Venäjä harjoittaa autoritäärisen suurvallan politiikkaa, Suomen ymmärrettävä realiteetit

Venäjän toiminnan motiiveja lienee kaksi. Putin haluaa kukistaa demokratialiikkeen ja palauttaa Venäjän suurvalta-aseman. Nämä kaksi keskeistä tavoitetta ovat järjestelmällisesti ohjanneet Venäjän toimia koko Putinin kauden ajan.

Demokratialiike on Putinin hallinnon pahin vihollinen. Sen vuoksi Navalnyi kannattajineen on laitettu vankilaan, kuten myös Valko-Venäjän oppositio. Lisäksi Venäjä on ollut hyvin aktiivinen myös naapurimaissaan erilaisten mielenosoitusten kukistamisessa, viimeksi Kazakhstanissa. Ukraina on ollut Putinin hallinnolle erityinen punainen vaate. Presidentti Zelenskyin johdolla Ukraina on osoittanut, että demokratia voi toimia myös entisessä slaavilaisessa neuvostotasavallassa ja voisi siten toimia myös Venäjällä. Putinin hallinnon todellinen uhka ei olekaan Nato, vaan maan oma demokratialiike.

Suurvalta-aseman palauttaminen on toinen Putinin keskeinen motiivi. Putin näki itse nuorena KGBläisenä Neuvostoliiton imperiumin kukistumisen ja se oli hänelle järkytys. Omalla johtajakaudellaan Putin on pyrkinyt johdonmukaisesti palauttamaan Venäjän suurvalta-aseman. Hän on myös muokannut maan talouselämää tätä tavoitetta varten. Taloutta ei ole avattu kansainvälisille toimijoille, vaikka se olisi nostanut venäläisten elintasoa. Ei ole avattu, koska viime kädessä kaikki on haluttu pitää Kremlin hallinnassa. Miljardöörioligarkitkin ovat vain Kremlin sätkynukkeja, joilta ei sallita omia ajatuksia, kuten Horodkovskin tapaus kertoo.

Putinin hallinnon toiminta näyttäytyy valitettavan loogiselta, kun sitä katsoo historiallisessa perspektiivissä. Putinin Venäjä toimii samalla tavalla kuin muutkin suurvallat toimivat ennen kuin niistä tuli demokratioita. 1800-luvulla hallitsijan hyvyyttä mitattiin valtakunnan suuruudella. Demokratia-aikakaudella tärkeämmäksi mittariksi on noussut kansalaisten hyvinvointi, mutta Venäjä ei ole koskaan ollut demokratia.

Lukuun ottamatta lyhyttä Gorbatshovin ja Jeltsinin aikakautta Venäjä on kansainvälisessä politiikassa toiminut hyvin samalla tavalla tsaarin ajoista bolsevikkien kautta tähän päivään. Aika näyttää kykeneekö Venäjän demokratiamyönteinen nuori sukupolvi muuttamaan maataan. Toistaiseksi se on kuitenkin painettu rautasaappaalla maan alle.

Venäjän ja siihen myötämielisesti suhtautuvan Kiinan toimien seurauksena edessä on luultavasti kylmä sota, joka on paljon kylmempi kuin edellinen oli. USA:n, EU:n ja Iso-Britannian talous- ja teknologiapakotteet viestivät siitä, että Venäjää pyritään eristämään ja sen taloudellista kasvua vaikeuttamaan. Tämä on oikea tie, koska talous antaa raamit sille kuinka paljon Venäjällä on resursseja käydä hyökkäyssotia ja puuttua muiden maiden asioihin. Nato on myös vahvistanut joukkojaan Baltiassa ja Itä-Euroopassa ja viestinyt siten selvästi Venäjälle, että Nato rajan yli ei ole tulemista.

Suomelle uuden kylmän sodan syttyminen ja maailman jakautuminen demokraattisiin ja autoritäärisiin valtioihin on hankala asia. Maantieteelle emme voi mitään ja rajalla olemme joka tapauksessa.

Energiariippuvuutta Venäjästä voimme vähitellen vähentää nopeuttamalla uusiutuvien energioiden investointeja, hyödyntämällä väliaikaisesti turvetta ja lisäämällä länsimaista ydinvoimaa. Vientiä voimme myös suunnata Venäjän sijasta muualle, vaikka se onkin joillekin yrityksille vaikeaa. Suuria riskejä sisältyy myös suomalaisten yritysten omistuksiin Venäjällä, mutta ne riskit eivät meidän kansantaloutta kaada.

Suuri kysymys on kuitenkin puolustus. Suomella on vahvat puolustusvoimat, joiden puolustuskykyyn on koko ajan investoitu. Yleinen asevelvollisuus ja korkea maanpuolustustahto ovat myös vahvuutemme. Samoin se kaikilla muistissa oleva historia, jolla Suomen sotaveteraanit maatamme aikoinaan puolustivat. Silti Nato jäsenyys ja Naton turvatakuut olisi merkittävä lisä Suomelle. Ne olisivat hyvä olemassa, vaikka niitä ei koskaan tarvittaisi. Hyvin harvan talo palaa tulipalossa, mutta silti meillä kaikilla on palovakuutus.