Suomen ja Euroopan sotilaallisesta kehityksestä

Suomen ja Euroopan sotilaallisesta kehityksestä

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa 2022 muutti epävakaaksi Euroopan ja Suomen turvallisuuspoliittisen tilanteen vuosiksi, ellei vuosikymmeniksi eteenpäin. Täysimittainen sota Euroopassa, ei kovinkaan kaukana Suomesta, herätti valtaosan suomalaisista Venäjän Suomelle muodostamaan eksistentiaaliseen uhkaan.

Ennen Venäjän suurhyökkäystä Ukrainaan suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua leimasi punastelu ja hyssyttely Venäjän uhkasta puhumisen suhteen. Tämä huolimatta vuodesta 2014 Ukrainassa käydystä sodasta, Krimin miehityksestä ja Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan 2008. Vuosia Venäjän uhasta puhuneena ja kirjoittaneena sain aiemmin osakseni solvausta ja uhkauksia puhuessani Venäjän uhasta suoraan. Aiemmin monet ajattelivat, että ”hyvillä naapuruussuhteilla” tai ”olemalla ärsyttämättä Venäjää” jotenkin, vältettäisiin hyökkäys. Ukraina joutui provosoimattoman ja ärsyttämättömän hyökkäyssodan kohteeksi ensin 2014 ja täysimittaisesti 2022. Toivottavasti viimeistään helmikuun hyökkäys iskosti mieliin sen, ettei Venäjän aggressio johdu Ukrainasta, Suomesta, Venäjän naapurimaista tai niiden tahdosta, vaan Venäjän omasta aggressiosta ja tahdosta hyökätä.

Aiemmin keskustelussa sodankäynnin muutoksesta osa uskoi sotimisen muuttuvan jotenkin modernimmaksi, nettiin, kyberiin ja suureen suosioon nousi myös mediaseksikäs termi ”hybridi”. Helmikuun jälkeen on käynyt selväksi, että nykyaikainen sodankäynti on samaa vanhaa rintama-, jalkaväki-, panssari- ja tykistösodankäyntiä, jonka lisäksi ovat tulleet vanhojen, jopa historiallisten aseiden oheen uudet teknologiat, kuten dronet ja miehittämättömät alukset. Kyber ja hybridi ovat mukana, mutta sodan perusluonne ei ole juurikaan muuttunut.

Osa puhui tietämättömyyttään ja osa ruplarahoitteisesti sitäkin, ettei Suomi tarvitse esimerkiksi uusia monitoimihävittäjiä, koska Venäjä tuhoaisi Suomen ilmavoimat minuuteissa ja Suomen armeija tuhoutuisi muutoinkin tunneissa Venäjän ylivoiman edessä. Tämä on tietenkin väärä sekä epätosi narratiivi.

Kehitysmaa Ukrainan armeija on onnistunut pysäyttämään ja osittain työntämään takaisin kehitysmaa Venäjän, ”maailman toisiksi mahtavimman armeijan”, toki massiivisella lännen aseavulla. Saamastaan huomattavasta länsiaseistuksesta ja ukrainalaisten kovasta maanpuolustustahdosta huolimatta ukrainalaisten heikkoutena ovat olleet sotilaiden huono koulutus ja vanhat, neuvostoperäiset taktiikat ja toimintatavat.

Suomen varusmieskoulutus ja taktiikka ovat Ukrainaan verrattuna hyvällä tasolla, joten siltä osin ei liene syytä kantaa huolta. Tätä tukee myös Ukrainassa taistelleiden suomalaisvapaaehtoisten kokemukset rintamalta sekä ukrainalaisten tahto saada juuri suomalaisilta sotilaskoulutusta sen käytettävyyden vuoksi.

Mitä sitten käy tulevaisuudessa?

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Ukrainan sota ei ole hetkeen loppumassa ja toisaalta Venäjän tuhatvuotinen aggressiivisuus naapureitaan kohtaan ei ole häviämässä ainakaan niin kauan, kun federaatio on nykymuodossaan pystyssä. Arviot Venäjän armeijan kyvystä paikata miehistö- ja kalustotappiot Ukrainan sodan jäljiltä ovat 5-10 vuoden luokkaa. Itse en luottaisi siihen, että kyvyt palautettuaan Venäjä jättäisi hyökkäämättä uuteen maahan, revisionismin ollessa vahvasti vallalla eliitissä ja nauttiessa venäläisten tukea.

Suomen on siis syytä varautua. Merkittävin asia lähiaikoina onkin Suomen liittoutuminen NATO:on liittymisen johdosta. Tätä olen itsekin kannattanut vuosia. Ne liittolaiset, joihin Suomi voi luottaa, ovat eri asia. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat tukeneet liittoutumatonta Ukrainaa massiivisesti aseavulla. NATOn jäsenenä Suomen voisi siis olettaa pystyvän luottamaan eniten juurikin jenkkeihin ja britteihin. Saksa ja Ranska taas ovat olleet jatkuvasti rähmällään Venäjän edessä ja valtionpäämiesten huolimattomilla, jopa typerillä lausunnoilla sekä aseavun vitkuttelulla pahimmillaan antaneet lisäpontta Venäjän toimille Ukrainassa. Euroopan unionista taas ei ole ollut juurikaan apua muun muassa epäsotilaallisen luonteensa vuoksi. Saksaan ja Ranskaan en ihan äkkiä luottaisi NATO:n jäsenenäkään.

Voimatasapainon osalta Euroopassa ei ole aikoihin ollut merkittävää vastavoimaa Venäjää vastaan, ainakaan suhteessa Venäjän oletettuun voimaan. Toisen maailmansodan päättymiseen asti vastavoima oli pääosin Saksa. Nykypäivän Euroopassa Ukraina on kuitenkin osoittanut kykenevänsä pysäyttämään Venäjän hyökkäyksen ja tähän menneessä työntämään miehittäjän osittain pois alueeltaan. Toisekseen Puola on aloittanut merkittävän aseistautumisen sekä sodan ajan joukkojen vahvuuden merkittävän kasvattamisen. Ukraina ja Puola muokkaavat Euroopan voimatasapainoa ja ovat luomassa varteenotettavan vastavoiman Venäjälle. NATO:n, jenkkien ja brittien lisäksi olisikin syytä tavoitella tulevaisuudessa kaksin- ja monenkeskeistä liittoutumista Puolan ja Ukrainan kanssa. Suomi voisi olla aloitteellinen tällaisen reunavaltioyhteistyön tai -liittouman muodostamisessa. Sen lisäksi, että Puola ja Ukraina ovat Suomen ohella yksiä Euroopan vahvimpia sotilasvoimia tulevaisuudessa, niillä on Suomen kanssa yhteinen reunavaltioiden eksistentiaalinen uhka: Venäjä.

Uusia asejärjestelmiä sekä täydennyksiä vanhoihin järjestelmiin on ryhdytty hankkimaan Suomeenkin helmikuun jälkeen. Tätä on syytä jatkaa. Ukrainan sota ja korona ovat osoittaneet omaehtoisen varautumisen ja huoltovarmuuden kriittisen merkityksen. Varmistaakseen tehokkaan puolustuksen etenkin ensi-iskua vastaan ja ensimmäisten viikkojen ja kuukausien sodankäynnin, on sotamateriaalin oltava jo valmiiksi Suomessa. Tulevien liittolaisten aseavun saapuminen voi kestää ja toisaalta poliittiset ja muut vitkastelut saattavat hidastaa entisestään liittolaistenkin aseapua. Siksi on syytä varata sellaiset varastot asejärjestelmiä sekä ampumatarvikkeita ja varaosia, jotta pärjätään pitkään itsekin. Toisaalta on syytä ylläpitää rauhan aikana asetuotantoa vientiin, jotta tuotantolinjastot ovat valmiina sitten, kun on tarpeen laittaa sotavaihde päälle.

Olen käsitellyt muita huoltovarmuutta ja asejärjestelmiä koskevia seikkoja aiemmissa blogeissa, joten jätän ne tästä pois. Venäjää kohtaan asetettujen pakotteiden kiristäminen jääköön sekin toisen blogin aiheeksi.

Viimeisenä pohdintana: olisiko syytä lähettää Ukrainaan vapaaehtoisten suomalaisten muodostama pataljoonan taisteluosasto kalustoineen? Ensinnäkin, tuettaisiin Ukrainaa konkreettisesti, mutta toisekseen saataisiin tietoa suomalaisen taistelutavan, taktiikan ja kaluston toiminnasta kovassa tilanteessa. Uskoisin vapaaehtoisia löytyvän tarpeeksi ja toisaalta syntyisi mahdollisuus kehittää Suomen taistelutapaa oikeiden kokemusten pohjalta. Tämä on mielestäni pohtimisen arvoinen tukimuoto.

asserikinnunen
Perussuomalaiset Joensuu

Joensuun kaupunginvaltuutettu ja valtuuston 2. varapuheenjohtaja. Aluevaltuuston jäsen sekä maakuntahallituksen varajäsen Pohjois-Karjalassa. MTS varapuheenjohtaja. Valtiotiedettä Helsingin yliopistossa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu