseltä avulta yhdessä Venäjän laivaston kanssa.

Lännen mahdollisuudet tukea Ukrainaa riippuvat täysin USA:n halukkuudesta toimia. Nyt näyttää siltä, että Ukraina on vihdoin saanut itselleen pitävät poliittiset vakuutukset sotilaallisesta tuesta. USA:n uusi puolustusministeri Lloyd James Austin III on ilmoittanut Ukrainan puolustusministerille Andriy Taran’ille, että lännen sotilasmahti ei jätä Ukrainaa yksin mikäli Venäjän eskaloi tilannetta.

Mitä Suomi tekee jos mahdollinen konflikti laajenee?

USA:n ja Venäjän välinen sota Ukrainassa ei välttämättä rajoittuisi etelään vaan se voisi pahimmillaan levitä pohjoiseen. Myös Baltiaan ja vieläkin pohjoisemmaksikin. Näin arkipäiväisesti ja ”vahingossa” syntynyt sota koskettaisi ainakin epäsuorasti myös Suomea. Mikäli USA auttaa ilmavoimillaan Ukrainaa jää Venäjälle vain huonoja vaihtoehtoja.

Mielenkiintoisinta tässä kaikessa on se, että ”sekurokraattinen” hallinto ja Putinin järjestelmä ei siedä yhtään tappioita. Se on ollut voitollinen heikompiaan vastaan mutta se on kohdannut teknisesti ylivoimaisen vihollisen vain kerran.

Silloin kävi huonosti.

Vuoden 2018 helmikuussa Khashamin taistelussa USA ja sen liittolaiset tuhosivat Venäjän palkkasotilaiden  pataljoonan (”wagneristit”) lyhyessä verilöylyssä. Parempi tekniikka voitti. Ehkä USA:ssa on päädytty siihen johtopäätökseen, että olisi parempi aiheuttaa Venäjälle rajoitettu sotilaallinen tappio. Se saattaisi kumota Venäjän vallitsevan poliittisen järjestelmän? Ehkä hänen seuraajansa kanssa voisi sopia asioista helpommin?

Tällaisessa tilanteessa Putinin on pakko nostaa panoksia.

Jos hän häviää, on Venäjän joko laajennettava konfliktia tai sitten käytettävä taktisia ydinaseita. Ja mikäli Putin häviää tämän taistelun, menettää hän arvovaltansa. Ja ilman sitä ei voi hallita Venäjää. Hänestä tulee vain ”pappa bunkkerissa” kuten Aleksei Navalnyi kutsui häntä.

Mitä Suomi tekee?

Kysymyksiä on monia ja hallituksen olisi valmistauduttava miettimään ns. WCS – (worst case scenario) kysymyksiä. Kuten: annammeko apua Virolle Naton kanssa? Julistaudummeko neutraaleiksi? Haluammeko tulla osaksi isoa konfliktia? Onko meillä kykyä puolustaa koko maata? Entä jos joudumme rajoitetun hyökkäyksen kohteeksi? Mistä saamme apua? Nämä kysymykset saattavat nyt tuntua ”spektaakkeleilta” mutta kun tosi on kyseessä, näitä asioita ei voi jäädä pohtimaan ikuisesti.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

+17

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu