Viisautta rakennustyömailta

Aamukävelyllä on hyvä pohtia täysin ei-poliittisia asioita.

Laitan tässä erään muistuman nuoruudesta.

Nuoren hanslankarin kova työ

Nuorena miehenä sain kesäisin kokemusta rakennustyömaista. Isä muurari teki ahkerasti töitä hartiapankkilaisille asunnon rakentajille.

Silloin nuorena miehenä sitä ei osannut analysoida niin viisaasti mutta myöhemmin sitä muistelee miten monimutkainen sosiaalinen kudelma tällainen rakennustyömaa oli. Ehkä ne lihakset olivat niin kipeitä, että ei jaksanut pohtia asioita liikaa. Nukutti ja väsytti.

Hartiapankkilaisen kova homma

Rakennuttaja oli tilannut itselleen timpureita, muurareita ja putkimiehiä. Työt piti saada valmiiksi kesän aikana niin, että katto tulisi valmiiksi mahdollisimman pian.

Sade oli paha juttu. Oman talon rakentajan suupielet olivat yleensä aina rutulla ja silmät suunnattu taivaisiin. Ehkä sieltä sydämestä kumpusi pikku rukouskin.

Näin jälkeenpäin kunnioitus näitä hartiapankkilaisia rakentajia kohtaan on noussut hurjasti. Kunnioitan heitä kovasti. Rikkominen on helppoa – rakentaminen on vaikeaa. Nyt vasta ymmärtää miten monimutkainen se prosessi oli. Oli tehtävä ansiotyötä ja sen lisäksi raadettava illalla töitä omalla rakennuksellaan armotta. Rakennuttajan oli palkattava kesän sesongiksi kovia työmiehiä mutta yleensä töihin tuli kaikenlaista käpy- ja mieskaartia. Lopuksi oli ihan hyvä, että jotain käsipareja.

Erikoismiehet ja hiipparit kiristivät

Juhlapyhien jälkeen ja erityisesti sitä ennen janoiset työmiehet olivat usein rokulissa. Läheisessä metsässä oli ”tärinäpullo” piilossa. Pahimmillaan nämä sankarit vaativat ”etumaksua” että tulisivat juhlapyhien jälkeen töihin. Voi sitä parran pärinää kun nämä sankarit tulivat työmaalle. Piti saada sitä ja tätä.

Toisaalta, rakennustyömailla kukki myös tiukka mutta oikeudenmukainen moraali. Suunpieksäjät ja poliittiset ”lättähatut” potkittiin äkkiä pois työmailta, jos työ ei maistunut. Ei ollut varaa katsoa laiskuria ja kuunnella tarinoita neuvostoystävyyden merkityksestä. Forssan ohjelmasta ei tiedetty mitään. Ei ollut sitä työläiskunniaa, joka mainittiin Väinö Linnan kirjoissa vaan eri työntekijät yrittivät aina saada etuja työmaan johtajalta. Asioita vedätettiin ja omistajaa ”hönötettiin”. Kiristettiin.

Osasin vasta myöhemmin arvostaa muurari-isäni kykyä jeesata näitä miehiä. Hänelle oli kunnia-asia auttaa ja sopivasti tukea hartiapankkilaista, joka ei ollut tottunut handlaamaan timpureiden tai hanslankareiden vedätyksiä.

Takapuoli penkkiin hetkeksi!

Paras taktiikka oli sanoa, että ”tuumataanko hetki ja keitetään kahvit”.

Joskus hartiapankki-rakentajan kannatti vähän seisahtaa. Istua. Laittaa pe**ttä penkkiin kuten siellä sanottiin. Pohtia mikä oli prioriteetti. Mikä oli tärkeää? Se, että tehdään kuten erikoismiehet sanoivat vai se, että rakennus valmistui. Se oli loppujen lopuksi omistajan velvollisuus ratkaista riidanalaiset asiat nopeasti ja heti.

Rakentajalla oli legiimi oikeus ottaa huomioon se ”iso kuva”. Katsoa, että jotkut erikoismiehet eivät kiristäneet liikaa tai vetäneet viulun kieltä liian tiukalle. Hän rahoitti kaiken ja maksoi kaiken velkarahalla. Se teki johtajan. Hänellä oli oikeus vaatia oikeaa asennoitumista työhön. Ja myös kunnioitusta omia vaatimuksiaan kohtaan.

Tärkeintä oli saada rakennus valmiiksi. Vastuu kasvatti ja suurimmaksi osaksi nämä talot syntyivät rakkaudella ja kovalla työllä. Kaikesta hälinästä ja pälinästä huolimatta.

Mitä jäi jäljelle? Lopuksi voi vain todeta, että elämä voitti. Kaikki nämä rakentajat ovat nyt maan povessa. Läheisinä ja samanlaisina. Riitaa ei enää ole. On vain harmoniaa. Rakennukset kuitenkin jäivät. Kävin katsomassa niitä tässä pari viikkoa sitten Savonlinnassa. Kauniita ovat ja hyvin hoidettuja. Ihmiset asuvat niissä eivätkä muista sitä hikeä ja tuskaa joka liittyi niiden rakentamiseen.

Tämä on objektiviinen fakta.