Veronmaksajien kukkarolla – ja ihan syystä

Kävin Hämeenlinnassa äskettäin eräässä tärkeässä ja hyödyllisessä kokouksessa.  Minulta kysyttiin, että mitä ihmettä teen työkseni.

Vastasin: tutkin ja opetan.

”No mitä tutkit…” seurasi epäluuloinen lisäkysymys.

Miten vastata, että toinen ymmärtää?

Vastasin: tutkin juuri tällä hetkellä sitä miten NL pyrki 1960 ja ennen kaikkea 1970-luvulla tuhoamaan lopullisesti Ukrainan toisinajattelijaliikkeen ja kansallismielisyyden. KGB antoi tälle offensiiville oman nimensä: ”Operaatio BLOK”.  Sitä johti Ukrainan paikallinen KGB Moskovan ”Keskuksen” siunauksella ja ylijohdolla. Ihmisiä vakoiltiin, urkittiin, salakuunneltiin, tehtiin ratsioita, yritettiin saada omia agentteja pieneen toisinajattelijoiden joukkoon. Lopulta edessä oli pidätys, vankeus, oikeudenkäynti ja 15 vuoden tuomio ankaralla leirillä. Omasta mielipiteestä ja vakaumuksesta piti maksaa ankara hinta. Perhe ja lähimmät kärsivät myös.

”Noh…on se kai työ tuokin, veronmaksajien rahoilla….”

Aistin hienoisen halveksunnan ja henkisen nenännyrpistyksen. Ajatuksen: mitä sinä täällä teet? Et ole oikeassa paikassa.

Tiesin, että olin kuitenkin oikeassa paikassa.

Itse ajattelen, että jokainen työ on tärkeä. Minä osaan jotain jota toinen ei osaa. Yhteiskunta tarvitsee kaikkea ja kaikkia. Aina oopperalaulajasta, putkimieheen.

Muisti, tieto ja arviointi

Menneisyyden ja naapurimaiden ymmärtäminen on mielestäni tärkeää. Niin tieteellisen tiedon kuin myös kansallisen intressin takia. Silloin 1970-luvulla Venäjän suuri imperiumi yritti silloin oman salaisen poliisinsa avulla juuria alempiarvoiseksi arvioimansa kielen, kulttuurin ja menneisyyden. Mielenkiintoista on myös se, että nyt 50 vuotta myöhemmin se tekee sitä taas.

Onneksi tutkijoilla (jos viitsivät) on mahdollisuus saada materiaalia barrikadin toiselta puolelta; KGB:n arkistoista Kiovasta. Kyllä – myös sodan aikana. Oppineiden yhteistyö sujuu vaikka sotaa käydäänkin.

Kuten totesin: Venäjä yrittää nytkin hävittää ja lyödä matalaksi Ukrainan kansakuntaa kokonaisuudessaan. Ukrainalaiset taas taistelevat tulevaisuutensa – eivät ainoastaan oman fyysisen selviämisensä, perheidensä vaan myös oman kansallisen olemassaolonsa puolesta.

Venäjä taas taistelee menneisyytensä; oman imperialistisen historiansa puolesta.

Taistelussa ovat vastakkain tulevaisuus ja menneisyys. En tiedä kuka voittaa.

Luulen, että voittajaksi tuleva Ukraina joutuu tekemään kovasti työtä rauhan jälkeen. Venäjällä taas sodan väkivalta kääntyy sisäänpäin.

Вячеслав Чорновіл – paikallisen television työntekijästä toisinajattelijaksi

Kun tässä edellämainitussa kokouksessa työtäni epäiltiin esittelen tässä lyhyesti erään Ukrainan kansallisen liikkeen johtohahmon Viatšeslav Tšornovilin (Вячеслав Чорновіл) elämäkerran.

Miksi? Ensiksi. On tärkeää, että veronmaksajat tietävät mitä verorahoilla tehdään.

Toiseksi, Suomessahan Venäjän ja Ukrainan historian tuntemus on ollut todella vähäistä. Venäjän-tutkijat ovat ehkä tienneet Andrei Amalrikin, Andrei Sinjavskin, Juli Danielin tai Andrei Saharovin kohtalot. Ukraina jäi silloin syvän suomettumisen vuosina ja myöhemminkin varjoon.

Olimme hukassa suomettumisen ”sairaan kauniissa mikä-mikä maassa”.

Vaarallinen paikka: ”nuorison taiteellinen klubi”

Vuonna 1937 syntynyt Tšornovil syntyi opettajaperheeseen Kiovan oblastissa, Ukrainassa. Perheessä kunnioitettiin ukrainalaisia ja kristillisiä juhlapäiviä. Nuoresta Tšornovilista tuli alun perin journalisti ja varhaisen television työntekijä.

Vuonna 1956 pidetty 20 NKP:n puoluekokous ja sen stalinistisen henkilöpalvonnan vastaiset puheet vaikuttivat häneen voimakkaasti. Seuranneessa poliittisessa suojasäässä (Ottepel) nuori Tšornovil kokeili rajojaan ja joutui ongelmiin opiskeluaikanaan; ”ei tavanomainen ajattelu” erotti hänet yliopistosta hetkeksi ja pakotti hänet hakemaan töitä Donbassista, Mariupolista.

Päästyään takaisin yliopistoon hän valmistui ja aloitti työn Lvivin kaupungin televisiossa vuonna 1960. Myöhemmin hän palasi takaisin Kiovaan ja liittyi ns. ”Nuorison Taiteellisen klubiin”. Syy oli yksinkertainen: nuorisoa kannustettiin taiteellisiin ja ohjattuihin harrastuksiin ”nuorisohuliganismin” sijaan.

Kun NL vietti runoilja ja taidemaalari Taras Ševtšenkon syntymän 150 vuotisjuhlia piti Tšornovil julkisen puheen, jossa hän hän tuomitsi tsaarin Venäjän harjoittaman sorron ja ihmisoikeuksien polkemisen. Siitä oli vain kukonaskel neuvostoajan tuomitsemiseen ja sen ihmettelyyn miksi ukrainan kieli ja kulttuuri ovat niin sorrettuja omassa tasavallassaan.

Kuten muutkin ”kuuskytlukulaiset” toisinajattelijat hänen radikalisoitumisensa alkoi historian tutkimuksesta ja siitä, että silloin nuoriso halusi tietää mitä stalinismin aikana oli tehty.

Menneisyys kiinnosti.

Tässä vaiheessa myös KGB kiinnostui Tšornovilista ja alkoi seuraamaan häntä.

Hruštševin kaaduttua myöhemmin vuonna 1964 alkoi ilmapiiri kiristyä NL:ssa. Toisinajattelijat vastasivat kirjoittamalla omia protestejaan ja esittämällä niitä nuorisoklubeilla; ”stalinismi ei saanut toistua” viesti häiritsi kuitenkin NKP:tä ja KGB vastasi tähän kotietsinnöillä. Protestit johtivat siihen, että Tšornovil  sai kenkää työpaikastaan ja ensiksi 3 kuukauden vankeustuomion.

Pehmeä varoitus ei auttanut sillä vankeuden jälkeen hän lähetti omia kirjoituksiaan länteen ja ne luettiin siellä. Hänestä tuli yhdessä kirjallisuuskriitikko Ivan Dzuban kanssa Ukrainan johtavia toisinajattelijoita. Tie johti vuonna 1967 uuteen pidätykseen ja lopulta oikeudenkäyntiin vuonna 1967. Omassa puolustuksessaan hän totesi, että vainotessaan näitä ihmisiä neuvostovalta sahasi omaa oksaansa. Seurasi 3 vuotta vankeutta Jakutiassa. Vapauduttuaan yleisessä amnestiassa vuonna 1969 hän aloitti uudelleen kirjoittamaan ja protestoimaan.

Operaatio ”BLOK”

Lopulta vuonna 1972 KGB käynnisti operaatio Blok-nimisen prosessin, jonka tarkoituksena oli tuhota ikävämmäksi käyvä arvostelu Ukrainassa täydellisesti. Operaation virallinen syy oli belgialais-ukrainalaisen Jaroslav Doboshin pidätys vakoiljana. Tarkoituksena oli osoittaa, että ulkomaat, CIA ja USA halusivat organisoida salaisia yhdistyksiä Ukrainaan ja että Tšornovil oli ollut osa tätä salajuonta. Nyt tuomiot olivat ankaria: 7 vuotta ankaraa pakkotyötä Mordvassa ja 5 vuotta karkotusta.

Talttumaton Tšornovil

Vankeudessa Tšornovil saavutti auktoriteetin poliittisten ja tavallisten vankien keskuudessa. Silloin kun meillä Suomessa juhlittiin ETYK-kokousta 1975 niin nämä toisinajattelijat istuivat kaikesta allekirjoitetusta huolimatta vankeudessa. Hänet vapautettiin vuonna 1978 ja karkotettiin kauas Ukrainasta. Miehen poliittinen aktiivisuus vei hänet taas vuonna 1980 vankilaan. Tällä kertaa häntä syytettiin ”raiskauksesta” – täysin syyttä.

Kansainvälinen painostus oli vaikuttanut ja siksi haluttiin tahria nämä omantunnon vangit tavallisilla syytteillä. Ryhdyttyään nälkälakkoon hänet kuljetettiin Jakutiaan eristykseen; tuloksena 5 vuotta lisää vankeutta. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1983 mutta häntä estettiin palaamasta Ukrainaan. Hän pääsi sinne takaisin vasta perestroikan myötä.

Kun ”kahlekoira” ei voinut enää purra

Vuodesta 1988 lähtien Ukrainan KGB havaitsi olevansa voimaton vankeudesta palaavien toisinajattelijoiden takia. Näitä ei sallittu vangita.

Leireillä olleet eivät enää pelänneet mitään ja alkoivat ahkerasti organisoida protestiliikettä. Baltian kansanrintamat sekä Kaukasuksen tasavalloissa toimivat aktivistit antoivat Ukrainalle kaikkea mahdollista apua ja nämä jäljittelivät näiden toimintaa.

Samalla kun 1989 alkaneet Keski-Euroopan sosialististen maiden liikehdintä laajeni, syveni myös Ukrainan poliittinen kriisi. Ukrainan älymystö löysi yhteyden kaivosmiehiin, jotka vaativat aluksi kommunistijohdolta ”rahaa, saippuaa, makkaraa”.

Vähitellen kaivosmiesten protesti politisoitui ja se merkitsi lopun alkua neuvostovallalle Ukrainassa. Tässä vaiheessa Tšornovil oli ensimmäisiä RUH-liikkeen edustajia, jotka vaativat johdonmukaisesti täyttä itsenäisyyttä Ukrainalle. Hänestä tuli sen tosiasiallinen johtaja – siitäkin huolimatta, että runoilija Ivan Drats toimi puheenjohtajana. Itsenäisyyden jälkeen hän pyrki maan presidentiksi vuonna 1991 mutta hävisi vaikka saikin Länsi-Ukrainassa enemmistön äänistä. Tšornovilista tuli presidentti Leonid Kutšman hallinnon terävin kriitikko ja hänestä ajateltiin tulevan vahvaa haastajaa hänelle jollei mystinen auto-onnettomuus vuonna 1999 olisi lopettanut hänen elämäänsä.

Miksi tällaisen tutkiminen on tärkeää?

Vielä kerran: onko Ukrainan tai Venäjän historian tutkiminen tärkeää? Minusta on. Se ei ole verorahojen väärinkäyttöä vaan solidia ja kansainvälistä tutkimusta. Se on myös todella mielenkiintoista – aika menee sen kanssa sutjakkaasti.

Ja siksi ylpeänä ja ilman katumusta – olen kiitollinen verorahoista. Saan palkkaa ja voin tehdä tätä työtä.

Arto Luukkanen

Vanhempi yliopistolehtori, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus

Helsingin yliopisto